tag:blogger.com,1999:blog-27398803862638534552024-02-20T12:50:27.053+02:00"Hätäkeskus, kuinka voin auttaa ja palvella..."Kuvauksia hätäkeskuspäivystäjän arjen tähtihetkistä ja riemunkiljahduksista, eli kaikesta siitä paskasta ja niistä outouksista, jota tämä työ on tulvillaan. Nimet, osoitteet ym. tietenkin muutettu ja jottei työnantaja närkästy; nämä eivät ole Hätäkeskuslaitoksen virallisia mielipiteitä tai lausahduksia. Itse asiassa kaikkea muuta kuin sitä.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.comBlogger31125tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-68101166364763049882009-04-06T02:31:00.004+03:002009-04-06T02:39:53.213+03:00median kultaKevät tulee, oletko valmis?<br />Vastahan meillä oli joulu…<br />Valo saa kyllä ihmeitä aikaan tähän vuodenaikaan, sytyttää tahtoa ja tarmoa, avaa silmiä ja herättää toivoa. Pöly saa aikaan pyörtymiskohtauksia ja auton kaasupolkimen pohjaa hierotaan kuivilla teillä, talviset koiranpaskat vaanivat herkkähermoisia ja karhut heräävät talviuniltaan häiriten ulkoilijoita. Tuttuja asioita meille kaikille.<br />Näinä kevätpuuskien aikoina sitä itsekin miettii metsään lähtöä, siimekseen syvimpään kömpimistä. Jospa näkisin jotain kontiontapaista ja saisin kutsua rajan kopterin laskeutumaan vierelleni, hakien minut turvaan. Väpätys käy, hiukseni hulmuavat tuulessa, nostan käteni dramaattisesti pelastajia kohti, huudahtaen helpotuksesta. Ulos loikkii, kuin hidastetussa elokuvassa, joukko jumalallisen komeita rajan miehiä, bajonetit ojossa, piloottilasit tiukasti silmillä, nahkahousut jalassa. Mission Impossible- tunnusmusiikin soidessa taustalla, he ampuvat konekivääreillään satoja laukauksia otsoja kohti, keskittyen, vain yksi asia mielessään… pelastaa avuton nainen luonnon kuninkaan sylistä. Testosteronitulva hukuttaa minut, saa silmäni sumenemaan, saa minut haukkomaan henkeäni. Yksi miehistä tulee luokseni bicepsit paisuen: <em>”I’m Bond, James Bond”.</em><br />Minä pyörryn.<br /><br />Kyseinen rescue-operaatio (siis se oikea, ei tämä fiktiivinen, Päivystäjän päiväuni) on hyvä esimerkki siitä, miten pienestä asiasta luodaan elämää suurempi median välityksellä. Päivystäjänä minua hihitytti kovasti lukiessani Iltalehden ja Ilta-sanomien lööppejä, enkä voinut uskoa silmiäni kun YLE:n uutisissa kerrottiin karhuhavainnosta Espoon Nuuksiossa. Näytettiin vielä karttaa kyseisestä alueesta ja komea ruksi kruunasi komeuden. Että karhu nähty metsässä, joka on lähes erämaata… Go figure. Ja sitten lähti kova internetkeskustelu käyntiin.<br /><br />Ihmiset tarttuvat nykyisin hyvin herkästi tiedotusvälineiden raportoimiin tapauksiin, kertovat mielipiteensä, tuomitsevat. Lukemalla pari riviä tekstiä iltapäivälehtien netti-sivuilta, he kuvittelevat tietävänsä asioista kaiken. On tietyllä tavalla ihme, että mitä enemmän tietoa me saamme, mitä enemmän sitä meille tyrkytetään, sen vähemmän valikoivia me olemme, sitä enemmän me uskomme. Mutta nykypäivän tiedon valtavirrassa uiskentelee monta petoa, monta kuollutta kalaa. Lehtiä pitää myydä, huomiota pitää herättää. Ja me tartumme syötteihin, ne vetoavat tunteisiimme, moraaliimme, maailman vääryyttä, ihmisten julmuutta. Uskomme. Hyväksymme skandaalinkäryisen uutisoinnin, ainakin mitä tulee hätäkeskus-teemaan. Koska kaikki mitä lehdet kirjoittavat hätäkeskuksista ovat täyttä totta, eikö. Ei ne toimi, ei ne osaa mitään ja aina ne lähettää apua väärään paikkaan. Voi, silloin vanhaan hyvään aikaan… Ne kysyvät turhia, väittävät vastaan, kinastelevat soittajan kanssa, epäävät avun ja tappavat ihmisiä. Hätäkeskuslaitos on pulassa. Tämä on se totuus, mitä on syötetty tavallisille kansalaisille, aina siitä lähtien kun ensimmäiset uusimuotoiset hätäkeskukset aloittivat toimintansa 2000-luvun alussa. Tämä on se totuus, jonka kanssa hätäkeskuspäivystäjät elävät ja joka aiheuttaa mm. sitä, että moni päivystäjä ei edes kerro ulkopuolisille olevansa töissä hätäkeskuksessa. Miksi? Koska kertomalla tämän, avaat Pandoran lippaan, avaat syytösten tulvan. Eikä sitä aina jaksa lähteä korjaamaan, selittämään. Ennakkokäsitykset ovat hyvin kovat.<br /><br />Ensinnäkin, rohkenen väittää, että hätäkeskukset toimivat tällä hetkellä paremmin kuin koskaan aikaisemmin Suomen historiassa. Apua saa nopeammin ja tehokkaammin kuin ennen. Laadukkaampaa, tarkoituksenmukaisempaa. Ennen oli mahdollista tilata ambulanssi, kertoa osoite ja saada vastaukseksi: ”bilen kommer”. Auto tulee. Riskinarvio on suhteellisen uusi keksintö, etenkin valtakunnallinen sellainen, yksiköiden laadullinen käyttö on suhteellisen uutta, voidaan käyttää esim. naapurikunnan ambulanssia kiireelliselle tehtävälle jos se on lähin. Näin ei ole aina ollut. Tilastot ovat suhteellisen uutta suuremmassa osassa maata. Vastausajat ja prosentit ovat suhteellisen uusi asia. Jonotusajat ovat uutta. Hälytysajat ovat tarkempia. Ennen oli mm. mahdollista lisätä summan mutikassa jokin aika, ja jopa muuttaa sitä, mikäli kirjattu aika ei miellyttänyt. Siis ihan päivystäjän toimesta. Ah, silloin vanhaan hyvään aikaan, kun ei ollut tarkkoja tietoja juuri mistään. Mentiin vaan, katsomaan mikä siellä on. Ja mentiin myös vääriin osoitteisiin, kyllä, onko shokeeraavaa? Ennenkin ambulanssi on ajanut väärään kuntaan, ennenkin talot ovat palaneet kivijalkaan ennen kuin palokunta ehti paikalle. Ei tämä ole mitään uutta. Ketään ei vaan silloin vanhaan hyvään aikaan kiinnostanut mitä hälytyskeskus teki milloinkin, tai jätti tekemättä. Silloin vanhaan hyvään aikaan ei ohjeitakaan juuri ollut. Tehtiin vähän niin ja näin, riippuen kuka oli töissä, kuka oli soittajana. Silloin vanhaan hyvään aikaan kun poliisi sai vielä pamputtaa ja käyttää voimakeinoja. Silloin kuin poliisia kunnioitettiin. Silloin kun hälytyspäivystäjä toimi sentraalisantrana.<br /><br />Mistä ihmiset ovat saaneet mielikuvan siitä, että nykyään pitää, useammin kuin ennen, jonottaa, jotta pääsee puhumaan 112-jumalan, eli päivystäjän kanssa? Mistä ihmiset ovat saaneet mielikuvan siitä, että hätäkeskus toimii heikommin kuin ennen?<br />Media.<br />Hätäkeskuslaitoksen ilmestyminen maailman kartalle ei ehkä ollut yhtä suuri asia kuin Beetlehemin tähti Idän tietäjille, mutta Suomen mittakaavassa ei oltu kaukana tästä. Löytyi uusi lypsettävä lehmä, josta ei maito hevillä loppuisi. ”Hätäkeskus hälytti ambulanssin väärään kuntaan – potilas kuoli”. Tämä oli selkeästi yksi lähtölaukaus yhä intensiivisemmälle media-raportoinnille. Virheitä ei saisi sattua, mutta koska olemme ihmisiä, niitä väistämättä tapahtuu, on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan, mutta tehtävämäärään nähden, virheitä sattuu hyvin, hyvin, hyvin vähän. Kuinka monta tapausta keikkuu lehtien palstoilla vuositasolla? Kuinka moni näistä on edes oikeasti aiheellisia juttuja? Kuinka monta puhelua päivystäjät käsittelevät vuositasolla? Vastaus: lähes 4 miljoonaa.<br /><br />Ymmärrän tietyllä tavalla sen, vaikken hyväksykään, että iltapäivälehdet herkuttelevat lööpeillään ja haluavat skandaloida, mutta hämmästyttävintä on se, että hätäkeskus-uutisoinnissa paikallislehdet ovat usein ottaneet sen rankemman kannan. Sanomalehdet. Ne lehdet, joita luetaan aamiaispöydissä, jotka minä joskus kuvittelin olevan neutraaleja tiedonvälittäjiä, ajaen toista tietä kuin keltainen lehdistö. Mutta ei. Suurimmat otsikot olivat sillä puolella mediaa, siellä oikein ruokittiin paikallista paheksuntaa uutta järjestelmää kohtaan, siellä saatiin asukkaat tuntemaan olonsa turvattomaksi. Alkuaikoina minua oikeasti vitutti, kun ihminen soitti ja lähes itku kurkussa kertasi osoitteensa uudestaan ja uudestaan, ettei vaan menisi väärään paikkaan apu. Kyseiset henkilöt oikeasti uskoivat, ettei järjestelmä toimi. Syytän kyllä tästä mediaa ja tapaa, jolla asiat hoidettiin. Jonkinlainen vastuu olisi heillä pitänyt olla, minun mielestäni. Tottakai epäkohdista pitää uutisoida, mutta faktat pitäisivät olla oikein, mutu-tuntumat sikseen.<br /><br />Tänä päivänä tilanne on rauhoittunut jonkin verran, mutta edelleen tuntuu siltä, että kun kyse on hätäkeskuksesta, lehdillä on oikeus kirjoittaa mitä tahansa. On edelleen lehtiä, jotka kirjoittavat suurella otsikolla <em>”Apu tuli paikalle myöhässä”</em> jne., ja itse tekstissä palstamitalla siitä, miten asiakas oli kylmissään ja kuinka väärin häntä kohdeltiin jne. Ja sitten. Jos on edes kysytty hätäkeskuksen mielipidettä, niin heidän näkökantansa tulee esiin kolmessa lauseessa viimeisessä kappaleessa. Usein nuo lauseet kumoavat koko jutun. Silti otsikko väittää, että hätäkeskus teki väärin. Mitä ihmiset muistavat tästä tapahtumasta…? Kuinka moni luki jutun loppuun asti, jossa selvisi, ettei mitään vääryyttä ole tapahtunutkaan…? Niinpä.<br /><br />Ongelma on varmaan osittain se, etteivät toimittajatkaan tiedä hätäkeskustoiminnasta juuri mitään, miten asiat tehdään, mitä työ pitää sisällään, minkälainen proseduuri lähtee käyntiin kun puhelin soi. He ovat monella tavalla samalla viivalla kuin muut kansalaiset.<br />Toinen ongelma on se, että moni tapahtuma, joka päätyy kansalaisen toimesta lehtiin, liittyy vahvasti yksityisyyden piiriin, eli hätäkeskus ei voi välttämättä korjata sitä, mitä lehdessä lukee, vaikka juttu olisi laho kuin vanhan navetan katto. Itseäni harmittaa vietävästi kun joskus lukee omasta keikasta lehdessä, ja homma on kuvailtu päin persettä. ”Ei se hemmetti noin mennyt!” Aikaisemmin Hätäkeskuslaitoksella oli voimassa linjaus, jonka mukaan mitään ei kommentoida, ei lähdetä lehtien palstoille väittelemään, mikä on ymmärrettävää, mutta mikä kyllä kismitti ainakin minua päivystäjänä, kun ei oma työnantaja kumonnut niitä virheitä, jotka elivät omaa elämäänsä mediassa. Nykypäivänä linjaus on ilmeisesti hieman höllääntynyt ja nyt pyrkimys on korjata se, mikä on korjattavissa, ottaen huomioon mm. lakipykälät.<br /><br />Harmillista media-asiassa on se, että tässä on levy jäänyt päälle. Homma pyörii hyvin, alkuvaiheen hankaluudet on ohitettu ja alueet ovat päivystäjien hallussa, (poislukien sitä tiettyä baaria, joka muuttaa nimensä kaksi kertaa kuukaudessa), silti ihmiset edelleen perustavat näkemyksensä hätäkeskuksesta vuosikausia vanhoihin seikkoihin. Lehmästä saadaan edelleen maitoa, tottakai, tämä on ala, jolla sekunneilla on merkitystä, jolla päätöksiä tehdään samalla kun haastatellaan ilmoittajaa ja mietitään lähintä yksikköä, jolla tehdään töitä jatkuvan paineen alla, jonka ammattilaiset ovat ihmisiä. Tämän lisäksi puhutaan alasta, jota kansalaiset eivät tunne, eivät ymmärrä.<br />Harmillista on se, että juuri kun homma pyörii hyvin, kun päivystäjät kokevat hallitsevansa alueensa, yksikkönsä, työympäristönsä, niin matto vedetään taas alta. Vähennyspuheita, rahaongelmia, tulosta, tehokkuutta. Ei voi sanoa, että porukat istuvat säyseinä ja rauhallisin mielin tällaisten uutisten edessä.<br /><br />Vääryyksistä täytyy pitää ääntä, totta kai, ne täytyy tuoda esiin ja jos kokee, ettei hätäkeskus ole tehnyt työnsä oikein, sinulla on kaikki oikeus olla sitä mieltä. Tosin silloin kannattaa ottaa yhteyttä hätäkeskuksen vaihteeseen ja selvittää asia sitä kautta, eikä mennä lehdistön eteen itkemään heti kun puhelinyhteys hätäkeskukseen on päättynyt. Se ei ole kaikista rakentavin keino.<br />Minä haluan päivystäjänä tietää, mikäli oma tehtävä ei ole mennyt putkeen, mikäli käsittelyssä olisi ollut paranneltavaa. Minä haluan oppia virheistäni. Sanoisin, että näin ajattelee myös moni muu päivystäjä. Päivystäjät ovat yleisesti ottaen tarkkoja työstään ja virheistään, kuuntelemme omia puheluita (menikö jokin asia ohi), pyydämme jopa kolleegoja kuuntelemaan, jospa he löytäisivät sen puuttuvan linkin, joka olisi ennaltaehkäissyt ei-kaivattua lopputulosta. Joskus se löytyy, joskus ei. Pointti on se, että olemme ammattilaisia, pyrimme tekemään työmme niin hyvin kuin vain on mahdollista niillä resursseilla, mitkä meille on annettu.<br /><br />Ja ei, en kuvittele, että rajan miehet ovat oikeasti sellaisia kuin alussa kuvailin, mutta saahan sitä tyttö uneksia… ;).päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com176tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-73750487543362950972009-02-22T17:16:00.003+02:002009-03-02T21:37:52.426+02:00crescendoMedia- ja syyteaihe saa luvan levätä hetken. Olen pyöritellyt kyseisiä ajatuksia päässäni viimeisen viikon, mutta en oikein saa niitä koottua tekstiksi, vielä. En ainakaan tänään. Aihe on laaja ja paljon intohimoa herättävä, kummasti tuntuu, että median välittämä kuva hätäkeskuksista kirvoittaa minussa enemmän läähätystä ja kuumottavia poskia kuin ohikävelevä upeakroppainen adonis. Joudun siis valitsemaan sanani sekä esitysmuotoni tarkasti, joten jätän ne vielä hetkeksi muhimaan.<br />Lähden kohta lomalle, ilomielin, harvoin tuntee tarvitsevansa sitä niin paljon kuin nyt. Palaan varmasti parempana päivystäjänä, jolla on enemmän tarmoa ja tahtoa, kärsivällisyyttä. Enemmän intoa päivittää blogia hieman useammin. Onkin hieno lähtölaukaus lomalle olla töissä viikonloppuyöt, ne muodostavat upean crescendon työjaksolle, antavat minulle luvan kiljuen juosta ulos ovista ja vehreille lomaniityille. Voin heittää sen tylsän veitsen, jolla olin jo viilaamassa ranteitani auki, syrjään.<br /><br />Mitä viikonloppuna on tapahtunut? Mitä kulmakarvoja kohottavia tunteita se on aiheuttanut? Sitä samaa paskaa kuin aina ennenkin. Alkoholi, musiikki, bileet ja haisevat juopot. Sitä oikein huokaisee helpotuksesta kun näkee, että puhelu tulee jostain alueen sairaaloista, koska silloin tietää, että toisessa päässä on selvin päin oleva ihminen, joka ei rupea inttämään vastaan ja aiheuttamaan hämminkiä, sen takia ettei päivystäjä hälytä mediheliä paikkaamaan haavaa sormessa. Mikä siinä sormessa muuten on niin pyhää ja haavoittuvaista, ettei sitä kännipäissään osata yhtään hoitaa? Isot miehet itkevät ja kerjäävät sääliä, <em>”tajuksä et mä oon vuotamassa kuiviin!”</em> ”niin ja se haava on keskisormessa, niinkö?” <em>”Sormenpäässä, se vaatii ainakin 10 tikkiä, laita äkkiä se helvetin ambulanssi tänne!”</em> Ei ei veikkoseni.<br />Kieli ei osaa vääntää mitään muuta kuin kirosanoja, ja ne tulevatkin sujuvasti. ”Hätäkeskus.” <em>”Vittu… vittu, se saatanan pässi, vittu…”</em> ”Siis mikä siellä on hätänä?” <em>”Kun se vittu, kuuntele hei nyt, hei.”</em> ”Kuuntelen, nyt kerrot mikä siellä on hätänä tai mä lopetan tämän puhelun.” <em>”Ku tuo vitun Make makaa tossa, saatana…. kato vittu ku se on vetäny sitä mömmöä..”</em> ”Missä te olette, paikkakunta ja osoite?” <em>”Emmä vittu, hei olkaa nyt saatana hiljaa siellä (huutaen taustaporukalle), siis tää on tää, vittu, kyl sä vittu tiiät, täs Valintatalon vieressä…”</em> jne jne jne.<br /><br />Toinen toistuva teema on ravintolan asiakkaat. Sitä mennään niin polleana poikana sisään, henkselit paukkuen, tsiigaan vähä friiduja. On kaulukset pystyssä, ja varmaan vähän muutakin, geelit turkissa ja asenne kohdallaan. Ja kun yhtäkkiä, totta kai ilman minkäänlaista syytä, he lentävät kuin leppäkeihäät pihalle, he soittavat ja ruikuttavat kuten märät kissanpennut. Voin vakuuttaa etteivät he muita märkiä mirrejä saaneet aikaiseksi baarireissullaan. Tai mistä minä tiedän, ehkä he osaavat olla hyvinkin don juan-maisia ollessaan sillä tuulella. Se mielikuva, joka kantautuu mieleeni puhuessani näiden kanssa kun he soittavat hätäkeskukseen, ei vaan oikein natsaa kyseisen gigolo-tyyppiseen naistenkaatajaan. Menee hiukan samaan säälittävään kategoriaan kun sälli, joka soitti ja pyysi partion hakemaan tietyn tytön naapurista, koska hän <em>”tietää että se haluaa olla mun kaa täällä, mut se naapurin poika ei vaan päästä sitä.”</em><br />Ja ne syyt, jonka perusteella he vaativat partion paikalle… <em>”Mä, mut heitettiin ulos rasistisin perustein, mä haluan poliisit tänne heti.”</em> ”Mikä sun nimi on?” <em>”Matti Hulkkonen.”</em><br />Seuraava askel on syyttää portsaria pahoinpitelystä, joka on tietenkin kuvattu videolle.<br />Ja sitten päästään hukattuihin narikkalappuihin, joten takkia ei saada, ja kännykkä on jäänyt jo kiinni olevaan ravintolaan, eikä ilman sitä tietenkään voi mennä nukkumaan! Ei, vaan pitää soittaa ainakin 7 kertaa ja uhkailla ja haukkua, sekä syyttää päivystäjiä siitä, että he lyövät luurin korvaan. Älä.<br />Toinen urhea kansalainen ilmoittaa ennen puoltayötä polleana, innostuneesti, kuvitellen tekevänsä vuoden uroteon, että ravintolassa on päihtyneitä ihmisiä. Hänen silmissään kiiltää varmasti jo Suomen Leijonaristi, tai mikä hemmetin plaketti se onkaan, jota Halonen jakaa itsenäisyyspäivänä tietyille jupeille. ”Älä saatana…odota hei vähän, älä vielä sulje, mä hälytän tässä vaiheessa apua.” En tietenkään sano tuota ääneen.<br /><br />Puukot heiluvat tiuhaan näinä alkoholinhuuruisina öinä. Hirveä mekkala, huutoa, ja ilmoittaja, joka sönköttää sanan, kaksi kerrallaan. Esitietojen mukaan partiot ja ambulanssi ovat jo menossa ja yksiköt huutavat kurkut suorina kanavilla lisätietoja. Yritä siinä sitten palvella heitä ja kertoa jotain, kun et saa ilmoittajasta mitään irti, puhelin vaihtaa käsiä, vuorotellen siihen huutaa joku ihminen: <em>”laittakaa ne ny vähä vitun nopeesti tänne!”</em> Ja taas puhelin jatkaa matkaa. Ei mitään tietoa tekijästä, ei mitään varmaa tietoa minne puukotettu. Partiot ajavat renkaat kirskuen, valot vilkkuen, vaatien tietoja, joita päivystäjä ei kykene antamaan. ”Eikä siellä kukaan tiedä mitä on tapahtunut…” Ei. Näissä onkin yleensä kaksi lopputulosta, toinen on se, ettei kukaan loppujen lopuksi ole nähnytkään mitään puukkoa tai veistä, joku on vaan kaatunut ja siten saanut pintahaavan polveen. Tai sitten joku oikeasti makaa mora tukevasti kiinni rintakehässä, elämäneliksiiri nätisti leviten ympäri lattiaa. Ja tarkoitan tässä sekä viinaa että verta. Päivystäjää vituttaa jo valmiiksi ja osaa usein arvata oikein miten tulee käymään. ”Se on X-5” (eli ei tarvetta ensihoidolle). Pillit huutavat ja yksiköt kaahaavat. Muuta siinä ei voi tehdä kun ei ole varmoja tietoja.<br /><br />Hätäkeskukselle valehdellaan myös sujuvasti ja häikäilemättä. Vääristetään ja suurennetaan tapahtumia. Puolen millin haavasta tulee 20cm:n ammottava aukko ja epätoivotusta vieraasta riehuva, bestiaalinen vampyyri, jolla on käsissään vähintäänkin samuraimiekka. Joskus he jäävät kiinni, ja on hienoa päästä rökittämään heitä pimitetystä tiedosta. ”Tunnetko sinä sen naisen, joka on tunkeutumassa asuntoon?” <em>”En tunne, se on joku ihan outo, en oo koskaan edes nähny.”</em> Päivystäjä laittaa poliisi paikalle ja mykistää hetkeksi linjan, siten ettei ilmoittaja kuule mitä hän sanoo partioille. Samaan aikaan päivystäjä kuulee edelleen kaiken mitä tapahtuu langan toisessa päässä kuulokkeiden yhdestä korvasta, toisen kautta hän keskustelee partion kanssa. Lievää skitsofreniaa. No, mitä sieltä ilmoittajan päästä kuuluukin heti kun linja menee, ilmoittajan luulon mukaan, mykäksi. <em>”Vittu mä en päästä sitä helvetin huoraa sisälle, se rupeaa taas kitisemään niin kun aina ennenkin!”<br /></em>Busted.<br /><br />Entäs vuotavat perseenreiät? <em>”Mulla on vuotanut perse kohta 5 päivää…”</em> ”Siis takapuolesta tulee verta, niinkö?” <em>”Joo.”</em> ”Ja olet varma, ettei sulla ole menkat?” <em>”Ai mitä mulla on?”</em> ”Niin, että olet varma, ettei sulla ole menkat?” <em>”Mä en tajuu..”</em> ”Siis onko sulla kuukautiset.” Lievää ärsyyntymistä ilmassa. <em>”Ei oo, perseestä tää tulee. Et mä ajattelin et sä voisit laittaa poliisin tänne.”</em> Aha. Totta kai laitan sinne partion, ilmoittaja varmaan haluaakin komeita poliisimiehiä paikalle, jotka sorkkivat häntä kivasti takapuolesta. Tekisivätköhän ne moottoripyöräpoliisien kitsit nahkaiset haalarit tempun…? Ei muuta kun kumihanskat mukaan, patukat valmiiksi ja menoksi. Ai ei vai…<br />Kyseinen neiti ei loppujen lopuksi tarvinnutkaan apua, ei ilmeisesti saanut sitä mitä halusi.<br /><br />Ja ne perheriidat. Nainen soittaa keskellä yötä ja haluaa partion paikalle kun mies on tullut kotiin kännissä ja vaatii, että vaimo tekee hänelle ruokaa. <em>”Mä en kestä tuota miestä, viekää se pois!”</em> Tai kun mies ei löydä kaukosäädintä klo 4 aamuyöstä ja koska rouva ei kerro missä se on, on tietenkin poliisin tehtävä tulla etsimään se.<br /><br />Kaiken näiden turhuuksien keskeltä löytyy niitä oikeita puheluita, oikeita hätätapauksia. Lapsia, joiden vanhemmat ovat niin kännissä, etteivät pysty huolehtimaan heistä. Vanhuksia, joiden sydän pettää viiden aikaan aamusta. Liukastuneita känniläisiä, jotka oikeasti tarvitsevat apua. Tappeluita, myrkytyksiä.<br /><br />Näistä tunnelmista minä siirryn hetkeksi taustalle, hiukset pystyssä, korvat täynnä moskaa ja kirosanoja. Otan varovaisia askeleita kohti vapautta. Viikko ilman töitä... Tämän jälkeen se kuulostaa paratiisilta…päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com84tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-50243294944281905202009-02-19T20:44:00.004+02:002009-02-21T18:11:25.125+02:00täydenkuun hohtoJoku aika sitten oli täysikuu. Se iso pyöreä, loistava taivaankappale, you know. Kaikista tutkimuksista, jotka "todistavat", ettei mitään kuuhulluutta ole olemassa tai ettei kuu millään tavoin vaikuta meihin, huolimatta, rohkenen kutsua kyseisten tutkimusten tekijät hätäkeskukseen kyseisenä ajankohtana. Nimittäin sana hullu, saa aivan uuden merkityksen näinä synkkinä öinä, joita valaisee taivaan oma halogeeni.<br />Oikeasti? Oikeasti. Miksei kuu voisi vaikuttaa ihmiseen, jonka keho muodostuu 40% vedestä, jos sillä on voimia siirtää suuria vesimassoja jokaikinen päivä? Ihan näin hätäkeskuspäivystäjän näkökulmasta katsottuna. Selvää on kuitenkin se, että täydenkuun aikana hätäkeskukseen tulee niitä hulluja soittoja enemmän kuin normaalisti, on pikku-ukkoa ja heinätyttöä, lentäviä kissoja ja puhuvia sammakoita. Kyllä ihmismieli osaa olla sairas, vastenmielinen, ja ah niin huvittava.<br />Hullut puhelut tuovat täysin uuden ulottuvuuden päivystystyöhön, niitä ei voi verrata häirikköihin, juoppoihin, ei ihminen voi sille mitään, että näkee näkyjä, että omat aivot heittävät häränpyllyä ja johdattavat hänet hulluuden kaidalle, pehmustetulle polulle. He ovat oikeasti hädissään. Samalla he tuottavat suurta hupia ja iloa päivystäjille, antaen niitä väriläiskiä ja huumorinkipinöitä. Nauru ei kuitenkaan kohdistu henkilöön, vaan siihen juttuun, siihen uskomattomaan tarinaan, niihin lauottuihin käsittämättömyyksiin.<br />Sitä ei voi pysyä vakavana kun kuuntelee työkavereitaan. "Minä en valitettavasti voi auttaa tässä housuasiassa..", "en minä voi tietää asutteko siellä vai ei", "siis mikä tulee seinän läpi...?!" Tai kun vieruskaveri vakavissaan yrittää selventää ilmoittajalle, ettei sohvan sisällä ketään ole, samalla kun ilmoittaja panikoi kun <em>"sieltä näkyy sormi!".</em><br /><br />Vaikeinta näissä puheluissa ei ole oman pokan pettäminen, vaan työkavereiden. Kun puhut ilmoittajan kanssa, olette kahden, keskellä tilannetta, purkamassa asiaa, eikä silloin välttämättä naurata, vaikka saat kuulla mitä ihmeellisempiä juttuja. Mutta. Kun työkaverit aamuyöstä väsymyshuuruissaan, naurun kynnys matalimmillaan, kuulevat sinun kysymykset, toteamukset, he alkavat hihittämään, hytkymään tuoleissaan, ja pahus kun kyseiset äänet tunkeutuvat turvalliseen ilmoittaja-päivystäjä-kuplaan...<br /><br />* Mies soittaa aamuyöstä hengästyneenä. <em>"Laita partio tänne, täällä on asemiehiä!"</em> Paikkakunta, osoite. "Siis onko siellä tällä hetkellä henkilöitä paikalla, aseiden kanssa?" Taustalla on täysin hiljaista, ei hiiskahdustakaan kuulu. <em>"Joo, ne tuli mun perässä sisään."</em> "Ja niillä on aseet...?" <em>"On joo, jotain Moskovasta hankittuja."</em> Ookoo... Tässä vaiheessa vuoromestari ottaa puhelun myötäkuunteluun (eli hän voi ns. poimia jonkun puhelun kuunteluun, hän ei voi osallistua keskustelemaan, mutta tämä kyseinen myötäkuuntelu-keino on hyvä esimerkiksi kun on ns. liikkuva, tiukka tilanne, joka vaatii, että päivystäjä roikkuu langalla, esittää kysymyksiä, tarkennuksia, suuntia, jolloin vuoromestari voi kuunnella ja välittää tietoa eteenpäin, ilman, että päivystäjä joutuu tauottamaan keskustelua ilmoittajan kanssa), ihan vaan sen takia, että homma kuullostaa mielenkiintoiselta.<br />"Mitä nämä henkilöt tekevät tällä hetkellä?" <em>"Ne vaan on, laita se partio äkkiä!"</em> "Ovatko he samassa huoneessa kuin sinä, vai missä ne on?" <em>"En mä tiiä missä ne on, ne on täällä jossain."</em> "Tunnetko heidät?" <em>"No en!"</em> "Ja sinä et tiedä missä he tällä hetkellä ovat...?" Kyseessä on pieni asunto. Hiljaisuutta. Ja sitten. <em>"Hei, joo, ne on tuolla verhojen alla piilossa..."</em><br />Vuoromestari purskahtaa nauramaan sydämensä kyllyydestä ja minä parka päivystäjä taistelen itseni kanssa. Avaan suuni, yritän kysyä jotain, mitään ei tule, kokoan itseni, yritän uudestaan, ei mitään. Vatsani kramppaa. On pakko mykistää linja ja antautua kehosta pulppuavalle naurulle.<br /><br />Aamuyöt. Joskus sitä saa elämänsä makeammat naurut juuri tuona ajankohtana, asia ei välttämättä ole kummoinen, mutta salin seinien välissä, pienellä porukalla, väsyneinä ja sisäpiirihuumorin loistaessa... A vot.<br /><br />-----------------------------------------------------------------------<br /><br />Kerran saatiin todeta, että hälytysalueemme laajeni huomattavasti yhdessä yössä. On tavallista, että tulee puheluita naapurihätäkeskusten alueilta, varsinkin tiheästi rakennetuilta raja-alueilta, ja tuolloin puhelu yhdistetään tarvittaessa oikeaan paikkaan parilla klikkauksella. Joskus yhdistämme puheluita Tallinnaan sekä Tukholmaan. Tallinnasta löytyy aina suomea puhuvaa henkilökuntaa, onneksi. "Hej, det är från ******s nödcentral i Finland, jag förenar ett samtal till er." Ruotsiin soitetaan myös silloin kun halutaan tietoja Ruotsin kilvissä olevista ajoneuvoista.<br />Mutta Ranskaan emme saa suoraa yhteyttä, meillä ei ole Pariisin hätäkeskuksen numeroa...<br /><br />* Nainen (tuttu nimi ja ääni, hienoista päihtymystä ilmassa) soittaa ja kertoo saaneensa soiton kaveriltaan. Kaveri on Pariisissa ja vetänyt unilääkkeitä. Jaaha. "Missäs päin Pariisia kyseinen ystävä on?" <em>"Ei se sitä kertonut."</em> Ohjeistettu ilmoittajaa pyytämään ystävää soittamaan hätänumeroon, joka tuolloin menee Pariisin vastaavaan.<br /><br />Hän soittaa kohta uudestaan. Nyt on lisätietoja, päätä huimaavat. <em>"Se on siinä sinisessä Fiatissa Seinen rannalla ja se on vetänyt kokonaisen purkillisen niitä lääkkeitä. </em><em>Ilmoittakaa Pariisin poliisille, mä vaikka maksan et joku menee tarkistamaan!"</em> "Rouva ei taida tuntea Pariisia, tai sitä, että tuo Seine on hieman isompaa värkkiä kuin paikallinen Suntti... Missä kohtaa Seinen rantaa tämä Fiati on?" (ei sillä et kysymyksellä sinänsä olisi mitään merkitystä, mutta...) <em>"No siinä rannalla, kyllä se näkyy!"</em><br /><br />Ja vielä yksi soitto, yksi lisätieto. <em>"Fiati on Suomen kilvissä." </em>Kiitos.<br /><em></em><br />Enpä ole ennen joutunut suorittamaan paikannusta Pariisin kartta mielessä...<br />Paikannuksesta puheen ollen. Paikallistuntemuksesta.<br />Nykymuotoista hätäkeskusta syytetään usein siitä, ettei sieltä enää löydy paikallistuntemusta, varsinkin keskustelupalstoilla tämä on yleinen kommentti, "ne ei tiedä enää mitään, kysy et missä kaupungissa mä oon kun mä ilmoitin paikan tunnetuimman baarin!" Hommahan menee niin, että on ihan sama mitä ilmoittaja minulle kertoo, minä kysyn silti häneltä paikkakunnan. Vaikka minä periaatteessa tiedän, että hän soittaa tietystä kaupungista kadunnimen tai paikannimen perusteella, niin minä en päivystäjänä oleta yhtään mitään. Haluan ensin paikkakunnan, ja haluan, että ilmoittaja kertoo sen minulle. Mistä minä tiedän onko jossain muualla yhtäkkiä avattu jokin uusi paikka samalla nimellä tai jokin pieni kylä jossain perähikiällä on samanniminen kuin se tunnettu kaupunginosa. Paikkakunta kysytään AINA. Se ei ole merkki siitä, ettei päivystäjällä ole hajua mistään eikä tiedä mistään mitään, vaan se on merkki siitä, että kyseessä on vastuuntuntoinen ja työnsä osaava henkilö, joka ei jätä mitään arvailujen tai oletusten varaan, joka hälyttää ambulanssin oikeaan kuntaan, tai ainakin minimoi riskin, että mennään väärään paikkaan (aina se ei ole päivystäjän vika).<br /><br />to be continued... (mediaa, syytteitä jne.)päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com20tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-84650370680059058482009-02-08T23:14:00.005+02:002009-02-09T16:25:55.849+02:00ääni, kuuloHuokaus. Siltä työ joskus tuntuu. Laimealta huokaukselta, jota ei voi estää. Sellaiselta työni on tuntunut pari viimeistä viikkoa, en ole löytänyt sitä sykähdyttävää onnea ja hurmiota, auttamisen riemua. Häiriköt eivät ole saaneet naurua aikaiseksi ja pinna on ollut kireällä.<br />Suomeksi sanottuna minua on vituttanut.<br />Tässä syy miksi minä en myöskään ole jaksanut kotona ollessani rustailla antoisia tekstejä rakkaasta työstäni tai sen aiheuttamista reaktioista. À la pissiskieli: EVVK.<br />But I'm back, olen palannut niistä synkkyyden luolista, joissa ärsyyntymisen liekki palaa kuumana, joissa mieli on mustana kuin likainen perseenreikä. Näitä jaksoja tulee silloin tällöin, kestävät hetken ja päästävät sitten otteestaan. Eiköhän meillä jokaisella, oli alamme mikä tahansa. Minua ne muistuttavat siitä, että elämässä on muutakin kuin työtä, ja opettavat arvostamaan niitä hyviä kausia.<br />No, se siitä, elämä on. Tai miten se meni. Yritetään taas vaan päästä vauhtiin.<br /><br /><br />Ääni on hyvin tärkeä väline hätäkeskuspäivystäjälle, se on kuin ilma ihmisille, kornisti sanottuna. Ilman sitä, työtä on mahdotonta tehdä. Samassa asemassa on kuuloaisti. Yhteys ilmoittajaan, yksiköihin, kaikki perustuu kuuloon, ymmärrykseen. Päivystäjänä minä teen johtopäätöksiä ilmoittajan äänen perusteella, onko kyseessä lapsi tai aikuinen, hysteerinen vai rauhallinen jne. Valitsen lähestymistavan näiden seikkojen perusteella. On kumma juttu miten paljon sitä voi olettaa pelkän äänen perusteella, joskus sitä kuvittelee puhuvansa unelmien prinssin kanssa ja kun tulee tilaisuus katsoa kyseisen henkilön kuva rekistereistä (mikä sinänsä jo poistaa "unelma"-leiman aika tehokkaasti) niin voi sitä shokkia ja epäluuloa kun ruudulta tuijottaa pöhöttynyt, kaljamahainen juoponretku.<br />Välillä päätelmät siis menevät pieleen...<br /><br />* Mies soittaa ja kertoo, että tarvitaan ambulanssi. Kyse on vatsakivusta. Pyydän potilaan puhelimeen ja haastattelen häntä hetken (miten kauan kipua on ollut, ylä- tai alavatsa, aaltoilevaa tai jatkuvaa...) ja kun homma on selvä pyydän vielä ensimmäistä henkilöä takaisin puhelimeen (miksi? koska hänelle annetaan ohje soittaa takaisin mikäli tilanne muuttuu ennen kuin apu on paikalla, ei potilaalle, joka ei välttämättä kykene itse soittamaan jos tilanne äityy pahaksi). "Annatko puhelimen vielä sille toiselle miehelle?" <em>"..... se oli kyllä mun vaimo...."</em> .....<span style="font-size:78%;">oih...</span><span style="font-size:100%;"> Posket leiskuvat punaisina kuin perulainen paloauto ja tekee mieli takoa päätä pöytään. "Anteeksi", aloitan, mutta potilas on jo antanut puhelimen vaimolleen. </span><br /><br />* Lapsi soittaa ja pyytää ambulanssia. Päivystäjä puhuu kuten lapselle tehdään, hieman äänensävyä muuttaen, esittäen pelkistettyjä kysymyksiä. "Onko se taustalla oleva mies sun isi?" <em>"Ei, se on mun avomies."</em> ..........<span style="font-size:78%;">oih....</span><br /><br /><br />Kommunikoimme yksiköiden kanssa radion kautta. Painamme tangentteja ja annamme äänemme virtuaaliaaltojen vietäviksi, ja myös tässä äänenpainolla ja sävyllä on merkitystä ja varsinkin sillä miten muotoilee sanomansa, jaaritellaanko, vai antaako äänen muodostaa psykologisen piiskan, joka ruoskan lailla takoo juuri ne tärkeät sanat, lyhyesti ja ytimekkäästi. Antaako päivystäjä tehtävän yksikölle epäröivin sanojen, melkein anteeksipyytäen tai esittääkö hän asiansa jämäkästi ja varmasti.<br /><br />"530, Häke kutsuu". <em>"530."</em> "Joo, ilmoittaja soittaa ja kertoo, että Seppätorilla makaa mies, se örisee eikä pääse ylös, viinapullo on vierellä, et menisittekö te kattomaan..."<br /><br />"530, Häke." <em>"530."</em> "Tehtävä 55, Seppätori, Rosson edessä."<br /><br />Varmaan maallikkokin kykenee huomaamaan eron ja kumpi versio on parempi.<br /><br />Sama tulee esiin kun puhuu ilmoittajien kanssa. Monesti käy niin, etten päivystäjänä tiedä mitä tilanteessa tulisi tehdä, päivittäin itse asiassa. Joka päivä sitä saa nyörtyä ja kysyä neuvoa, huomata olevansa täysin ulapalla hätäkeskusmaailman valtamerellä. Ei tätä työtä yksin pystyisikään tehdä, sitä olisi kuin laiva ilman kipparia, navigointilaitteita ja purjeita, vastassa helvetinmoinen myrsky. Tämä ala on niin laaja ja varsinkin ilmoittajien pyynnöt ja tilanteet, joista he soittavat, ovat niin uskomattoman kirjavat, ettei kukaan koskaan voi väittää olevansa täysioppinut ja tietävänsä kaiken. Kysymme, keskustelemme, puhumme. Tullaan yhteiseen päätökseen. Ja se päätös välitetään ilmoittajalle. Jämäkästi. Ilmoittajaa ei saa jättää epävarmaan olotilaan, joten äänensävyä pitää kontrolloida, antaa vaikutelma siitä, että olet ammattilainen ja perillä asioista vaikka olet pihalla kuin lumiukko Saharassa.<br /><br /><br />Nykyään päivystäjät tuntevat alueen kenttämiehistön harmittavan huonosti. Emme tiedä kenen kanssa olemme tekemisissä. Jo tämä aiheuttaa välillä eripuraa, emme aina ymmärrä toisiamme tai toisen ajatusmaailmaa. Ennen oli toisin, päivystys oli paloasemalla, poliisilaitoksella, oli kanssakäymistä, keskustelua, jutustelua. Puhumattakaan siitä, että laitettiin saunaa päälle, avattiin ovia, hierottiin selkiä... mutta se on sitten taas ihan eri juttu....<br />Nyt tunnemme ääniä, "ai tuo on taas töissä, sillä on niin kimeä ääni", "ai se on tuo mukava mies". Niin paljon on myös kiinni äänensävyssä. Se voi muuttaa kaiken, tietty äänensävy saa hyvälle tuulelle kun taas toisenlainen muuttaa päivystäjän sihiseväksi kiukkupussiksi, joka janoaa kostoa ja verta loppuvuoron ajan.<br /><br />Radio välittää päivystäjille paljon tietoa, poliisipartioiden innostuneet äänensävyt kun tulee kova keikka tylsänä päivänä saavat päivystäjät hymyilemään ymmärtäväisesti, "noniin, saivathan ne tekemistä". Vanhan lanssarin ääni taas kielii lähes täynnä olevasta keikkatilistä, ääni hidas ja äänensävy kaikuen "vittu, taas paskakeikka"-asennetta. Eivät päivystäjät vaadi, että kentällä oleva väki tanssii lambaadaa pinkeissä balettitossuissa harmooninen hymy kasvoillaan kun potilas ei todellakan tarvinnut apua, tai kun palomiehet karauttavat liikenneonnettomuuspaikalle, jossa heillä ei olekaan tekemistä, mutta se pahin vitutus voisi jäädä kanavien ulkopuolelle. Nimenomaan se asenne, koska se paistaa läpi, vaikka sanat olisivatkin kuinka asialliset, äänenpaino. Mutta tottakai päivystäjä ymmärtää, että palomiehillä on kova paikka kun joutuivat lähtemään vuorokauden ainoalle tehtävälle, raahautua sohvan tai sängyn pohjalta autoon ja laittaa varusteet selkään. Voi helvetti kun jäi jääkiekkomatsi näkemättä, ja tämän takia!<br />(<span style="font-size:85%;">Sallinette hienoisen vittuilun, pakko on välillä naljailla, ;) )</span><br /><br />Monen VPK:n keikkahurmos (varsinkin harvemmin keikalle pääsevät) välittyy kirkkaasti päivystyssaliin, äänessä on lievää huohottamista ja se tulee melkein huutona, <em>"Häke, TS61 matkalla, vahvuus 1+10, onko lisätietoja"</em> (mitä missä kerro kerro, jeeee). Auto täynnä seinille innosta hyppivää porukkaa, jotka munat pystyssä ajavat hälytysajoa. Keikka, jippiaiei! Taustalla soi ulvovat hälytysäänet, kiihdyttäen palokuntalaisten sykettä yhä enemmän.<br />Ja se karvas pettymys kun palomestari ilmoittaa, ettei tarvita muita paikalle, muut yksiköt voidaan peruuttaa. <em>"TS61 kuittaa peruutuksen..."</em> Hitaasti, antaen kuvan ilmapallosta, josta ilmat yhtäkkiä menivät pellolle, lysähtäen kasaan, käsivarret valahtaen sivuille, katse kääntyen alaspäin. Voi pientä. Päivystäjälle tulee oikein paha mieli.<br /><span style="font-size:85%;">(Ja ihan sivuhuomautuksena, tämä oli vain esimerkki, ei VPK:ta halventava tai yleistävä, joten steady people, minulla on kaikki kunnioitus vapaapalokuntien työtä kohtaan, ja useimmiten he ovat täysin ammatti-ihmisten veroisia radiokeskusteluissa.)</span><br /><p>Radio välittää meille poliisikoiran innostuneet haukut kun keikka on päällä ja joskus myös koiran kaataman rikollisen säälittävät "<em>ai, ai, ai</em>"-huudot, feminiinistä pienimuotoista ulvontaa, joka saa päivystäjät nauramaan oikeuden voitolle. <em>"Saisiko tänne ambulanssin",</em> konstaapeli pyytää.<br />Tulee.<br />Toisella kanavalla on jo toinen mielenkiintoinen keikka menossa, toinen viranomainen saa kiireellisen tehtävän ja poliisipartiot tekevät ajoneuvokyselyitä. Työsarka virtaa eteenpäin, välillä rauhallisesti kuin uinuva joki Pohjanmaan lakeuksilla, välillä kuohuen kuin Imatran koski. Välillä päivystäjät saavat tietää tehtävän kulusta enemmän kuin kuljetuskoodin, peruutukset ja lisähälytykset, välillä taas ei. Eteenpäin, uusia tehtäviä, kello käy, tehtävänumerointi juoksee. Missä on seuraava mielenkiintoinen keikka, tämäkö puhelu haastaa minut ammatilliseen kokeeseen, tai päättyykö se verbaaliseen duelliin... Kohta tiedetään.</p>päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com59tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-47841994486128952462009-01-25T02:01:00.004+02:002009-01-25T18:04:18.688+02:00weekendAh lauantai-illan huumaa. Tai yön. Samapa tuo. Puhutaan sellaisesta työvuorosta, joka ei järjellä koreile, jossa kirosanat laulavat ja ihmiskunnan tulevaisuus tuntuu olevan katkolla. Joskus sitä säälii niitä ihmisiä, joilla on oikea hätä näinä viikonlopun yön tunteina, heille vastaa pahimmassa tapauksessa ärsyyntyneitä, erittäin lyhytsanaisia päivystäjiä, jotka ennenkuin edes vastaavat puhelimeen olettavat sinun olevan kännissä. Ai miksi? No, koska suurin osa soittajista ovat. Toisaalta, nämä selvät, fiksut soittajat antavat puhtia kahlata läpi näitä kännipuheluita, muistuttavat taas, että kyllä joku joskus oikeasti tarvitsee sitä apua.<br />Luojan kiitos viikossa on viisi muuta päivää.<br /><br />Ambulanssit ajavat ns. paskakeikkaa, poliisit ovat ylityöllistettyjä kuin puput pesäpuuhissa ja palokunta käy sammuttamassa sytytettyjä paloja. Ja päivystäjät yrittävät puhua pois kaiken sen, minkä vaan voivat. Tätä poispuhumista hankaloittaa vaan juuri edellä mainittu humalatila. Hyvän puhelun tunnistusmerkit ovat seuraavanlaiset:<br />A. Päivystäjä ja ilmoittaja ymmärtävät toisiaan. Eli puhutaan ensinnäkin samaa kieltä. Yleensä tämä on hoidossa, suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Muiden kielten osalta hieman heikompaa. Kun puhutaan suomenkielestä, saatikka sitten ruotsin, niin päästään murteisiin, jotkut ymmärrettävimpiä kuin toiset, laitetaanpa vielä päälle tietynlainen kännimurre niin taas prosentuaalinen ymmärrys laskee. Mitä sitten tapahtuu kun mennään näiden asioiden ohi, to unknown territory, alueelle, missä puhetta ei enää ole, missä alkukantaiset röyhtäykset ja murinat pyrkivät samaan kuin James Joyce kirjoissaan. Silloin on päivystäjä pulassa. Tai ei niinkään päivystäjä, vaan se henkilö, joka kaipaa apua, mutta ei kykene kommunikoimaan siitä päättävän henkilön kanssa.<br />Tässä on pari eri mahdollisuutta, voidaan pyytää joku toinen henkilö puhelimeen, usein heikoin tuloksin (kummasti koko porukka ruukkaa olla samassa kunnossa), tai käsketään soittamaan uudestaan kun osaa kertoa mikä on hätänä, tai, mistä kenttähenkilökunta riemastuu, paikalle hälytetään joku tarkistamaan. Tähän viimeiseen vaihtoehtoon päädytään esim. silloin kun taustamelu antaa ymmärtää jotain mitä ilmoittaja ei kykene sanoilla välittämään, tai kun saadaan muuta ns. hälyttävää tietoa kaiken sen ördäämisen keskeltä. Lopputulos on useimmiten turha hälytys, mutta mistä sen tietää puhelimen välityksellä. Joskus siellä oikeasti kaivataankin apua. Näköpuhelin on tilauksessa, mutta taitaa mennä useampi vuosi ennenkuin tekniikka yltää sille tasolle.<br />B. No itse asiassa näissä kännipuheluissa ei taida enää B-vaihtoehtoa ollakaan, suurin osa tyssää suoraan A:han. Lisättynä vielä se, että vaikka puheesta saisikin selvää, niin kysymykset ja ohjeet eivät mene perille vastaanottavalle henkilölle. Ja taas ollaan samassa pisteessä. Ympäri mennään, takaisin tullaan. Piiri pieni pyörii....<br /><br />Eräs toinen asia, joka on tapetilla viikonloppuisin, on naapurisopu. Päivystäjänä sitä nopeasti oppii mihinkä taloyhtiöihin ei todellakaan kannata muuttaa asumaan, ellei halua kuulla seinänaapurin sydäntäsärkevää tulkintaa Aikuisesta naisesta joka toinen yö kello 3.<br />Ei meteli ole mukavaa, sen ymmärtää päivystäjäkin hyvin, ja tämäntyyppiset tilanteet kuuluvatkin peruskeikkoihin. On kuitenkin eri asia onko sitä meteliä kello 21:30 lauantai-iltana tai kello 03:30 sunnuntai-aamuna. Priorisointi tehdään sen mukaan ja neuvoksi voi myös tulla esim. "uusi soitto mikäli meteli jatkuu klo 23:n jälkeen". Se, että taloyhtiön sääntöjen mukaan talossa pitää olla hiljaista tiettynä kellonaikana, ei vaikuta päivystäjän arvioon, se on isännötsijän asia, ja hänelle olisi myös hyvä ilmoittaa näistä järjestyshäiriöistä.<br />Ja ei, se, että paikallisen teekkarikylän pihalla grillataan makkaraa ja soitetaan musiikkia kello 20, lämpimänä kesälauantaina, ei vielä aiheuta poliisin paikalletuloa, vaikka lapsi ei saa nukuttua. Valitettavasti.<br /><br />* Mies soittaa ja kertoo, että hänellä on ongelmia naapurin kanssa. Herra kuulostaa hyvin järkevältä, on selvinpäin, erittäin asiallinen. Ilo asioida tällaisen kanssa. <em>"Minä kävin pyytämässä yläkerran naapuria olemaan hiljaa, jonka seurauksena se luuli, että minä olen poliisi..."</em> "Nii-in.." <em>"Tämä on kyllä jo hieman äärimmäistä",</em> mies naurahtaa, <em>"mutta kostoksi se kävi kusemassa minun postiluukusta sisään."</em> Keskellä yötä, kerrostalossa. Loistavaa. Juteltu hetken aikaa ilmoittajan kanssa, kostaja ei ole enää paikalla, tilanne rauhallinen jne. Mies ymmärsi itse hyvin, ettei partio oikein voi tehdä tilanteelle mitään. Puhelu lopetettu, "soittakaa uudestaan mikäli tilanne siellä muuttuu."<br /><br />Noin tunnin päästä uusi soitto tuleekin.<br /><br />* Mies on edelleen erittäin asiallinen, kertoo nyt, ettei pääse asunnosta ulos. "Miksi et?" <em>"No kun se sama naapuri on jollain keinoin tukkinut turvalukon, niin ettei avain mene sinne."</em> "Miten sä tiedät et se on se sama naapuri?" <em>"Mä kuulin sen äänen kun se oli ovella."</em> Sovittu, että ilmoittaja soittaa huoltoyhtiölle.<br /><br />Ja myöhemmin jälleen uusi soitto.<br /><br />* Tällä kertaa mies kertoo, että huoltoyhtiön edustaja kävi paikalla ja poisti tulitikkuja turvalukosta, mutta <em>"nyt naapuri ja sen kaveri ovat varastaneet mun lompakon ja avaimet."</em> "Siis.. miten ne on varastanut ne...?" <em>"No ne tuli hieromaan sopua ja minä päästin ne sisään, turvaketju meni poikki, naps 2 sekuntia."</em> Nyt tässä alkaa jotain mättäämään... päivystäjän kuudes aisti herää ja heittää hälytyskellot soimaan. Mies on edelleen hyvin järkevän kuuloinen ja oloinen, mutta... kuudes aisti pettää harvoin.<br />Partio lähti paikalle, ja miten kävi?<br />Hullu mikä hullu.<br /><br />Viikonloppuöisin monelle tulee yhtäkkiä yllättävä tarve päästä lääkäriin, keskellä yötä. "Miten kauan tätä vaivaa on ollut?" <em>"Kolme viikkoa." "Kaksi kuukautta." "Vuoden verran."</em> Ja kun kysytään miksi ihmeessä henkilö ei ole hakeutunut aikaisemmin hoitoon omatoimisesti, vastaus on jotain ympäripyöreää mongerrusta. <em>"Emmä tiiä..."</em> Ja tottakai suututaan kun ambulanssia ei hälytetä, <em>"tajuksä et mä oon kuolemaisillani täällä!"</em> "Niin ja sitä päätä oli särkenyt samalla tavalla jo neljä viikkoa...?" <em>"No joo joo!"</em><br /><em></em><br />Tai toinen klassikko, kaverit ei saa toista hereille. "Onko se juonut alkoholia?" <em>"No on se, mut ei paljon." </em>"Eli ei niin paljon et se olis voinu sammua?" <em>"No ei!"</em> Ambulanssi menee paikalle ja saa körilään hereille parilla näpsäkällä [muuvsilla] ja puhalluttaa. 2.8 promillea. Ei mitään muuta hätää. Mutta tällaisia ei voi puhua pois, joskus joku näistä on oikeasti hädässä, on vetänyt jotain nappeja esim. tai saanut jonkunlaisen kohtauksen. Lähtötiedot ovat vain yleensä samat kaikissa, tai yhtä huonot siis.<br />---------------------------------------<br />Pitäkää huolta kavereista kun olette nauttimassa ilolientä, ja muistakaa laittaa ne sammuneet aina vasemmalle kyljelle makaamaan! Vasen? Kyllä, kyseinen asento johtaa siihen, että vatsalaukun sisältö ei imeydy niin nopeasti kehoon, eli myös mahdolliset lääkkeet tai muu aines, joka on eksynyt henkilön leipäluukusta alas. Kylki? Ei ole kivaa löytää kaveria aamulla oksennukseen tukehtuneena, eihän. <strong>Vasen kylki</strong>.<br />---------------------------------------<br /><br />* Mies soittaa hätääntyneenä aamuyöstä, kertoo, että joku yrittää hyökätä hänen asuntoonsa, kuiskailee ja kertoo nopeasti osoitteen. <em>"Hei, ei, ei ku nyt ne ajaa pois..."</em> Ja selvisi, että kyseessä oli postinjakaja.<br /><br />* Nuori mies soittaa ja kertoo olevansa opiskelija, <em>"mä oon vetänyt pään täyteen, ja mä tarvitsen heti partion heittään mut kotiin." "Hei, mulla ei oo tuloja, mä en pääse mitenkään muuten!" </em><br /><br />* Mies soittaa ja kertoo, että nainen häiritsee hänen yöuniaan. <em>"Ei, ei se enää täällä ole, mut se vei mun viinat."</em> No yllätys, yllätys. <em>"Ja mä istun alasti pyörätuolissa."</em> Kiitoksia hyvä herra kyseisestä mielikuvasta. Ihanaa.<br /><br /><br />Viikonloppuyöt ovat täynnä ihanuuksia, täynnä paskaa, täynnä työtä. Ja mahtava lähde irvikuville. Näihin vuoroihin on viha-rakkaus-suhde, joskus niihin astutaan kuin giljotiiniin, useimmiten kuten mihinkä tahansa vuoroon. Sitä tietää mitä on tulossa, siihen ei voi vaikuttaa, pitää vain kestää, hoitaa hommat ja sen jälkeen pääsee kotia. Joskus näitä on jopa mukava tehdä, kun pää on tarpeeksi vinksallaan ja onnellisuuspillerit on napsittu lääkärin ohjeiden mukaan.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com67tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-33529440851615152732009-01-19T21:44:00.007+02:002009-01-20T01:04:41.592+02:00mitä kysytäänHei räppänät.<br />Joskus sitä uppoutuu vapailla niin vapaalla olemiseen ja normaaliin elämään, etteivät työasiat käy hetkeäkään mielessä. Joskus käy jopa niin, ettei ulkona kuultu sireeni saa aikaiseksi päänkääntöä ja ympärivilkuilua, kuten normaalisti, "missä, mitä, täh", "pitäisikö soittaa töihin ja kysyä mistä on kyse..." tai muuta yhtä säälittävää. Ambulanssin ajaessa ohi katse menee heti kyljessä olevaan kirjain-numerosarjaan, joka kertoo mistä auto tulee ja minkä tasoinen se on. "Mitä nuo täällä tekee...?" "Ai kuski on yksin etupenkillä, niillä on varmaan potilas kyydissä." Joskus on muuta ajateltavaa. Olenkohan sairas...? Sitä sietää miettiä.<br /><br />Hätäkeskukseen soittaminen on outo juttu. Jokaisella on jokin kertomus tilanteesta, jossa joku esim. kaveri on ollut ja joutunut soittamaan. Usein koko tilanne osataan referoida pienintäkin sanaa myöten. Silti koko prosessilla on mystisyyden leima otsassaan, kukaan ei oikein tunnu tietävän miten pitäisi toimia, miten asia lähtee etenemään. Monella on vääriä mielikuvia, moni kehittää omia oletuksia ja pettyvät kun ei asiaa hoidettukaan niin kun itse toivoi. Loppujen lopuksi hyvin harvat ovat joutuneet soittamaan 112:een, vaikka päivystäjä salissaan on joskus vahvasti sitä mieltä, että kaikki kummin kaimoja myöden ovat olleet linjoilla ja puhelumäärät sen kuin kasvavat. Mitä niitä puheluita tulee nykyään vuodessa, 5 miljoonaa? En muista tarkkaa lukua, fiksumpi kertokoon.<br /><br /><em>"En mä tiiä, mä en oo mikään lääkäri!", </em>on lause, jonka päivystäjä silloin tällöin kuulee vastaukseksi johonkin terveystoimen kysymykseen, ja jatkuu usein: <em>"laita se auto tulemaan, äkkiä!". </em><br />Sinun ei tarvitse olla lääkäri vastataksesi päivystäjän esittämiin kysymyksiin, ne eivät ole korkeampaa koulutusta vaativia, vaikka vastaus joskus jostain syystä voikin olla hukassa.... "Onko potilas hereillä?" <em>"Ei oo, se vaan konttaa tossa ees takaisin." </em>Tässä tilanteessa päivystäjä tietenkin selventää: "niin eli on hereillä ja liikkuu?" Suurin osa varmaan tietää perusasiat hätäkeskukseen soittamisesta, eli kerrot kuka olet, mikä osoite on, mitä on tapahtunut jne, mutta mitä sitten? Mitä muuta minun pitäisi tietää?<br /><br />Vastaus: ei juuri mitään, päivystäjä on se, joka ohjaa puhelua sinne suuntaan minne hän haluaa, hän esittää kysymykset, ja <em>"en tiedä"</em> on täysin hyväksytty vastaus. Toki voi olla, että päivystäjä tässä tilanteessa pyytää sinua selvittämään asiaa, mutta se on taas toinen juttu. Kaikkeen ei tarvitse olla valmista vastausta. Ilmoittajan ei tarvitse olla palomies, sairaanhoitaja, poliisi, ylikomisario tai lääkintävahtimestari, itse asiassa useimmiten on hyvä, ettei hän ole mikään näistä. Miksi? Koska näiden ammattikuntien jäsenet voivat (huom. voivat) olla kaikista hankalimpia ilmoittajia, <em>"laita nyt se lanssi tulee Aarnena"</em>, <em>"pyydä sitä partiota soittamaan mulle suoraan niin mä kerron mikä täällä on hätänä, laita ne nyt vaan tulee", "mä oon kuule se ja se, mä tiedän nää hommat". </em>Meitä on moneksi.<br /><br />Joskus päivystäjän on hyvä yrittää laittaa itsensä soittajan asemaan, yrittää nähdä tilanne heidän kannalta, löytää suurempi ymmärrys ja nöyryys. Hätäkeskuspäivystäjä ottaa vastaan tuhansia puheluita vuodessa, joskus liukuhihnatahdilla, ja aina sitä ei ehdi, jaksa, mieltää, että juuri tämä puhelu voi olla ilmoittajalle ainutkertainen, ja näiden muutamien minuuttien ajan perusteella tämä soittaja muovaa käsityksensä siitä, minkälaista työtä hätäkeskuksessa tehdään ja millä mentaliteetillä. Saiko hän hyvää vai huonoa palvelua. Tuolloin häneltä ei voi vaatia täyttä ymmärrystä kärttyisyydelle, väsyneelle äänelle, vaikka näin päivystäjän näkökulmasta toivoisi. Tämä on ristiriitaista, päivystäjälle puhelu on yksi tuhansista, ja suurin osa painuu hetken päästä unholaan, kun taas toiselle osapuolelle se on mahdollisesti elämän ainoa, ja sillä voi olla ratkaiseva merkitys monella eri osa-alueella hänen elämässään, hänen mielipiteissään.<br />Päivystäjien on hyvä havahtua tähän asiaan aina välillä, kun ehtii, kun jaksaa. Minun on hyvä havahtua.<br /><br />Itse mietin välillä minkälainen soittaja sitä itse olisi, jos joutuisi soittamaan hätäkeskukseen, kun ns. oma lehmä on ojassa. Omainen tms. kyseessä. Menisinkö paniikkiin? Tulisiko minusta yksi näistä hirviö-soittajista, kerron heti alussa olevani päivystäjä ja lähden kertomaan vastaanottajalle mitä tämän tulisi tehdä, "klikkaa sieltä, nyt äkkiä, ei sen pitäis noin kauan kestää"? En tiedä, toivon, etten koskaan saa tietää. Sen tiedän, että olen soittanut hätäkeskukseen tavallisesta juoposta, ja silloinkin meinasi pissit tulla housuihin. Voi että sitä hermostuneisuutta ja käden vapinaa. Oli hyvin avuton olo siinä puhelin kädessä seistessä, hyvä, että osoitteen sai kerrottua.<br />Asiat ovat niin paljon selkeämpiä hätäkeskuksen päässä, on näytöt, kartat, näppäimistöt ja hiiret. Sitä kirjoittaa, kysyy, tarkistaa, katsoo, kaikki tietyssä järjestyksessä, päivystäjällä on ote tilanteesta, kun taas ollessani toisessa päässä, ainoa yhteys hätäkeskukseen se hutera puhelinlinja pienestä kännykästä, tunsin, ettei minulla ollut minkäänlaista kontrollia. Minun piti luottaa päivystäjään ja siihen, että tämä ymmärsi oikein. Se ei ollut helppoa. Soittajat: I give you that.<br /><br />Mitä sitten päivystäjät kysyvät? Minkätyyppisiä asioita esim. ambulanssia tilatessa? Jokainen puhelu lähtee siitä, että varmistetaan potilaan <span style="color:#cc0000;">hereillä olo</span>, eli "onko potilas hereillä?", tämän vastaus taas päättää seuraavaan kysymyksen "puhuuko hän?" tai "hengittääkö normaalisti?", jota siivittää kehoite: "laita kämmenselkä suun ja nenän eteen, tuntuuko ilmavirtaus selkeästi?" Pulssilla ei ole mitään merkitystä, sitä ei ammattilainenkaan välttämättä kykene tuntemaan tai olla tuntematta, unohtakaa se.<br />Mikäli potilas puhuu ja kykenee tulemaan puhelimeen (esim. kyseessä ei ole lankapuhelin, joka on toisessa huoneessa ja potilas potee kovaa hengitysvaikeutta, jolloin hänen ei tulisi rasittaa itseänsä), hänet pyydetään siihen.<br />Jokaisella oireella on omat kysymykset ja ohjeet, päivystäjä yrittääkin selvittää <span style="color:#990000;">pahinta vaivaa</span>, jonka mukaan sitten mennään. "Kumpi on pahempi vaiva, rintakipu tai hengitysvaikeus?" Toinen tärkeä asia on se, että koodit määritellään ns. <span style="color:#cc0000;">syy-seuraus</span>-menetelmällä, eli päivystäjä pyrkii selvittämään mikä on aiheuttanut tilanteen, miksi henkilöllä on haava päässä, onko hän kaatunut vai onko häntä esim. pahoinpidelty? (Ja psst. kentän lanssiporukka, näin määritellään myös koodi, syyn mukaan.) Selkäkipu: onko henkilö satuttanut selkänsä lähiaikoina? Hengitysvaikeus: sairastaako potilas astmaa tai keuhkoahtaumatautia, onko hän ollut liikkumattomana pitkään, esim. pitkä lentomatka tai kipsi jalassa? Kouristeleva: sairastaako epilepsiaa, diabetesta, onko raskaana, onko juonut paljon alkoholia viime aikoina, hengittääkö potilas kouristuksen loputtua? Kaatunut: liukastuiko tms, tai pettikö jalat esim. huimauksen seurauksena? Varsinkin kaatuneet ovat hämärää aluetta, se on hyvin yleinen syy soittaa hätäkeskukseen ja siinä voi helposti käydä köpelösti, päivystäjän toimesta. Monet elottomaksi menneet esim. kaatuvat, menevät nurin, jolloin on tietenkin äärimmäisen tärkeää, että aloitetaan elvytysohjeiden antaminen, ja niitä ei anneta ennenkuin henkilö on todettu elottomaksi. Eli päivystäjän täytyy pyrkiä saada varma tieto hereilläolosta, normaalista hengittämisestä (mitä esim. kakominen, kuorsaaminen, hengen haukkominen eivät ole) ja kaatumisen syystä.<br />Mutta tämä on siis päivystäjän vastuulla, ilmoittajan ei tarvitse tuoda kaikkea valmiina hopealautasella, riittää, että hän kuuntelee ja vastaa. Toimii ohjeiden mukaan.<br />Jos et tunne henkilöä, esim. tyypillinen tilanne kun joku kouristelee yleisellä paikalla, niin et voi tietää henkilön taustoja, eikä sille silloin voida mitään. Piste.<br /><br />Toinen tärkeä asia on potilaan <span style="color:#cc0000;">yleistila</span>, jota selvitetään esim. tällaisin kysymyksin: "jaksaako istua, olla pystyssä?", "onko iho kalpea, kylmänhikinen?", kehoittamalla kokeilemalla potilaan ihoa kyynärtaipeen kohdalta, "onko lämmin/viileä/kylmä/nihkeä?"<br /><br />Usein myös tarvitsemme tietoa siitä, miten <span style="color:#cc0000;">kauan</span> vaivaa on ollut, eli emme halua tietää koko sairashistoriaa, jos kysymys kuuluu milloin rintakipu on alkanut, päivystäjä ei kaipaa vastaukseksi: <em>"on niitä ollut jo kymmenisen vuotta"</em>, vaan milloin tämänhetkiset kivut ovat alkaneet, milloin tilanne on heikentynyt, milloin tutusta vaivasta tuli niin vaikea, että piti soittaa ambulanssi? Eli, sairashistoria ei ole olennainen asia, ellei päivystäjä suoraan sitä kysy. Onko päänsärkyä ollut kaksi päivää tai kaksi tuntia?<br /><br />Onnettomuuksissa taas selvitetään <span style="color:#cc0000;">energiota</span>, enkä nyt taaskaan puhu ydinfysiikasta, vaan esim. liikenneonnettomuuksissa vauhdista ja massoista, eli onko kyseessä kaksi henkilöautoa tai henkilöauto ja rekka, sillä on loppusotkun kannalta hieman eroa. Se, miten hyvässä kunnossa ajoneuvo on ulospäin ei sinänsä kerro mitään esim. autossa olevien kunnosta, uusien autojen korit ovat jämäkkää tekoa, mutta törmäysenergia voi silti aiheuttaa eri asioita sisätiloissa. Kuinka korkealta putosi, ensimmäinen kerros vai seitsemäs? Millä lyötiin päähän, pesäpallomailalla tai kumiankalla? Mihin puukotettiin, rintakehän alueelle vai jalkaterään?<br />Korkea energia aiheuttaa kovan hälytyksen, oli uhrin yleistila mikä tahansa.<br /><br />En kerro teille mitä eri vastaukset aiheuttavat, minkälaista toimintaa, koska en halua, että näitä tietoja käytetään väärin, jo nyt moni osaa soittaa hätäkeskukseen ja tietää tasan tarkkaan, mitä heidän tulee sanoa, jotta saavat varmasti ambulanssin ja usein myös nopeasti. Tämä romuttaa järjestelmää ja aiheuttaa vaaratilanteita kun toinen henkilö, joka oikeasti tarvitsisi apua, ei välttämättä saa sitä niin nopeasti kuin hänen tilansa vaatisi, koska ambulanssi on kiinni tällä toisella tehtävällä.<br />Kaiken kaikkiaan huomaatte varmaan, ettei kyseessä ole kovin hankalia asioita, emme pyydä ilmoittajaa mittaamaan verenpainetta tai veren happipitoisuutta käsipelillä, emme pyydä ilmoittajaa putkittamaan potilasta, venttiloimaan, suorittamaan sydämen avohierontaa, kuten tv meille opettaa. Päivystäjä voi pyytää laittamaan tajuttoman potilaan vasemmalle kyljelle (aina VASEN kylki, se hidastaa mm. myrkkyjen imeytymistä verenkiertoon), tarkistamaan hengitystä, painamaan haavaa. Ei mitään tähtitieteellisiä asioita. Päivystäjä ei oleta, että toisessa päässä on George Clooney parhaissa Teho-osasto vermeissä tai Patrick Dempsey hulmuavine hiuksineen (näin naispuolisena päivystäjänä), valmiina actioniin (työ-sellaisiin).<br /><br />(Tosin joskus kuvitelma voi mennä toisinpäin, kun päivystäjä pyytää potilasta puhelimeen, kuuluu linjalta: <em>"Tapio tuu puhelimeen, lääkäri haluaa puhua sun kanssa".</em> Jostain syystä sitä tuolloin pyöhii sulkiaan ennenkuin hymähtää tyytyväisesti.)<br /><br /><br />Tässä tuli ihan varmasti jo liikaa asioita, I'm sorry. Juuri nyt olen faktapitoisessa mielentilassa, joten sitä tulee ja tulee ja tulee.....päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com67tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-77472086190636801932009-01-14T21:39:00.005+02:002009-01-15T09:19:48.235+02:00the keikkaIstut rauhallisesti töissä, otat vastaan puheluita, hälytät ambulansseja, annat tehtäviä partioille, saat ehkä jopa raahattua palomiehiä kaikkine vehkeineen automaattiselle palohälytykselle. Kaikenlaista keikkaa, kiireellistä, ei-kiireellistä, se häirikköjuoppo, se huimausta poteva vanhus, se peltikolari parkkipaikalla. Juttelet välillä työkavereiden kanssa, käyt tauolla, palaat takaisin ja jatkat. Ei mitään hämminkiä, tasapaksua työtä. Miellyttävää, ei hankaluuksia, sujuvasti soljuvaa. Ja taas puhelin soi, vastaat kuten aina: "Hätäkeskus".<br /><br /><em>"Täällä on bussi ajanut ulos!"</em><br /><br />Joskus jälkeenpäin tulee mietittyä miten paljon sitä ehtii ajatella, kelata asioita päässään murto-osassa sekuntia, tuossa hetkessä kun tajuat, että nyt ei ole kyse tavallisesta keikasta, tässä se nyt on, The Keikka. Se, jota sinä olet odottanut, jopa jossain sisälläsi toivonut, se keikka, jossa saat laittaa koko ammatillisen osaamisesi peliin, SE keikka. Ja sitten kun hetki on käsillä, kun siinä sekunnin murto-osassa tajuat, että tässä se nyt on, silloin sitä muuttuu pelokkaaksi pieneksi siaksi, joka vain haluaa juosta toiseen suuntaan. Kunnes ammatti-minä taas puskee esiin, ottaa ohjakset, vie asiaa, pumppaa kehoon sellaisen määrän adrenaliinia, että Usain Bolt ainoastaan näkee vilauksen campanulansinisestä fleecetakista sinun ryntäessäsi ohitse. Maantikiitäjä kakkonen, päivystäjä suuren keikan kimpussa.<br /><br />Suuren keikan edessä kaikki on yhtäkkiä hiljaista, on kuin kaikki aistit sulkisivat ulkomaailman pois, muut päivystäjät häviää, korvaan huutava radioliikenne muuttuu taustahuminaksi ja millään muulla ei ole merkitystä kun sillä yhteydellä, joka on sinulle siunattu/kirottu ilmoittajan kanssa. Tunnen kuinka sydän lyö rinnassani yhä kiihkeämmin, pumppaa ylimääräistä verta ylikuumeneviin aivoihin. Hengitystaajuus kohoaa.<br /><br />Istun kuin tikka toppatakissa tuolissani, ketteränä kuin kynitty kottarainen, katse kiinni tietokoneruuduissa.<br /><br />Olen valmis.<br /><span style="color:#ff9900;">Kaikki tämä sekunnin murto-osassa.</span><br /><br />Maailma syöksyy takaisin, palautuu, melu, ihmiset, aistit... Mutta minä pysyn transsissani.<br />"Mikä osoite?"<br />"Mitä siinä tapahtui?"<br />"Kuinka monta ihmistä on kyydissä?"<br /><br />Äänessä on pienen pieni vapina, kädet kirjaavat kuumeisesti tietokoneelle ja liikenneonnettomuuskoodin suurin versio on jo näpytetty. Saa hälyttää suurella koodilla, harvinaista.<br /><span style="font-size:85%;">"Kädet vapisee; ei edes tupakkaa mieleni tee. Ruumiistani irtoan melkein, ja itseäni katselen, kun: Maa tärisee, nyt se tulee, nyt se kävelee...." [Puolikuu]</span><br />"Pieni hetki, älä vielä sulje puhelinta, hälytän tässä vaiheessa apua."<br />Mykistän linjan, katson minkälaisen lähdön, minkälaisia yksiköitä kone minulle tarjoaa, silmäilen ne nopeasti läpi, mistä lähtevät, katson karttaa, ovatko oikeasti lähimmät, mistä tuo tulee, ah, se on radiolla, ok, joo, se saa mennä, miksi ei tuo vpk ole mukana, ai niin, sillä ei ollut liikennepelastusvalmiutta, no, otetaan se silti, tässä on tarpeeksi hommaa ja ovat sen verran lähellä, joo-o, joo-o, tuo pois, tuo tilalle, näps, näps, klik, klik, missä se yksikkö on, ei näy, tehtävänseurannan päivystäjällä on vastaus: "ne on huollossa", ok, selvä, ja tehtävänseuranta vahvistaa: "noin on hyvä, anna mennä". Parissa sekunnissa. Hälytä. Jätän ambulanssien hälyttämisen tehtävänseurannalle, hän tietää mistä niitä vetää, ketkä ovat missä, ja poliisin tehtävänseuranta ilmoittaa partioille, kertoo heille alustavat tiedot. Tilanne on kaikille selvä, nyt tulee hommia, nyt karistetaan kaikki flegmaattisuus housun lahkeista. Nyt on töitä.<br /><br />Klikkaan radiokanavat valmiuteen, rykäisen, käännän katseeni tehtävälomakkeelle ja heti kun koneelle on tullut kuittaukset siitä, että asemakuulutusyhteydet ovat auki, painan tangentin pohjaan. "Hälytysilmoitus, HätäP3, 11, 13, 15, 21, S41...." Ääneni kuuluu paloasemilla, autoissa, palolaitosten ympäristössä, en ajattele tätä, minulla on vain tietokonenäyttö, hiiri ja mikrofoni. Luettelen kaikki yksiköt näytöltäni, takeltelen jonkun kohdalla, pitkä litania, korotan hieman ääntäni "liikenneonnettomuus, bussi ajanut ulos, 40 osallista". Kuulen kuinka ääneni välittää kiireen sanomaa, kuinka puhun kimeämmällä äänellä kuin normaalisti, kuvittelen, että läähätän mikrofooniin kuin kiimainen koira. Sisälläni velloo myrsky ja pystyn hädintuskin pitämään sen aisoissa. Mutta vielä ei ole aika päästä irti.<br /><br />Mykistys pois. Jatketaan ilmoittajan kanssa, "olen hälyttänyt apua". Missä kunnossa ajoneuvo on? Ovatko kaikki päässeet ulos? Minkälaista haittaa liikenteelle? Asiat selkenevät, tarvetta lisätiedoille ei kohta enää ole. On aika jättää tilanne, olen valmis, homma hoidettu. Minua ei enää tarvita. Apu on menossa, minulla on tarvittavat tiedot.<br />Miksi on niin vaikeaa irroittautua, sulkea luuri, katkaista yhteys tilanteeseen? Olen kuin narkomaani päihteen vaikutuksen alaisena, en halua tukkia hanaa. En halua palata todellisuuteen. Haluan pysyä tässä myrskyn silmässä, tässä hiljaisessa hetkessä, näissä minuuteissa kun minulla on täysi kontrolli. Minun keikka.<br /><br />Riuhtaisen itseni irti, "voidaan lopettaa". Kerron lisätiedot yksiköille. Hengitän. Pysähdyn. Olen hetken poissa-tilassa, en ota vastaan puheluita, istun ja hengitän. Ihoani kihelmöi, hieron päänahkaani, käteni vapisevat, poskissani sykkii ulkoinen sydän, tunnen kuinka hikoilen. Hymyilen. Naurahdan. Ohi on. Annan itseni myrskyn vietäväksi. Annan sen runnoa kehoani ja mieltäni hetken. Tuntuu kuin sisäinen tuli olisi räjähtämäisillään, tekemässä minusta tulipallon, leijuen kohti kattoa. Tuntuu kuin lentäisin. Pieni hysterianpoikanen.<br />Hitaasti rauhoitun, hengitys tasaantuu, palaan maan pinnalle, kokoan itseni.<br /><em><span style="color:#33cc00;">Dispatchers-high.</span></em><br /><br />Työt ovat vasta alkamassa hätäkeskuksessa, ambulansseja haalitaan edelleen, pyydetään naapurihätäkeskuksesta, tehdään ennakkoilmoituksia alueen sairaaloihin, hälytetään ensiapuryhmiä, valmiusryhmiä, lisää kuljetuskalustoa, läänille, ministeriöön, soittoa sinne ja tänne. "Onko tuonne jo ilmoitettu?" Ovatko ruksit oikeissa paikoissa, onko kaikki tehty. Yksiköt huutavat, pyytävät tietoa, lisähälytyksiä, tehtävänseuranta ei kykene yksin hoitamaan kaikkea, toinen päivystäjä avittaa, kuuntelee oikeita kanavia. Alueen muut tehtävät laitetaan odotukselle, tehdään valmiussiirtoja, ambulansseja päivystämään tuonne, ettei tule tyhjiöitä, tuo taas pysyy tuolla, pitämässä yllä sen alueen valmiutta. Palapeliä. Monta liikkuvaa osaa.<br />Salissa on hälinää, tulee uusia puheluita, lisätietoa, täysin uusia tehtäviä, toinen onnettomuus, toinen hätätapaus, kaikki kasaantuvat. Tehtävänseuranta istuu ja kiroaa, täysin keskittyneenä, "otetaan nuo tuolta, ne saa mennä tuonne", "älä vielä hälytä", "jätä siihen, mä hoidan", "irroita tuo", "laita odotukselle", "hei, ei älä ota niitä", "stop!". 253%:a keskittymistä. Antaen kaikkensa. Hetkeäkään ote ei saa lipsua. Rautainen ote itsestään, salista, yksiköistä. Kaikki hallinnassa. "Nyt loppuu hei", hän huudahtaa huumorimielessä päivystäjille, "ei enempää keikkaa, nyt riittää". Kuusi-seitsemän eri radiokanavaa huutaa kaikki samaan aikaan. Hän kuittaa kuljetusosoitteita ja koodeja, suorittaa lisähälytyksiä, "Hätä S41, menkää omalle toimintakanavalle". Pitää kuria radiossa, ohjaa yksiköitä muualle, selvittää missä mennään. Hän on tehtävänseuranta, salin valvova silmä pelastustoimen ja sairaankuljetuksen osalta.<br /><br />Liikennetiedotteita, hinausautoa, sähkölaitos, ajoneuvon omistajaa, kirjataan, soitetaan, selvitetään, kaivetaan rekistereitä. Media soittelee, tivaa tietoja. Puhelimet soivat. Kaikki soi. Priorisointia. Kaikkea ei voida tehdä. Vuoromestari määrää, kuka tekee mitä, jakaa toimintaohjeet, toimii laivan kapteenina. Hän ei istu tuolissaan, hän on seisaallaan, liikkuu salissa, levottomin jaloin, pitää olla up to date, pitää soittaa, pitää, pitää, pitää. "Missä on suuronnettomuuskansio!?" Auki, läpikäynti. Onko jotain unohtunut?<br /><span style="font-size:85%;"></span><br />Aallon harja lähtee pikkuhiljaa sortumaan, viemään salia huipulta alaspäin. Rauhoittumista. Hengähtämistä. Selkeästi kuultavia uloshengityksiä. Pudistetaan päitä, kuuluu naurua. Jännitys laukeaa. Tilanne ei ole vielä ohi, ei läheskään, mutta hätäkeskuksen tärkeimmät tehtävät ovat tehty, yksiköt menneet omille kanaville, on aikaa selvittää kaupungin ambulanssi- ja poliisitehtävä-jonoa. On aikaa katsoa kelloa ja huomata, että aika on mennyt kuin siivillä. Salin ilmapiiri on edelleen sähköinen, käsinkosketeltava. Mikroskooppisia hienpisaroita tiivistyy näytöille. Päivystäjät nousevat tuoleiltaan, verryttelevät.<br /><br />Iso keikka. Ehkä pari kertaa vuodessa, ehkä harvemmin. Juuri sinun kohdallesi, sinulle, kerran parissa vuodessa. Tuntuu kuin olisin juossut maratonin, uinut haiden seassa, katsonut kuolemaa silmiin. Hymyilen. Minun keikka. Minun. Minä sain sen, ja piru vie minä hoidin sen! Se meni hyvin! Silmät loistavat onnesta. Minä tein sen! Minä onnistuin.<br />Me onnistuimme. Me teimme sen. Puhalsimme yhteen hiileen, saumaton tiimi. Vuoro vaihtuu, mutta vaihdos kestää pidempään kuin normaalisti, kenelläkään ei ole kiire pois, nauramme, kerromme, jaamme, me teimme sen! "Mä unohdin sen, hyvä et muistutit." "Voi hyvänen aika sentään, olipa tiukkaa." "Seuraavalla kerralla täytyy yrittää muistaa..." Niin harvoin niitä tulee, ei harjoitusta, vauhti luja, mennään mukana, yritetään parhaamme. Ja opitaan.<br /><br />Salin ovet avautuvat ja ovesta pursuaa iloisia, väsyneitä, kaikkensa antaneita päivystäjiä. Puhumme kuin papupadat, papukaijan elkein. Emme malta päästää irti. Meidän keikka.<br />Seisomme vielä hetken työpaikan ulkopuolella, kasvojen väri vielä kohollaan. Kotiinlähtö.<br /><br />Auto. Väsymys. Lamaava tunne päässä, jaloissa.<br /><br /><br /><em><span style="color:#cc6600;">Nukahdan kotisohvalle.</span></em>päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com57tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-88794194385944310652009-01-12T18:33:00.008+02:002009-01-12T21:36:57.907+02:00kontemplaatioitaOlen viime päivinä miettinyt tätä blogia ja sen sisältöä, lukenut sen kokonaisuudessaan läpi pari kertaa ja tullut tiettyihin lopputuloksiin. Tänään sain myös näille omille lopputuloksilleni vahvistuksen korkeammalta taholta, ja olen tyytyväinen, sillä tämä auttaa minua viemään blogia sellaiselle reitille, jolla haluan sen olevan.<br />Haluan, että blogi antaisi kuvan hätäkeskuspäivystäjän työstä, sen herättämistä tunteista, samalla valistaen lukijoita miten toimia eri tilanteissa, oikoa väärinkäsityksiä, vastata kysymyksiin. Koen onnistuneeni tähän asti tässä asiassa suhteellisen hyvin, mutta.<br />Pääpaino tähän asti on ollut hyvin paljon ns. turhissa puheluissa ja niiden aiheuttamista vaivoista, närästä, ärsyyntymisestä, ja totta kaikki on ollut mitä olen kirjoittanut. Silti se ei kerro koko totuutta. Turhat puhelut työllistävät meitä päivystäjiä hyvinkin paljon, niin ne ilkivaltaiset, kuin myös ne, jotka aiheutuvat tietämättömyydestä, ja näistä on hyvin helppo kirjoittaa, koska ne kirvoittavat mieltä, aiheuttavat poikkeavaisuuksia työssä, töksähtämisiä jouhevassa työtahdissa. Nämä tilanteet häiritsevät sitä oikeaa työtä, josta on niin paljon hankalampaa tuottaa tekstiä. Tähän mennessä en ole juuri tuonut esille ns. oikeita puheluita, aiheellisia ja niiden hoitoa. Pyrin tuomaan tähän muutoksen, en kuitenkaan huoraamalla ilmoittajaa tai keikkaa, vaan hellävaraisesti, rakastavaisella asenteella, paljastamatta ketään tai mitään.<br /><br />Tämä blogi kaipaa hieman positiivista energiaa, muuta kuin hörhöjä ja kuvaelmia niiden tuottamasta angstista päivystäjissä, muuta kuin sadattelua ja ärsyyntymistä. Eihän kukaan jaksaisi tätä työtä mikäli tässä ei olisi muuta! Tällä hetkellä blogi ei välttämättä anna ulkopuoliselle kokonaisvaltaista kuvaa päivystäjän työstä ja hänen kohtaamista haasteistaan. Pyrin siis tuomaan jotain muutakin kuin kiroilua ja asennetta kuvioihin.<br /><br />Vastoin mahdollisia ennakkoluuloja ja tietyllä tavalla myös täällä blogissa esitettyjä kuvauksia, niin me päivystäjät emme ole vittumaisia paskapäitä, jotka nauttivat ihmisten kärsimyksistä. Emme todellakaan. Emme ilku ilmoittajille, naura heille tai ole tahallisesti töykeitä. On olemassa erilaisia ilmoittajia, joista suurin osa on tavallisia kansalaisia, oikealla asialla. Ei meillä ole mitään mielenkiintoa halventaa heidän hätäänsä tai tarvetta soittaa hätäkeskukseen kun sellainen ilmenee. Ei sitten minkäänlaista. Päivystäjänä olen iloinen kun minulle tulee puhelu, joka on aiheellinen, ja sanalla iloinen tarkoitan sitä, että saan silloin tehdä työtäni, auttaa kyseistä henkilöä, tehdä asialle jotain niillä keinoilla mitkä minulle ovat mahdolliset. Silloin työssä on merkitystä. On se sitten puistossa makaava päihtynyt, ostarissa oleva näppäri, sairastunut vanhus, liikenneonnettomuus tai mikä tahansa muu asia, nämä ovat asioita joihin voin vaikuttaa, saan olla mukana ns. siivoamassa sotkua, aloittamassa ensihoitoketjua, ja toiminnallani on monessa tapauksessa vaikutusta lopputulokseen. Tämä on syy miksi alalle lähdin, voidaakseni tehdä jotain ihmisten eteen, niin kliseemäiseltä kuin se vain kuulostaakin.<br /><br />Toinen ryhmä ilmoittajia ovat järkevät henkilöt, jotka soittavat asialla, jotka he kokevat tärkeäksi, mutta jolle emme hätäkeskuksessa voi mitään. Nämä voivat olla hankalia, koska päivystäjä pyrkii aina pääsemään yhteisymmärrykseen ilmoittajan kanssa, saada hänet ymmärtämään, miksi ambulanssi ei tule, miksi poliisipartio ei voi puuttua asiaan. On ikävää jättää ilmoittaja tylysti langalle savuttamatta tätä yhteisymmärrystä, mutta tätäkin sattuu. Tehtävämme on kuitenkin hätäpuheluiden käsittely, emmekä voi pysyä langalla kovin pitkään sen jälkeen kun olemme todenneet ettei tilanne aiheuta viranomaisen toimenpiteitä, ainakaan hätäkeskuksen kautta, varsinkin jos on jonoa.<br /><br />Kolmas ryhmä soittajista on se, joka on esiintynyt enemmistönä tässä blogissa. Hörhöt, päihtyneet, ilkivaltaiset jne. Heihin päivystäjä turhaantuu, ahdistuu, suuttuu. He ovat tiellä työssämme, he ovat piikkejä lihassamme. Valitettavasti he myöskin tulevat pysymään siinä, oleman osa työtä, halusimme sitä tai ei. Tämä on se ryhmä, joka loistaa näillä sivuilla, nämä ovat ne, jotka voivat päivystäjien mielestä olla idiootteja. Tähän ryhmään ei siis kuulu ns. normaali henkilö, joka soittaa hätäkeskukseen.<br /><br />----------------------------------------------------------------------------<br /><br />Hätäkeskustyö on moniulotteista ja tätä moniulotteisuutta on vaikea tuoda esiin kirjoitetussa tekstissä ja on hyvin vaikea kuvailla omia tunteita tiettyä tilannetta kohtaan siten, ettei kukaan voi käsittää sitä väärin. Huumori on hyvin ronskia, mikä on varmasti tullut kaikille selväksi, ja se on yksi päivystäjän tärkeimmistä selviytymisvalteista. Tekemällä asioista tietyllä tavalla leikkiä. Se ei tarkoita, että halveksimme jonkun hätää tai tarvetta saada apua, tai että väheksymme ilmoittajaa. Se ei tarkoita, että pidämme itseämme yli-ihmisinä, jotka käyttävät määräysvaltaansa mielivaltaisesti. Se ei tarkoita, ettemmekö haluaisi auttaa.<br />Se tarkoittaa sitä, ettemme anna tilanteen tulla iholle, koskettaa, painaa meidät alas ja tehdä meistä työkyvyttömiä zombeja. Se tarkoittaa sitä, että kaiken paskan keskellä pyrimme löytämään pienetkin huumorinjyvät, jotta jaksamme seuraavaan työvuoroon. Se tarkoittaa sitä, että mielemme pysyy terveenä ja skarppina, jotta voisimme hoitaa niin selkeitä, hankalia kuin myös epämiellyttäviä tilanteita asian vaatimalla jämäkkyydellä, korrektiudella ja hienotunteisuudella.<br />Nauravainen päivystäjä on terve päivystäjä. Joskus täytyy hihittää, joskus saa oikein nauraa sydämensä kyllyydestä, joskus saa itkeä, joskus saa tuntea itsensä täysin tarpeettomaksi, joskus saa raivoa, joskus saa kiroilla niin että helvetin lieskat lyövät salin ovesta sisään, joskus saa kiherrellä ilmoittajan miellyttävälle äänelle, joskus saa hymyillä ihanalle kirjakieltä puhuvalle vanhukselle, joskus saa tuntea täydellistä voimattomuutta ihmisen hädän edessä, joskus saa pyyhkiä hikeä otsaltaan, joskus saa taputtaa itseään olalle hyvin menneestä keikasta, joskus saa pyytää työkaveria viemään saunan taakse ja piiskaamaan ihoni verille kun homma meni perseelleen, joskus joskus joskus... Tämä työ herättää kaikenlaisia tunteita, olemmehan ihmisiä, ja kaikki reagoimme eri tavalla. Jokainen tunne mikä tulee pitää kuitenkin työstää, niitä ei voi jättää vellomaan ja sitä myötä vaikuttamaan seuraavaan puheluun, seuraavaan työvuoroon. Näin ainakin minun kohdalla. Joten puramme asiat työvuoron sisällä, heittämällä juttua, nauramalla, kiroilemalla, kommentoimalla. Ja saamme vaivaavan asian systeemistä, jaamme hauskan tilanteen muille parantamaan päivää, kannustamme ja rohkaisemme toisiamme. Niin, ja haukumme myös työkaveria tarpeen tullen, annamme palautetta, korjaamme. Teemme työtä tiiminä. Olemme äänekäs, ivallinen, suutansa soittava, rasvattu kone, joka välillä vaatii huoltoa ja rakkautta. Puhun omasta vuorostani, jonka dynamiikkaa usein kuvailen.<br />----------------------------------------------------------------------------<br /><br />Pointtini tässä on se, ettei hätäkeskuspäivystäjän työ ole pelkkää paskaa, pelkkää hörhöjä ja vittuuntuneita naamoja. Kirjoitan tätä blogia kovalla itseironialla, karrikoiden pilke silmäkulmassa, ja tämä ei aina ole helppo laji, varsinkaan kun aiheena on niinkin tuntematon aihe kun hätäkeskus ja hätäkeskuspäivystäjä. On helppo saada väärän käsityksen, ymmärtää eri tavalla kuten minä asiaa tarkoitin. Tämä täytyy vain hyväksyä. Mutta samalla minulla on tässä kova vastuu, koska vaikka puhun itsestäni, omista tuntemuksistani ja kerron, etten puhu Hätäkeskuslaitoksen suulla, niin ihmisten on hyvin helppo siirtää tämän blogin antama vaikutelma työnantajani ja muiden päivystäjien kuvaksi. Joten minun pitää olla tarkkana, etten käytä tätä mahdollisuutta väärin, etten tuota vääriä mielikuvia, edes tahtomattani. Se ei välttämättä aina onnistu, joten jos jokin jää epäselväksi, toivon, että se kerrotaan minulle kommentissa, jotta saan mahdollisuuden korjata.<br /><br />Työni hätäkeskuspäivystäjänä on minulle hyvin tärkeä, ja koen olevani juuri oikealla paikalla elämässäni, tekemässä sitä työtä, joka antaa minulle niin paljon. Pyrin täällä tuomaan esiin niin monta puolta ammatista kuin vain on mahdollista, ja toivon, että lukijat näkisivät naljailun, irstailun ja löysän asenteen takaa sen syvällisemmän merkityksen, löytäisivät niin viisautta, hyötyä kuin myös ajanvietettä. Toivon, että lukijat ymmärtävät, että rankka duuni vaatii rankat puheet ja asenteen, jota ei noin vain horjauteta.<br /><br />Toivon, etten petä työkavereita enkä työnantajaani kirjoituksillani, jotka ovat minun, nimimerkki Päivystäjän, näkemyksiä, visioita, ei siis Suomen hätäkeskuspäivystäjien kollektiivisia ajatuksia. En sano tätä siksi, että olisin siinä uskossa, että olisin tehnyt jotain väärin, tai että minulle olisi näin kerrottu, vaan siksi, että blogillani on paljon lukijoita, josta olen äärimmäisen kiitollinen ja syvästi otettu, mutta se tuo myös kovan vastuun minulle, kirjoittajalle. En kuitenkaan aio viedä tätä ns. lälly-suuntaan, josta on suodatettu pois kaikki rosoisuus, mutta yritän olla tarkkana, jottei syntyisi väärinkäsityksiä ja tiukkoja tilanteita.<br /><br />Koin tässä tarvetta pyyhkiä pöytä tällä tekstillä, jatkaa samalla reitillä hiukan rakentavampaan suuntaan ja selvittää samalla pari tärkeää asiaa.<br /><br />Kiitoksia kaikista kommenteista, kannustusviesteistä, lisäinfoista ja kertomuksista. Luen jokaisen innolla ja toivon, että jaksatte lähetellä niitä. On mukava saada vastakaikua teksteille ja palautetta, niin positiivista kuin myös negatiivista. Kysykää, jos on kysyttävää, ihan mistä tahansa, jos vastausta ei jostain syystä kuulu, se johtuu vain siitä, että olen tahattomasti unohtanut, tuulipää kuin olen. Pistäkää siis vain tarvittaessa uusiksi.<br /><br /><em></em><br /><em></em><br /><em>Päivystäjä out.</em>päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com77tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-40094665148544798682009-01-11T02:35:00.013+02:002009-01-14T06:57:52.257+02:00sisätyön ihanuusSiisti sisätyö on kyllä hieno asia. Lämmössä istumme mukavissa tuoleissa, fleecetakit yllämme, villasukat jaloissa, tunnelmavalaistus päällä ja joulun viimeinen konvehtirasia käden ulottuvilla. Vipuliike aiheuttaa loppuyöstä kipuja ylirasittuneessa käsivarressa, ai. Ai. Saikkua.<br />Joskus täällä voi jopa unohtaa olevansa töissä selatessaan ruokablogeja, viihdesivustoja ja.... viihdesivustoja. (Hei, ei NIITÄ. Ei päästä vaikka haluaisimme, Kanerva ei valitettavasti toiminut sisäasianministeriössä, joten verkossamme, joka on sm:n alainen, on hyvinkin tarkka seula. Pääsy kielletty. Eikä muuten ole Flash Playeriäkään. V***u.)<br /><br />Niin, unohtaa olevansa töissä... <strong>Jos </strong>on nauttinut viisitoista jekkupatteria siis, josta syystä energiamäärä suonissa riittää ylläpitämään fantasiaa vapaasta viikonlopusta. Tässä olisi ideaa oikeasti, varsinkin viikonloppuöisin, päivystäjät olisivat samalla tasolla ilmoittajien kanssa. Enemmän ymmärrystä ja lähempi yhteys.<br /><br />* Mies: <em>"Onko poliisilla?"</em> "Tämä on poliisin hätäkeskus, mikä siellä on hätänä?" <em>"Mä haluan partion tähän Kippari-pubin eteen, mua ei päästetä sisälle."</em> "Jaaha, no sitten sun pitää mennä toiseen paikkaan, ravintolalla kun on oikeus valita asiakkaansa." Ilmoittaja saa heti raivokohtauksen: <em>"Mitä?! Siis oletko sinä poliisi, onko 112 poliisi!!"</em> Ja kurkku suorana: <em>"TODISTA!"</em> Taustalta joka toinen henkilö huutaa ilmoittajalle: <em>"Turpa kiinni!"</em> Ilmoittaja jatkaa: <em>"Sinä tyttö valehtelet."</em> Toistettu vielä kerran sama ohje ilmoittajalle, ja kerrottu ettei poliisia kyseinen asia kiinnosta. Keksustelukumppani lopetti puhelun klassiseen ääliötyyliin. <em>"Haista vittu!"</em><br /><br />Tarina ei tietenkään päädy tähän, ei, nyt pitää pommittaa, tykittää, saada purkaa aggressioitaan. Mies viljelee kauniita sanoja ympäri päivystyssalia, jakaa viisauden helmiään muiden ihasteltavaksi.<br /><br />* "Hätäkeskus." <em>"Saatanan raiskaaja!"</em> Päivystäjä ehtii juuri ja juuri lausua puolet ensimmäisestä sanastaan ennenkuin linja katkeaa. Halleluja.<br /><br />* "Hätäkeskus." <em>"Mitä sinä olit sanomassa mulle, häh?!"</em> Huokaus. "Mikä siellä on hätänä?" <em>"Haista vittu saatanan huora!"</em><br /><br />* "Hätäkeskus." <em>"Vedä huora käteen!" </em>Tämä on jo lapsellista, saa aikaiseksi ainoastaan kulmankohotuksen päivystäjältä.<br /><br />* "Hätäkeskus." <em>"Ime pillua!"</em> "Sinun iltasi loppuu lyhyeen, koska joudut nyt putkaan." Mies katkaisi, eikä soittanut enää. Ihme kyllä.<br /><br />Siisti sisätyö. Sen edut ovat kyllä huomattavat, varsinkin kun radion välityksellä kuulee kuinka konstaapeli-parka kahlaa vyötäröään myöden mudassa jäljittäessään rikoksen tekijää koiran kanssa. <em>"Täällä on vähä märkää...",</em> kuuluu miehen hengästynyt tiedote. Päivystäjä hymähtää ja kallistaa tuoliaan vähän enemmän vaaka-asentoon. Vipuliike oikealle, ja takaisin. Hiljainen mussutus. Itse asiassa useampi ilmoittaja on aivan oikeassa kutsuessaan päivystäjänaisia lehmiksi, naudoiksi. Täällähän me märehdimme, päivät, yöt. Kuten lehmät laituimillaan.<br /><br />Tai kun sairaankuljettaja hätäisesti huutaa eetteriin, äänten perusteella samalla yrittäen pitää väkivaltaista potilasta maassa kaikin voimin, <em>"me tarvitaan partio tänne äkkiä!".</em> "Kuitti, tulee."<br />Pikaisen sananvaihdon jälkeen homma on hoidettu ja päivystäjä nostaa tyytyväisenä taas jalat pöydälle.<br /><br />Yksi päivystäjä naurahtaa pöydän ääressä. Hän lukee toisen päivystäjän täyttämää keikkalappua tietokoneelta (keikkalappu on siis se johon täytetään mm. osoite, ilmoittajan tiedot ja muut tiedot keikasta, nämä tiedot menevät sitten yksiköille mm. tekstiviestinä), puhelu on edelleen kesken, mutta lopputulos alkaa kuitenkin tekstin perusteella olla aika selvä. "Mitä tuo tarkoittaa?" Katson kyseistä keikkaa ja hymähdän. Siinä lukee: nyt ne on housuissa. Alkutekstin mukaan potilas on paskonnut alleensa sekä oksentanut. "Miten se on saanut oksennuksenkin housuihin?" "Niin..." Aprikoimme tilannetta hetken parin vapaan päivystäjän voimin kunnes lappua täyttävä päivystäjä vapautuu ja kertoo: "Se kaatoi ämpärin..."<br />Kuuluu äänekäs, inhoa täynnä, iloinen ja ah niin vahingoniloinen käkätys. High five. Think Borat-style. Ai miksi vahingoniloinen? Ei tietenkään potilaan kustannuksella, häntä ei todellakaan käy kateeksi, ei ole hauska tilanne siltä kantilta, mutta ambulanssi.... siitä se vahingonilo lähtee....<br />"Kirjoita siihen keikkalapulle vielä lopuksi T. Häke", ehdottaa yksi päivystäjä. Sikertelyä. "Onneksi olkoon X193, olette voittanut yön lottoarvonnassa", päivystäjä lausuu samalla kun painaa hälytä-näppäintä, leveä hymy kasvoillaan.<br />Ai sadistejako vai?<br /><br />"Voi sairaankuljettaja-parkoja", päivystäjä ajattelee samalla kun tekee tiikerivenytyksen, haukottelee leijonan tavoin ja asettaa päänsä mukavasti niskatuelle.<br /><br />Sisätyö.<br /><br />--------------------------------------------------------------------<br /><br />* Jep, kyllä me surffaillaan netissä jonkun verran työajalla, siinähän tuo kone on nenän edessä, nettiä voi hyvin pitää auki yhdellä näytöllä useammasta. Nopeasti se häviää näkyvistä kun puhelin soi. Joskus mietinkin mitä päivystäjät tekivät ennen nettiaikakautta... Kirjaa löytyy, lehteä, kutomisia, tv-ruutuja, joita joskus jopa ehtii seuraamaan (mikäli digitv suostuu näyttämään muuta kuin mosaiikkia). Harmillista on, ettei töllöstä tule juuri mitään aamuyön hiljaisina tunteina, vaikka deittichatista saakin välillä aikamoisia nauruja väännettyä, juuri tuolloin aamuyöstä, juopuneina väsymyksestä. Hihitys. Aamuvuoro löytää yövuoron makaamasta kippurassa pöydän päällä, vatsat kipeinä. Silmät kyynelehtien.<br /><br />Meillä on joskus ihan oikeasti pirun hauskaa. Niin ilmoittajille kuin keikoille. Meillä on hauskaa niin yksiköiden kuin työkavereiden ja myös itsemme kustannuksella.<br /><br />Tässä työssä pitää osata nauraa, löytää ilo ja räiske, se mikroskooppinenkin. Elämme pilke silmäkulmassa, vakavien asioiden keskellä, kevein askelin.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com23tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-76969943719634188302009-01-09T18:51:00.004+02:002009-01-11T02:20:22.713+02:00nysse tuleeVietämme hätäkeskuksissa vuoden hiljaisinta aikaa, kylmyys, väsymys juhlintaan, uudenvuodenlupaukset... <span style="font-size:78%;">tipaton tammikuu</span>. Ihmiset ovat rauhallisempia jollain tavalla, ei niin hyökkääviä, stressaantuneita, ylikierroksella käyviä. <span style="font-size:78%;">Tipaton tammikuu.</span> Uusi vuosi on syntynyt, elämää katsotaan positiivisesti, syvennytään itseemme, perheemme tarpeisiin, uudistetaan vartaloa, mieltä. Nähdään kaikessa uutta toivoa. <span style="font-size:78%;">Tipaton tammikuu. </span><span style="font-size:100%;">Päivystäjätkin ovat paremmalla tuulella, poissa ovat pyhien aiheuttamat muutokset työvuoroissa, stressi siitä, ettei olekaan vapaalla kun muu perhe on, järjestelyt. Poissa ovat alhaiset vuorovahvuudet, tuntimäärä palaa normaaliksi ja ylityöviestit lakkaavat häiritsevää piippaustaan. Sali on taas täynnä väkeä. Tai, onkohan sittenkään...?</span><br />Tähän aikaan vuodesta syntyy paljon uutta, kristus-lapsi aloittaa riemullisen buumin, vihatut ja rakastetut ilotulitteet kruunaavat siirtymisen uuteen aikaan, syntyy lupauksia, tarpeita, uutta intoa, valoa. Aurinko. Saamme mahdollisuuden karistaa vanhat pölyt nilkoistamme, sielumme syvyyksistämme, valaista sisintämme. Löytää jotain uutta ja positiivista.<br />Hätäkeskuksissa todistetaan myös uuden syntyä, monella eri tavalla. Katsomme kuinka työkavereiden vatsat pyöristyvät, työvaatteet kiristyvät. Suurin osa pärjää ilman onnitteluja, suurin osa varjelee kaikkea muuta kuin sikiötä vatsanpeitteidensä alla. Istumatyö ja karkkipussit työpöydällä, a vot. Vimmatusti päivystäjä yrittää siistiä suunsa tahmeasta toffeesta vastaakseen puhelimeen. Leveäperseisiä emakoita ja elämäänsä kyllästyneitä ukkoja, eläköitymistä odottavia pässejä. Päivystäjän irvikuva, stereotyyppi siitä äänestä mikä radiosta ja puhelimesta kuuluu.<br /><br />Syntyy lapsia. Ilmoittajille.<br />Synnytys on erikoinen tapahtuma, erikoinen koodi. Pelätty. Se nostattaa paljon tunteita, se saa miespuolisen päivystäjän hikoilemaan, ja toki myös naispuolisen, varsinkin sellaisen, joka ei itse ole synnyttänyt. Niin luonnollisesta tapahtumasta tehdään mielessä välittömästi ydinfysiikkaa, "voi ei... en mä pysty, apua!", päivystäjä huutaa päänsä sisällä samalla kun yrittää rauhoittaa sitä miesparkaa, joka tahtomattaan joutuu kätilön asemaan. Tunteet ovat pinnassa. Päivystäjällä ei vain ole mahdollisuutta näyttää niitä, tuoda niitä esiin. Se vasta riemullista olisikin, kun tuleva isä ja päivystäjä yhdessä puskevat itsesäälin rimoja, rikkovat ennätyksiä saamattomuudessa ja hysteriiksi tulemisessa samalla kun äiti huutaa taustalla "nyt se tulee".<br />Mikä tekee synnytyksestä niin erikoisen tilanteen? Loppujen lopuksi? Miksi se herättää niin paljon riittämättömyyden tunteita ja epävarmuutta? Johtuuko se siitä, ettei sitä voi kontrolloida, luonto ohjaa ja määrää, samalla kun olemme vain vierestäkatsojia?<br />En kuitenkaan ole koskaan nähnyt päivystäjän panikoivan tilanteessa, ääntä kyllä korotetaan ja ote on ehkä haparoivampaa kuin perus-rintakipua käsitellessä, niska punoittaa ja katse on tarkasti kiinni tietokoneruudussa, silmät lukevat tarkasti riskinarviokansion jokaisen ohjerivin läpi, mutta kunnialla siitä on aina selvitty. Rutiinia se ei kuitenkaan koskaan ole.<br /><br />Synnytys on spesiaali tilanne, harvinainen puhelu, kaikessa luonnollisuudessaan. Se on mörkö, vitsi uusien päivystäjien kesken "mun tuurin mukaan ensimmäinen puhelu mikä mulle tulee on synnytys", ei-haluttu. Pyyhitään hikeä otsalta kun tilanne on ohi, huh.<br />Eikä se ollutkaan niin hankalaa. Onnistuminen. Hymy.<br />Vuoronvaihdossa kehuskellaan vuoron tapahtumia, "tarja synnytti" (eli hoiti synnytyksen puhelimitse) ja kaikki tuntevat pienen ilon pirskahduksen sydämissään. Sepäs oli oikein mukavaa. Pehmeä, lämmittävä mukava.<br /><br />Synnytys on myös tietynlainen tabu ambulanssille, aiheuttaa ylimääräistä sydämentykytystä ja kauhua nuoressa pelastaja-pojassa, ja muissakin. Äkkiä kohteeseen, äkkiä kyytiin, ettei vaan tulisi syliin. Kiire, kiire, kiire. Ääni radiossa paljastaa hermostuneisuuden, äkkiä.<br /><br />Ja sitten se on ohi. Puhelimesta kuuluu pienen lapsen parkaisu, aluksi hutera, haparoiva, voimistuen ja keräen tuulta purjeen alle. Se syntyi. Ja maailmassa on yhtäkkiä rauha. Hymy leikkii huulilla, isän ääni täynnä herkistyneisyyttä, äiti tuudittaa vauvaansa. Naurua, onnea. Ei mitään hätää, kaikki on taas hyvin. Päivystäjä laittaa kaiuttimen päälle, jotta muut vuorossa olevat kuulevat, kuuntelemme yhdessä lapsen itkua, lausumme yhteisen "aaaahhh":n ja tunnemme kuinka mieli hetken lepää, kerää voimia tästä pienestä ihmeestä, tästä ihanasta tilanteesta. Tästä pelätystä synnytyksestä. Välitämme onnittelut vanhemmille ja pyydämme heitä nimeämään lapsen päivystäjien mukaan. Ai miksi ei...? Mites sitten hätäkeskuksen kutsutunnuksen mukaan? Norppa? Heikki? Louhi? Vasu? Hyviä nimiä kaikki. Komeita.<br /><br />Tai kun ambulanssi ehtii kohteeseen ennen h-hetkeä ja jonkun ajan kuluttua ilmoittaa kuljettavansa x (kertaa) 2. Sairaankuljettajan ääni on huojentunut, täynnä elämän uutuutta, ylpeyttä. Yhteinen "aaaaahhhh". Ja päivystäjä vastaa oma äänensävy peilaten toista, välittää onnittelut. Elämme hetken yhdessä, pienessä kuplassa. Pari sekuntia.<br />Edes seuraavan puhelun juoppo ei tätä seesteisyyttä riko, synnytyksen positiivinen energia kumoaa kaiken paskan, hetkeksi aikaa. Viideksi minuutiksi. Kunnes Jorma taas soittaa viidennentoista puhelunsa ja kertoo miten KGB on linnoittautunut hänen kotiinsa.<br /><br />Hätäkeskukseen tulee tietoa myös toisenlaisista synnytyksistä. Sitä voisi varmaan kutsua miehiseksi sellaiseksi ja voihan se jopa joskus yhtä rankalta tuntuakin. Ainakin miehestä. Ulostulosuunta on kuitenkin sama.<br /><br />* <em>"Poliisi tänne ja nyt!"</em> "Mikä siellä on hätänä?" <em>"Joku perkele on paskonnut mun kylpyhuoneen lattialle!"</em><br /><br />* <em>"Nyt olisi kyllä aika tehdä asialle jotain."</em> "Ai että mitä, mikä siellä on hätänä?" <em>"Tämä on nyt mennyt liian pitkälle, kyllä teidän sen pitää ymmärtää." </em>"No en minä nyt oikein voi ymmärtää ellette kerro mistä on kyse..." <em>"Tuo klosetti..."</em> "Nii-in?" <em>"Pistä nyt jonkun tulemaan tänne hei."</em> "Kerro mikä siellä on hätänä." <em>"Tuo paskahuussi haisee niin kovasti, että se haittaa elämää, pistä joku siivoamaan nyt heti!"</em><br /><br />* Mieshenkilö soittaa itselleen ambulanssin. Kertoo olevansa sairaalan pihassa, josta on juuri heitetty ulos, koska ei kuulemma ole mitään vikaa. Omasta mielestään hänellä on suurikin hätä ja hän luottaa siihen, että ambulanssi osaa arvioida häntä paremmin kun <em>"ne saatanan huorat tuolla päivystyksessä". </em>Kerrottu hänelle, että mikäli hän on jo ollut tutkittavana sairaalassa, niin ei hänelle mitään ambulanssi lähetetä. Piste.<br />Mies soittaa, tottakai, kohta uudestaan ja kertoo, että nyt hän on paskonnut housuihinsa ja <em>"nyt teidän on ainakin pakko hälyttää joku paikalle".</em> Luojan kiitos ei ollut pakkaskeli, muuten olisi jopa voinut olla rajatapaus. <em>"Ainakin se poliisipartio pitää hakea mut putkaan."</em> Niin varmaan. Ei lähetetä.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com25tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-10219306120087289292009-01-02T14:02:00.004+02:002009-01-02T15:23:22.367+02:00hyvää uutta vuottaOikein hyvää uutta vuotta rakkaat lukijat! Toivottavasti siitä tulee parempi, isompi ja kauniimpi kuin mennyt vuosi.<br /><br />Täytyy sanoa, että olin ikionnellinen päästessäni pois töistä uudenvuodenaattoiltana. Ei käynyt töihin tulleita kolleegoja kateeksi, ei sitten yhtään. Päivä oli hyvin rauhallinen, yllättävää kyllä, ilmeisesti ihmiset pysyttelivät kotona valmistelemassa iltaa, eivätkä aiheuttaneet onnettomuuksia, eivät edes tapelleet. No ei tietenkään, kun viinaa riittää. Vasta illemmalla alkaa tulla puheluja, joissa pyydetään poistamaan henkilöitä kämpästä, koska <em>"se häiritsee",</em> <em>"en jaksa katella tuota",</em> <em>"se on melkein sammunut".</em> Kaveri on niin niin mukava tyyppi niin kauan kuin viina virtaa ja poppi soi, mutta heti kun elämäneliksiiri loppuu, loppuu myös kaveruus. Oi tätä juoppojen sydäntäsärkevää pinnallisuutta.<br />Mites sitten raketit? Aatonaattona tuli yli puolisensataa ilmoitusta papateista, välähdyksistä, pikkupojista eikä niin pienistä sellaisista, mutta linjat hiljenivät varsinaisena juhlapäivänä. Poislukien ne helvetin pilkun-nussijat, jotka soittavat viittä vaille kuusi illalla ja vaativat, VAATIVAT, partion paikalle koska naapuri kehtaa paukutella liian aikaisin.<br />Kaatuneita oli jonkun verran, pitkin päivää, verissä päin nämä yhteiskunnan helmet makaavat ja aiheuttavat närää. Yksi heistä sai kyydin tk päivystykseen ja vuoromestari tokaisikin kun ohimennen selaili tehtäviä: "nyt jäi kyllä mammalta alennusmyynnit välistä kun joutui sairaalaan." Johon yksi päivystäjä mutisten vastasi: "ei alkossa taida paljon alennusmyyntejä olla....".<br /><br />Tahti päivystyssalissa kiihtyi iltaa myöten. Itse en ottanut vastaan hätäpuheluita, vaan olin muissa tehtävissä, ja kuuntelin kuinka päivystäjien äänet kohosivat, äänensävyt tiukkenivat ja huokaisin jälleen helpotuksesta, etten tarvinnut tapella ilmoittajien kanssa. "Keskity sinä vaan siihen uudenvuodenjuhlintaan, onko selvä." "Sulle tulee kohta putkareissu ellet lopeta tätä soittelua." "Nyt on uusivuosi, raketit kuuluu asiaan, se on nyt laillista." "Nyt lopetat sen kiroamisen ja vastaat kysymyksiin!" "Sinne ei tule ketään ennenkuin saan vastauksia." "Kyllä vai ei, se ei voi olla niin vaikeaa, eli onko potilas hereillä?" "Mä en nyt saa sun puheesta yhtään mitään selvää, onko siellä joku toinen henkilö joka voisi tulla puhelimeen?" "Noniin, ja tämä puhelu loppuu tähän, oikein hyvää uutta vuotta teillekin."<br /><br />* Erittäin asiallinen, jopa hienostuneelta kuulostava mieshenkilö aloittaa lauseella: <em>"Saisinko ambulanssin kun täällä on tapahtunut onnettomuus."</em> Tarkemmin kysyttäessä hän jatkoi: <em>"Viinipulloa avatessa korkki lensi peukaloon aiheuttaen kunnon haavan, joka ei tyrehdy."</em> Silmissäni näin smokkiin pukeutuneen herrasmiehen istuvan lattialla, hattu vierellään, pitäen peukaloaan, katsoen sitä epäluuloisesti, samalla kuin veri kuivui valkoisella smokkiliivillä.<br />Käskin soittaa taksin.<br /><br />* Taas hyvin järkevältä kuulostava, rauhallinen mieshenkilö. <em>"Haluan ilmoittaa ristiriidasta."</em> "Minkälaisesta sellaisesta?" <em>"Olen yrittänyt puhua sille järkeä, mutta mikään ei mene perille. Nyt on kyse ylikuormituksesta." </em>"Aha, siis mistä ylikuormituksesta?" Liikennejuttuja, päivystäjä ajattelee. <em>"Kuusen ylikuormituksesta, se kipinöi jo. Siinä on ihan liikaa kynttilöitä! Mä laitoin siihen 20 kynttilää, mut vaimo pani 20 lisää, vaikka mä sanoin ettei niitä saa lisätä." </em>Mies haluaa jonkun paikalle, joka puhuu vaimolle järkeä, ja varmistaa, että jos jotain tapahtuu, se ei ole sitten miehen vika.<br /><br />Että näin.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com74tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-46004766685853411442009-01-02T10:23:00.004+02:002009-01-02T12:58:32.546+02:00päivystäjän työstäOlisiko nyt juhlat juhlittu? Olisiko aika palata arkeen? Kyllä kiitos. Työpaikan jääkaappi pursuaa edelleen laatikoita ja uuden vuoden iloisia nakkeja. Aamulla töihin tullessa tuli kehoitus syödä ne pois. Ei kiitos.<br />-----------------------------------------<br />Nyt pitää heti lähteä avautumaan, olen jälleen kerran saanut suuttua ennen puoltapäivää, tuntea kuinka kasvojen väri syvenee ja posket hehkuvat harmia. Kuinka ihminen ei kerta kaikkiaan ymmärrä miksi päivystäjä kysyy kysymyksiä, miksi hän ei vaan paina sitä nappia ja lähetä sitä ambulanssia kun niin käsketään. <em>"Kuule tyttö pieni, älähän sinä siellä viisastele, pistä nyt se auto vaan tulemaan"</em>. Ensinnäkin, tytöttely ei tilanteessa hirveästi auta, varsinkaan kun päivystäjä ei varsinaisesti kyseiseen kastiin enää kuulu, toisekseen se, että työtäni kutsutaan viisasteluksi, saa minut kiehumaan. Joskus nämä henkilöt vielä lyövät luurin päivystäjän korvaan, vaikka tilanne vaatisi lisäkysymyksiä. Ja sitten päivitellään sairaankuljettajille miten epäasiallista käytöstä oli päivystäjältä ja tehdään vielä virallinen valitus asiasta.<br /><br />Vain koska päivystäjä kehtasi heidän mielestään kyseenalaistaa heidän "tilaustaan".<br />Mikäli haluat tehdä tilauksen, soita taksi tai pizza. Tosin, sekään ei aina ole niin vaivatonta:<br /><br />[Mies soittaa ja kertoo, että tilasivat eilen pizzaa. "Nii-in?" Hän jatkaa ja kertoo, etteivät he löytäneet välittömästi rahaa kuskille, jolloin tämä hermostui ja sanoi ettei hän anna pizzoja ilman rahoja (ohhoh, röyhkeyden huippu). Nyt kyseinen ravintola ei suostu toimittamaan heille enää pizzaa, vaikka löytyisikin rahaa. <em>"Mä haluan tehdä rikosilmoituksen!"</em>]<br /><br />No, asiaan.<br />Ensinnäkin, se, että päivystäjä lähtee kysymään kysymyksiä, ei tarkoita sitä, että hän kyseenalaistaa avunpyyntöä, tai epäilee sen tarpeellisutta. Ei, vaan kysymyksin päivystäjä muodostaa kuvan tilanteesta, jonka perusteella hän tekee päätöksiä, A. lähteekö paikalle ensinnäkään ketään, B. kuka sinne lähtee, ambulanssi, palokunta, poliisi tai sosiaali, aina tämä ei ole niin selvää, kenelle asia kuuluu, C. kiireellisyys, eli lähdetäänkö kohteeseen pillit päällä, vai voiko tehtävä olla jonossa jopa pari tuntia. Kaikki nämä päätökset päivystäjä tekee saamiensa vastauksien perusteella.<br /><br />Kysymykset korostuvat sairaankuljetustehtävissä, ja yleensä juuri näissä tilanteissa tulee näitä, köhöm, epämiellyttäviä tilanteita. Poliisitehtävissä ihmiset aika hyvin vastaavat, kertovat tietonsa, jotka tosin usein voivat olla vajaavaiset, mutta kertovat kuitenkin. Johtuukohan se jonkinlaisesta kunnioituksesta poliisia kohtaan? Mielletäänkö päivystäjä poliisiksi, jolla on tilanteessa päätäntävalta? Ja jota kuunnellaan? (Poislukien tietenkin viikonloppujen känniläiset sun muut hiihtäjät <em>"laita vittu se partio tulemaan ja vähä äkkiä"-</em>tyypit). Yleensä ihmiset eivät hirveästi kyseenalaista kysymyksiä pahoinpitelijästä, ryöstön tekijästä, ilkivallan aiheuttajasta, mutta kun kyseessä on sairastunut omainen, niin yhtäkkiä ollaan hänen tilansa asiantuntijoita, joita ei pidä arvostella, ja tottakai pitää saada ambulanssi kun sormessa on haava, kuka minä olen, joka kehtaan ehdottaa muita keinoja?!<br /><br /><span style="color:#cc0000;">Pari totuutta:<br /></span><br />* Ambulanssi ei aina lähde asemapaikaltaan, se voi olla toisella tehtävällä, palaamassa sairaalasta, tk:sta, autonpesusta tai se voi olla lähikaupassa hakemassa youghurtia ja omenaa iltapalaksi. Eli ambulanssi voi periaatteessa lähteä mistä tahansa, se, että asut asemapaikan lähellä, eikä ambulanssia näy kohtuullisessa ajassa, ei tarkoita sitä että: <em>"taas se hätäkeskus on tyrinnyt, ne ei osaa hälyttää oikein, onkohan taas mennyt väärään kuntaan."</em> Ja sitten soitellaan ja kysellään, <em>"missä se ambulanssi on kun mä soitin tunti sitten eikä vieläkään näy!"</em> Päivystäjä katsoo puhelun alkamisaikaa ja toteaa vain, että "ihan 15min sitten soititte, onko tilanne muuttunut?"<br /><br />* Ambulansseja on erilaisia, jotkut hoitavat peruskyytejä, jotkut ainoastaan ns. vaativampaa hoitoa tarvitsevia. Eli, se ambulanssi, joka seisoo tallissaan lähellä teidän osoitetta, ei ehkä vie isoäitiä yleistilan laskun takia sairaalaan, se pysyy vapaana kiireellisempiä tehtäviä varten. Mistä päästään toiseen aiheeseen:<br /><br />* Päivystäjä määrittelee tehtäville koodin sekä kiireellisyyden. Kiireellisyysluokkia on neljä: A, B, C ja D. Tämä tärkeä kirjain kertoo sen, miten nopeasti potilas täytyy tavoittaa. A-B, välittömästi, niin nopeasti kuin mahdollista, C puolessa tunnissa ja D parin tunnin sisään. Välillä joku ihmettelee, että <em>"missä se ambulanssi oikein viipyy, viimeksi se tuli heti, nyt ollaan odotettu jo puoli tuntia"</em>. No, viimeksi teillä oli hieman eri tilanne, puristavaa rintakipua ei voida verrata pitkittyneen huimaukseen.<br />Jos tehtävä joutuu D-jonoon, voi olla, että ambulanssia joudutaan odottamaan jopa pari tuntia, se ei ole ollenkaan tavatonta esim. suurissa kaupungeissa. Näissä tilanteissa päivystäjä pyrkii kertomaan ilmoittajalle, että avuntulo tulee kestämään, jopa yli tunnin. Jos auto on vapaana, se tottakai hälytetään heti, ei niitä tehtäviä turhaan pantata.<br /><br />* Päivystäjän tulisi jokaisen puhelun lopuksi sanoa: "soittakaa uudestaan mikäli tilanne muuttuu ennenkuin apu on paikalla", hieman eri muodossa riippuen tilanteesta. Esimerkiksi perustilanne: vanha ihminen mennyt heikoksi parin päivän sisällä, ei kipuja> kiireellisyydeksi D, ja tehtävä mahdollisesti jonoon. No, yhtäkkiä vanhuksen tajunnantaso laskee, ei vastaa enää puhutteluun, ja on lopulta tajuton. Mitä tehdä? Se, mitä tässä tilanteessa EI tulisi tehdä, on jäädä odottamaan avun tuloa, koska <em>"ambulanssi on jo soitettu".</em> Ensimmäisen puhelun perusteella paikalle olisi hälytetty ns. perustason auto, eli, jos näin sallitaan, riisuttu versio ambulanssista, ja mahdollisesti vasta parin tunnin jälkeen. Toisen puhelun perusteella sinne olisi lähetetty hoitotason auto, jolla on enemmän hoitomahdollisuuksia, oikeuksia, lääkkeitä ja ehkä toinenkin ambulanssi lisäkäsiksi, sekä joissain tilanteissa esim. mediheli.<br />Eli aina PITÄÄ soittaa uudestaan jos tilanne muuttuu.<br /><br />* Päivystäjä pyrkii aina puhumaan potilaan kanssa, koska häneltä saadaan parhaat tiedot, esim kivun laadusta (onko pistävää tai puristavaa jne. sillä on oikeasti merkitystä). Tästä moni hermostuu <em>"ettekö te usko minua!"</em> tms. Siitä ei ole kyse, mutta koska kysymykset koskevat potilaan vaivaa, on turhaa, että hänen ja päivystäjän välissä on välikäsi jos kysymykset voidaan esittää suoraan.<br />Toinen tähän liittyvä asia on se, että moni soittaa jokaiselle sukulaiselleen ennenkuin tieto tulee hätäkeskukseen. <em>"Mun vanha äiti tarvitsee ambulanssia."</em> "Oletko sinä hänen luonaan?" <em>"En ole, äiti asuu toisella paikkakunnalla, se soitti mulle äsken."</em> Riippuen tilanteesta, päivystäjä voi periaatteessa hälyttää apua jo tässä vaiheessa kun saa osoitteen (ellei kyseinen paikkakunta ole toisen hätäkeskuksen alueella, jolloin hänen täytyy yhdistää puhelu sinne), mutta hän pyytää varmasti puhelinnumeron äidille, jotta hän saa mahdollisimman tarkat tiedot. Ja sitten tulee nämä: <em>"en mä muista sitä numeroa ulkoa, se on kännykässä...".</em> Parasta olisi, että mikäli saatte puhelinsoiton omaiselta, joka voisi kaivata esim. ambulanssia, niin pyytäkää heitä itse soittamaan 112:een. Säästetään runsaasti aikaa ja vaivaa, mikä on tietenkin potilaan edun mukaista.<br /><br />* Päivystäjä on tietynlaisessa asiakaspalvelutehtävässä, mutta se ei tarkoita sitä, että hän kohteliaisuudestaan laiminlyö työtään. Kysymyksiä pitää esittää, tiettyjä vastauksia saada, joten päivystäjä ei kuuntele turhia löpinöitä, pitkiä sairaskertomuksia, jaarittelua, vaan hän keskeyttää, mikä on joidenkin mielestä tylyä, ja vaatii sitä tietoa mitä hän kaipaa. Päivystäjä voi puhua päälle, olla piittaamatta jostain esitetystä asiasta. Hän on se, joka vie puhelua, ei ilmoittaja. Päivystäjä määrää tahdin, hän ei saa olla vietävissä. Kuulostaa ehkä ronskilta, mutta tässä ei olla kaupan kassalla tai Stockmannin infopisteessä, tässä halutaan löytää ne henkilöt, jotka tarvitsevat välitöntä apua, mahdollisimman nopeasti. Tässä halutaan selvittää minkälaista apua kohteessa tarvitaan, ja miten nopeasti. Se on myös potilaan edun mukaista, eikö?<br />Ehkä tämä on syy siihen, miksi monen mielestä hätäkeskuspäivystäjä on ollut tyly. Toki, epäystävällinen ei saa olla, eikä tyly sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta päivystäjä ei myötäile ilmoittajaa, ei ehkä anna kuvaa itsestään asiakaspalvelun vuoden työntekijänä.<br /><br />Tässä nyt hieman asioita, jotka tänään taas ovat olleet ajankohtaisia.<br /><br /><span style="color:#cc0000;">Lepo</span>.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com63tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-27991897982106661622008-12-28T11:51:00.012+02:002009-01-14T06:59:04.849+02:00joulu takana, uusivuosi tulossaOikein mukavia välipäiviä kaikille lukijoille! Minulta jäi joulutervehdykset väliin kun ryntäsin sellaiseen paikkaan viettämään kyseistä rauhanjuhlaa, missä ei ollutkaan nettiä käytössä, edelleenkään. Vieroitusoireet olivat kovat, mutta työasiat kaikkosivat ihanasti mielestä siinä suklaata syödessä ja kinkkua hiplatessa. Joulu vapaalla. Lottovoitto. Mikään ei hävitä joulumieltä niin tehokkaasti kuin itkevä lapsi, joka soittaa ja kertoo, että isi lyö äitiä. Siinä ei paljon Saarioisten lanttulaatikko työpaikan kahvipöydällä auta.<br /><br />Palasin kotikulmilta ajaen yön pimeyteen, kuunnellen Meurmanin "ajan läpi yön"-biisiä, kiroen kanssa-autoilijoiden typeriä ohituksia ja nopeuksia, röyhtäillen kinkuntapaisia hönkäyksiä, vetäen batteryä ja suklaata sekaisin ja saavuttaen älyttömän hyvän sekasokeriväsymyshumalan. Hoilasin Madonnan Like a Prayer'ä ja tajusin yhtäkkiä ettei minulla ole hajuakaan missä minä olen. Täytyy myöntää, että onhan 500km pitkä matka, ja sillä välillä voi oikeasti eksyä (vaikka olisikin niin haka auton ratissa kuin minä...) mutta nyt ei ollut siitä kyse. Pyrin aina pitämään huolen siitä, että jatkuvasti varsinkin tiellä ollessani, tiedän missä olen, viimeisen kadunnimen, tienviitan, risteyksen. Jos jotain sattuu, osaan kertoa paikan. Pitkillä matkoilla ja pimeässä ote herpaantuu helposti, juuri silloin kun pitäisi olla erityisen valppaana.<br /><br />Huokaisin helpotuksesta kun näin pienen tienviitan, olin jälleen mukana pelissä, voisin tarvittaessa soittaa hätäkeskukseen enkä häpeäisi silmiäni päästä änkyttäessäni "kun en mä tiiä missä mä oon... ei, en mä oo varma edes kunnasta...". Osaisin kertoa, että viimeinen näkemäni kyltissä luki näin, siitä olen ajanut ehkä 10minuuttia. Päivystäjä katsoisi kartalta ja arvioisi matkaa, paikkaa, näiden tietojen perusteella. Ei tarvitsisi pelätä, että juuri sen alueen hätäkeskuksen ainoa tuntemani päivystäjä vastaa puhelimeen ja saisin loppu-urani kuulla, miten minä, hätäkeskuspäivystäjä, en osannut kertoa osoitetta. Tämä on kunnia-asia.<br /><br /><em><span style="color:#cc6600;">Päivän vinkki kuuluukin</span></em>: pitäkää ne silmät ja ajatukset mukana autolla liikkuessanne. Seuratkaa kylttejä ja tienviittoja, koska siinä vaiheessa jos sattuu ja tapahtuu, niin ne ovat tärkeimpiä kuin kauppalista, huomispäivän työtehtävät tai odotettu tapaaminen rakastajattaren kanssa. Apu löytää niin paljon nopeammin perille, mikäli ilmoittaja tietää missä hän on. Eikö? Ja loppujen lopuksi päivystäjällä ei ole montaa keinoa selvittää tarkka paikka mikäli soittaja ei kykene kertomaan oikeita asioita. Paikannus antaa osviittaa, harvoin sen enempää. Joten muistakaa tiedostaa olinpaikkanne. Ja se navigaattori ei ole virheetön, ihmisaivon korvike. ***kele.<br />Niin, ja sellainen vielä, mikäli kerrotte olevanne tietyn huoltoaseman kohdalla, niin päivystäjä saa tässä tapauksessa (vaikkei hätäkeskuspäivystäjä koskaan saisi olettaa yhtään mitään), olettaa, että olette silloin kyseisen paikan, fyysisen paikan kohdalla. Eikö? Näköjään kaikki eivät tähän yhdy, jonka takia päivystäjä joutuu lisäämään tarkennekysymyslistaansa kysymyksen: "oletteko varmasti huoltoaseman kohdalla, siis rakennuksen kohdalla, sen rakennuksen missä on mm. bensapumppuja, eli ette ole esim. jonkun huoltoasemaa mainostavan kyltin luona?"<br />Onhan se niin helvetin hauskaa ajattaa palokuntaa, ambulansseja ja poliiseja edes takaisin moottoritiellä, katsoen kun he vetävät uukkareita ja pyörivät kuin metallikuula Las Vegasin rulettirattaissa siitä johtuen, että ilmoittaja ei olekaan ilmoitetun bensa-aseman kohdalla vaan kymmenien kilometrien päässä olevan, siitä ilmoittavan kyltin luona. Ja punaiset autot kiitävät, puomeja avataan ja pallo on hukassa kuin Pelén vastustajalla, niin hätäkeskuksella kuin myös kentällä olevilla yksiköillä.<br /><br />Tämän päivän teema on taasen ollut hieman erilainen: joutsenet, raketit ja itsetuhoiset. Vuorotellen. Verkkaiseen tahtiin. Päivystäjä tuntee olonsa robotiksi toistellessaan samoja lauseita yhä uudelleen ja uudelleen. "Joutsenet eivät jäädy kiinni, kyllä ne sieltä itse pois pääsee." "Poliisi ei juuri nyt pysty puuttumaan papatti-poikiin, elleivät he aiheuta muuta vahinkoa." <em>"Mun koira on kuolemaisillaan stressistä!"</em> Ymmärrän koiranomistajan tuskan, mutta jos jokaisella kadulla ammutaan, niin poliisilla ei kertakaikkiaan ole resursseja käydä joka paikassa. Lehdistökin on takertunut kivasti kiinni kyseiseen aiheeseen, kertoen miten paljon kyseiset puhelut kuormittavat, aivan kuten tekevätkin. Ja on kerrassaan hienoa, että lehdistö kerrankin auttaa hätäkeskusta tuomalla asian esiin. Mutta samalla, nämä soitot ovat vain osa suurta turhuutta, pisara suuressa löyhkäävässä paskajärvessä.<br /><br /><br /><p>* Nainen soittaa ja kertoo, että hän haluaa tehdä ilmoituksen varkaudesta. Tässä vaiheessa päivystäjä tietenkin haluaa tietää, mitä on viety ja milloin, eli pitääkö homma saattaa partioille tiedoksi, vai annetaanko ohjeeksi tehdä rikosilmoitus poliisilaitoksella. No, nainen ryhtyy selostamaan. <em>"Mun kristallikruunu on varastettu, annoin sen lainaksi naapurille, mut naapuri erosi viime vuoden elokuussa ja se exä vei kruunun mukanaan." </em>Päivystäjä huokaisee hiljaa itsekseen eikä sano ääneen "ja NYT sitten päätit soittaa asiasta, ja nimenomaan hätäkeskukseen..."</p><p>ja</p><p>* <em>"Mut on ryöstetty!!"</em> Oho, olisko oikea keikka! Päivystäjä suoristaa selkäänsä, nojaa lähemmäksi tietokoneruutuja, kaikki aistit tarkkoina, hereillä kuin saalista vainoava kärppä viidakossa. Tärkeimmät ensin, noniin, sormet valmiina näppäimistöllä. "Mikä paikkakunta on kyseessä?" "Mikä osoite?" Ilmoittaja on kiihtynyt, mutta kertoo nämä selkeästi. Sitten asiaan. "Mitä on viety ja millä tavalla?" <em>"Rahaa vietiin, yks mies..."</em> joo-o, joo-o, päivystäjän silmissä siintää huppuun pukeutunut rikollinen joka aseella uhaten on vienyt paksun lompakon. Hyvä ettei sormi käy jo tangentilla, joka veisi sorjan ääneni alueen partioiden kuultavaksi. <em>"Mä annoin sille saatanan roistolle 50 egee, 50!, jotta se kävis ostamassa mulle limsaa, ja nyt se ei oo tullu takaisin! Äkkiä partio tänne ettimään se äijä." </em>Päivystäjän tarkkaavaisuus haihtuu kuin kusi kesäkelillä ja hän lysähtää takaisin perunasäkkiasentoon tuolilleen.<br /><br />Hiljaisen päivän kirous, sitä innostuu olemattomista, antaa itselleen luvan tehdä niin, oikein heittäytyy mukaan, tarttuu avainsanoihin: ryöstö, puukko, ase, tulipalo jne. jne. Ja sitten harmittaa niin vietävästi kun jatkuu: <em>"tollanen metalliroskis tuossa savuaa"</em>, <em>"ei en mä sitä puukkoa nähny oo, mut sillä on ihan varmasti, mä tiiän"</em>. Tosin, niin tekee yksiköt kentälläkin, tarttuvat tiettyihin asioihin, lue: poliisipartiot. Kun jollekin tarjoaa esim. juoppokeikkaa vastaus tulee hitaasti, täynnä kuolettavaa tylsyyttä, äänensävy löyhkäen kiinnostamattomuudelle: <em>"joooo.... matkalla...",</em> ja mahdollisesti vielä perään, <em>"niin, lähdetään paikasta x",</em> joka on tietenkin heidän mielestään kovin kaukana keikkapaikasta, ja rivien välistä voi lukea, <em>"eikös olisi ketään lähempänä".</em> Noup.<br />Mutta. Sitten kun päivystäjä kajauttaa eetteriin tiukan sanan, puukko ase tms, niin johan lähtee. Jokainen kynnylle kykenevä kilpailee siitä, kuka ehtii ilmoittautua keikalle ensimmäisenä, muut tehtävät jätetään siihen sijoilleen, tauot keskeytetään ja maijan kaasupoljinta pumpataan kiihkeämmin kuin vaimoa (tai miestä) edellisenä iltana. Oli sitten syytä tai ei.</p><p>Näinhän se menee, luonnollista ja selvää. Peruskeikka ei ole innostava, ei anna hastetta. Sama ilmiö toistuu päivystyssalissa, kuten varmasti on selväksi tullut. Ja ambulanssissa, ja paloautossa. Samoja adrenaliinin orjia olemme kaikki. Ainaisesti metsästämässä the keikkaa.</p>päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com54tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-36588135890385269292008-12-21T11:46:00.006+02:002008-12-21T15:20:09.069+02:00sunnuntaipäivän ajatuksiaTänään päivystäjä on hyvin, hyvin väsynyt. Sunnuntai tuntuu aina olevan se päivä viikosta, jolloin aivot ovat narikassa, vaikkei niitä ole käyty uittamassa prosenttipitoisessa nesteessä edeltävänä iltana. Väsynyt päivystäjä on tehokas työkone, koska hän ei siedä turhaa puhetta, ei ylimääräistä paskaa, pyrkii lopettamaan puhelut lyhyeen eikä jaarittele. Eli hän on tässä tilassa juuri sellainen kuin oikein hyvän päivystäjän tulisi olla.<br />Toisaalta töissä on silti mukava olla, sunnuntailisät juoksevat, ja puhelumäärätkin ovat vähäiset, tottakai, kun suurin osa meidän puljun asiakkaista nukkuvat juopumustaan pois. Iltapäivää kohden ne sitten joskus heräävät ja alkavat soittaa ambulanssia <em>"kun mulla on rintakipua..",</em> <em>"tykyttää niin hirveesti...",</em> <em>"mulla on niin huono olo..."</em> "Tuliko otettua alkoholia eilen illalla?" <em>"Mä join vaan kaksi keskiolutta, koskaan ei tällaista oloa oo ollu..."</em>. Niin niin, karhea, kaiken kertova dagen-efter-ääni ei päivystäjän harjaantunutta korvaa petä. Kaksi keskiolutta, my ass.<br /><br />Toinen mukava sunnuntai-teema on rattijuoppous. Itse melkein välttää autolla liikkumista tietyillä alueilla kyseisenä päivänä, sen verran niitä nimittäin liikenteessä on. Ja harvat jää kiinni. Välillä harmittaa niin vietävästi kun ilmoittaja seuraa epäiltyä ajoneuvoa, joka seilaa kaistalta toiselle, mutta ei saada partiota paikalle. Näin varsinkin maaseudulla, jossa partiot ovat harvassa. Mutta kyllä niitä kiinnikin saadaan ja se on aina yhtä mukavaa, voi listalta ruksia yhden mahdollisen yliajajan pois. Tik.<br />Tässä äskettäin erään ajoneuvon kuski jäi kiinni kännissä ajamisesta. Keli kohtalaisen epämukava, lunta, tuiskua, tuulta, räntää. Rattijuopumuksen rajan ylittävän puhalluksen tehnyt henkilö oli liikenteessä mönkijällä, ja eräs päivystäjä tokaisikin puhallustuloksen kuultuaan: "noni, ei tuolla kukaan tällä hetkellä selvinpäin mönkijällä ajelekaan." Hurjimmat luvut mitä eteen on tullut ovat lähemmäs viittä promillea ja se kyllä pistää miettimään miten kauan on joutunut tekemään kuivaharjoittelua, jotta edes käveleminen onnistuu...<br /><br />Sunnuntait ovat tosiaan autuasta aikaa päivystyssalissa, varsinkin kun omista puheluista lähes 55% ovat olleet vääriä numeroita. Hikeä alkaa oikein puskemaan kun joka kerta kun puhelin soi joutuu vetämään jalat alas pöydältä ja selvittää luurin johdot, jotka ovat tietenkin sotkeutuneet tuolin jalkoihin. Ja eikä tuo vielä mitään, mutta kun ne unetkin ovat niin miellyttäviä ja piru vie kun se puhelin kehtaa soida juuri parhaassa kohdassa.<br />Ah autuaita sunnuntaityöpäiviä...<br />Että kun puhutaan vastausajoista..... ;).<br />Noh, tällaisesta asiasta ei sinänsä pidä laskea leikkiä, joten myönnetään... harvoin päivystyssalissa tulee nähtyä oikein kivoja unia.<br /><br />Aamupäivä menee usein viime yön jälkiä siivotessa, tai siis lähettämällä ns. siivouspartion hoitamaan homman, eli poliisin. Juhlaseurueiden jälkeenjääneitä jäseniä löytyy sieltä sun täältä, puskista, penkeiltä, rappukäytävistä. Ikkunoita on hajoitettu, seiniä töhritty ja naisia raiskattu. Jouluyö, juhalyö.... Ja rauha maan päällä. Ainakin toistaiseksi. Tai miten se meni.<br /><br />* <em>"Missä vitussa ne bussit on?!"</em> "Siis sä soitat hätäkeskukseen kysyäksesi missä bussi on, ymmärsinkö oikein?" <em>"No joo kun täällä ei oo aikatauluja!"</em><br /><br />Toinen työllistävä tekijä sunnuntaisin ovat kiireettömät sairaankuljetukset. Monet yrittävät pinnistellä kotioloissa maanantaihin asti, jolloin voisi mennä omalle lääkärille, mutta kaikki eivät pääse ylittämään tuota itseasetettua maaliviivaa. He antautuvat, ja soittavat sunnuntaina 112 saadakseen ambulanssin paikalle. Lähinnä vanhuksia, yleistilan laskua, selkäongelmia, ja muuta yhtä kiihottavaa. "Mikä siellä on hätänä?" (potilas itse puhelimessa) <em>"Selkä on hirveän kipeä, ei pysty liikkumaan..."</em> "Ylä- vai alaselkä?" (karsitaan pois rintakivun mahdollisuus, joka voi tuntua yläselällä selkäkipuna) <em>"Se on tuo ristiselän alue, on ollut jo pidempään, mut nyt se jämähti kokonaan."</em> Piece of cake, selkeitä vastauksia, selkeä tilanne, auto menemään, jos on vapaana, muuten joutuu odottamaan. Ja seuraava puhelu.<br /><br />Kaiken tämän rauhan tyyssijan keskelle tupsahtaa useimmiten kovempi keikka joka herättää tylsistyneen päivystäjän horroksestaan. Rakennuspalo on se vakio. Kotona kun ollaan, niin sattuu ja tapahtuu. Lapset leikkivät tulitikuilla, kynttilä jää vartioimatta tms. Saadaan hieman actionia saliin, toimintaa, vilskettä, tekemistä hip hei! Adrenaliinimyrsky, joka tunkee suonten läpi, aiheuttaa lähes hurmostapaisen tilan, joka jopa herättää pizzan ahmimisen jälkeen puuduksissa olevan vartalon. Tällaiseltako miehen siemensyöksy tuntuu...?<br />Posket punoittavat kuin kovemmassa orgasmissa ja hengitys on niin kiihkeää, ettei hälytysilmoituksen lukemisesta radiossa tahdo tulla yhtään mitään.<br />Tilanne on kuitenkin ohi nopeammin kuin pikaisin pikapano ja päivystäjät palautuvat jälleen puolikuolleiksi lahnoiksi, jotka hiljalleen valuvat tuoleillaan yhä alemmaksi, alemmaksi, alemmaksi... Kuittaen pois vääriä numeroita, sairaita mummoja, makaavia päihtyneitä ja väärinpysäköityjä autoja.<br /><br />Sunday bloody sunday.... (vapaasti lainaten ja muokaten)päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com34tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-38254596713400271082008-12-17T23:33:00.003+02:002008-12-18T00:53:19.286+02:00yön eepoksistaJoskus tuntuu siltä, että jokainen yö synnyttää oman eepoksensa. Joku henkilö aloittaa ketjusoittamisen, työllistämisen ja nostaa päivystäjien vitutuskäyrää yhä korkeammalle. Aina. Näistä tulee tapauksia, jotka sitovat yövuoron yhteen, omalla hullunkurisella tavalla.<br />Yhdessä pöydässä soi puhelin, päivystäjä laittaa luurit korvaan, vastaa, puhuu. Naama peruslukemilla, tylsistyneen näköisenä. Lopettaa puhelun, laskee headsetin pöydälle, huokaisee syvään. Kolleega kysyy katse omissa tietokoneruuduissa, päätään kääntämättä: "oliko ne munat vielä kipeät?" Ja vastaus tulee yhtä platooniseen sävyyn: "Joo, ja hiiri oli käynyt naukkaisemassa." Toinen huokaus, ja sitten puhelin soi taas. Menee jokin aikaa, pari puhelua kun toisesta pöydästä kuuluu päivystäjän ärsyyntynyt ääni: "pistä ne housut jalkaan niin ne hiiret ei syö niitä munias ja lopeta tämä soittelu, onko selvä." Toinen päivystäjä naurahtaa lyhyesti, ja kuuluu kolahdus kun luurit riuhtaistaan korvilta pöydälle. Huokaus. Joka yö, joku ihminen.<br /><br /><br />* Nainen huutaa ja kiljuu puhelimeen. Ei saa mitään selvää. Päivystäjä yrittää selvittää missä ilmoittaja on ja mikä on hätänä. Vastaukseksi tulee yhtäkkiä täysin rauhalliseen sävyyn: <em>"ei ole akuuttia hätää."</em> Puhelu lopetetaan.<br /><br />* Parin minuutin päästä sama numero näkyy toisen päivystäjän näytöllä. <em>"Ei mulla ole mitään hätää, haluan vaan sanoa, että te olette tyhmiä."</em><br /><br />* Taas sama numero. Nainen huutaa ja kertoo, että on kuolemaisillaan, <em>"henkimaailman enkelit kertoivat tämän minulle."</em> Hänellä on rintakipua, näkö on lähes mennyt jne jne. Mutta ei suostu kertomaan missä hän on. Eli no can do. Ei voida mitään ilman osoitetta.<br /><br />* Ja jatkuu. Tällä kertaa hän esittäytyy edellisen soittajan siskoksi ja kertoo, ettei siellä ole mitään hätää, kaikki on oikein hyvin. Sama ääni se kuitenkin sieltä raikaa. Lievää skitsofreniaa ilmassa.<br /><br />* Seuraava soitto onkin sitten täysin erilainen. Nyt sama nainen kertoo, että mies uhkailee häntä, sanoo tappavansa. "Onko se mies nyt siellä?" <em>"Mä oon puhunu poliisin kanssa tästä jo aikaisemmin..."</em> "Niin, mutta onko se mies nyt siellä uhkailemassa sinua?" <em>"Ei se oo ollu täällä viikkoihin." </em><br /><em></em><br /><em>* </em>Eteerisen musiikin jumputus kuuluu taustalta ja nainen nyyhkyttää. <em>"Tiedätkö mitä, mä tiedän et mä kuolen kohta..."</em> "Mistä näin päättelet?"<em> "Olen ollut henkimaailmoihin yhteydessä..."</em> "Anteeksi mitä?"<em> "Olen ollut henkivaltoihin yhteydessä, seanssin kautta..."</em> "Kerrotko nimesi?" <em>"Mä rukoilen nyt vaan et mä pääsen pois..." </em>"Oletko yksin kotona?"<em> "Olen joo."</em> "Eikö sulla aikaisemmin ollut sisko siellä paikalla."<em> "Ei ollut."</em> "Mitä jos sä laittaisit sen musiikin kiinni ja menisit nukkumaan, kello on jo neljä." <em>"Ei kun mä tiedän, mä on ollu henkivaltoihin yhteydessä, ne on avannut mun kaulan, mä olin Kreikassa, ne avas sen ristillä."</em> "Siis sun kaula on Kreikassa avattu ristillä...näinkö?" <em>"Kyllä, siinä on haavakin." </em>"Selvä, nyt kuule hyvää illanjatkoa sulle, menepähän nukkumaan."<em> "Ei vaan tämä on totta, sä et usko mua..." "</em>Sillä ei ole merkitystä, nyt..." <em>"Sä et usko henkivaltoihin.." "</em>Siitäkään ei ole kyse, vaan..." <em>"Mää en oo mikään sekopää!"</em> "Voidaan nyt lopettaa, mene nukkumaan."<em> "Ei kun mä tunnen et mä kuolen..."</em> "Minä en tälle sun tunteelle valitettavasti voi mitään."<br /><br />* <em>"Kun mä äsken soitin..."</em> "Nii-in..." <em>"Niin, et uskotko sä henkivaltoihin?"</em> Päivystäjä vastaa jotain ympäripyöreätä, josta ilmoittaja innostuu: <em>"Joo, hei, kun mä olin äsken Kreikassa..."</em> ja päivystäjä keskeyttää: "Hei kuule, onko sulla nyt tarve saada palokunta, ambulanssi, poliisi tai sosiaalitoimi paikan päälle?" <em>"Ei kun mä vaan halusin kysyä..."</em> "No niin, menehän nukkumaan." Ja puhelu poikki.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com27tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-83415296115287520552008-12-16T19:24:00.006+02:002008-12-16T22:51:22.885+02:00itsemurhayritys, joka meni pieleenOtettiin eilen hieman siideriä työkavereiden kanssa. Mukava rentouttava ilta kaikinpuolin. Ja kävihän siinä niin kuin yleensä käy, ajettiin keikkaa... Sama kaava toistuu joka kerta kun kokoonnutaan työn ulkopuolella, kohta ei muusta puhutakaan kun viimeaikaisista työtapahtumista. Tämä on varmaan tuttua monella alalla.<br />No, eilinen juttelu toi muistiini yli vuoden vanhan tapauksen, erittäin hyvällä tavalla. Kyseinen keikka liukui eteenpäin kuin rasvattu salama, ja sai viime yövuorossa sivusilmällä katsotun action-leffan kalpenemaan rinnallaan. Tämä on keikka, jossa uusimuotoinen hätäkeskus saa loistaa kirkkaana, voittamattomana.<br /><br />Mies soitti ja ilmoitti, että on hirttäytymässä. Päivystäjä huokaa, kiroaa itsekseen ja aloittaa tympiintyneenä tenttaamaan henkilöä. Tämä on jokapäiväistä, enkä nytkään halua vähätellä sitä, että joku oikeasti on niin huonossa jamassa, ettei näe muuta vaihtoehtoa, että joku oikeasti voi soittaa apua, ja oikeasti haluta sitä. Useimmiten ei vaan näin ole. On tyttöystävä, joka riitelyn jälkeen ilmoittaa poikaystävälleen tekstiviestillä viiltävänsä ranteet auki, on teini-ikäinen poika, joka puhelimitse uhmapäissään uhkaa hypätä junan alle. Huomionhakuisia paskiaisia, anteeksi nyt vain. Nämä tietenkin saavat ison koneiston liikkeelle, koska ei voida tietää milloin kukakin on tosissaan, mutta itsemurha-sana saa ainakin minut päivystäjänä näkemään punaista. Ne, jotka oikeasti aikovat tehdä tehtävänsä, eivät ilmoita siitä hätäkeskukseen. Yleisesti ottaen. He vain tekevät. Harvassa ovat he, jotka itse soittavat, ja kertovat, että haluavat apua, koska pelkäävät tekevänsä itselleen jotain, heitä ymmärrän, heitä on ns. mukava auttaa, koska on kyseessä vilpitön ihminen, ei dramatiikkaa, ei suuria sanoja ja lauseita. Vain paskaa elämää ja avunhuuto.<br />Toinen asia, mikä minua ottaa suuresti pattiin, on tapa, millä jotkut lähtevät oman käden kautta tuonpuoleiseen. Jos olet päättänyt ampua pääsi tohjoksi, niin miksi et mene jonnekin muualle sitä tekemään, miksi teet sen perheen kodissa, olohuoneessa? Kysyn vain. Ettei omaisilla olisi muutenkin vaikeaa, niin heitä varmaan auttaa suuresti aivomassa- ja veriroiskeet ympäri yhteistä kotia. Jotkut ihmiset ovat vain niin hemmetin itsekkäitä.<br /><br />Sitten meillä on nämä. Nämä, jotka oikeasti ovat tekemässä itselleen jotain ja jostain syystä haluavat ilmoittaa aikeistaan viranomaisille. Ehkä jotta heidät löydettäisiin, että jollekin menee tieto kohtalosta, jonka henkilö on langettanut itselleen. Tai ehkä he eivät kuitenkaan halua olla yksin tilanteessa, kaipaavat surusaattuetta, saattamaan heidät valoon. Minulle ei onneksi vielä ole tullut puhelua, jossa ihminen päättää päivänsä livenä, samalla kun sinä saat kyseenalaisen kunnian kuunnella hänen viimeisiä sanojaan, hetkiään, askeliaan.<br />Taannoin yhdelle päivystäjälle soitti henkilö, joka oli päättänyt hypätä katolta. Hän jätti jäähyväisviestin ja asetti puhelimen katolle, linja auki. Päivystäjä kuuli loitonevien askelten kumahtelevan peltikatolla ja sitten yhtäkkiä oli hiljaista. Samalla poliisipartio tuli paikalle ja ilmoitti, että henkilö on hypännyt. Jotkut päivystäjät ovat olleet vaarassa saada tinnituksen kun ilmoittaja on laukaissut aseen puhelimen mikrofonin vieressä. Yleensä nämä eivät ennen tekoa suostu kertomaan missä ovat. Ei myöskään tämän keikan mies.<br /><br />Tämä hirttäytymässä oleva mies oli tosissaan. Narut, solmut ja systeemit, kaikki valmiina. Päivystäjää ei tässä vaiheessa kiinnosta mikään muu kuin se, että missä henkilö on. Tätä tämä herra ei tahtonut kertoa, mainitsi ainoastaan kaupunginosan. Ja homma lähti käyntiin.... Viereisen pöydän päivystäjä lähti puhelinnumeron perusteella etsimään liittymän omistajaa ja sen myötä osoitetta. Koko ajan puhelun vastaanottanut päivystäjä tenttasi ilmoittajaa, yritti saada jotain irti. Ei mitään. Kotiosoite löytyi ja se oli kuin olikin ilmoittajan nimeämässä kaupunginosassa. Hurraa-huutoa, actionia! Ei ollut toki varmaa, että mies olisi kyseisessä paikassa, mutta todennäköisyys oli erittäin suuri.<br />Samassa mies poistuu puhelimen ääreltä, jättää linjan auki ja päivystäjä kuulee kun hän ähkii narun kanssa, kolistelee ja sitten... korinaa. Hän teki sen. Mahdollinen osoite oli juuri saatu selvitettyä, joten hälytys lähti ambulanssille sekä pelastukselle. Nyt oli sekunneista kiinni.<br />Poliisin tehtävänseuranta (tämä on yksi päivystyssalin tehtävistä, siitä lisää toiste) vilkaisi järjestelmää, josta näemme jokaisen poliisipartion sijainnin ja havaitsi, että lähistöllä oli yksi vapaa partio. Heille välittömästi tieto, ja matkaan he lähtivät.<br />Partio oli paikalla samaan aikaan kuin ambulanssi vasta pääsi ulos tallistaan ja kaarsi ensimmäiseen risteykseen. Linja edelleen auki, vielä kuului korinaa, ääniä, edelleen elimistö taisteli elämästään, mutta aika oli loppumassa. Hän oli roikkunut jo yli minuutin. Poliisin partio näki ikkunasta miehen ja säntäsivät takapihalle, radiossa kuului konstaapelin hengästynyt tiedote, haalareiden kahina, askelten määrätietoisuus, tappelu aikaa vastaan. Puhelu auki päivystäjällä. Kaiutin päällä, me muutkin kuuntelemme, seuraamme. Odotamme. Kehomme jännittyvät, laskemme sekunteja, emme liikahdakaan. Jostain syystä puhelimetkin ovat hiljaisia. Pidätämme hengitystämme, ja tuntuu kuin koko maailma olisi hiljaa kanssamme.<br />Linjalta kuuluu yhtäkkiä ikkunan helinä, lasi särkyy, pirstaleet lentävät. Poliisit tulevat ikkunan läpi kuin Rambo konsanaan, näemme mielessämme kuinka he liitelevät hidastetusti, kyyristyen, asuntoon sisään, lasinsirpaleiden lentäessä heidän ympärillään, tarttuen hiuksiin, vaatteisiin. Mahtipontinen musiikki soi päivystäjien korvissa kun he tiukasti partion silmin näkevät asunnon ja siellä roikkuvan miehen. Seuraavaksi kuuluu kuinka sinihaalarit yrittävät saada miehen alas, he tekevät töitä tosissaan, hengitys on tiivistä, raskasta. Ja iso massa rojahtaa maahan. Hän on irti. Tajuton, mutta hengittää. Päivystyssalissa kuuluu yhteinen uloshengitys. Toivoa on vielä.<br />Ambulanssi on parin minuutin päästä kohteessa ja aloittavat toimenpiteet. Mies viedään elossa sairaalaan.<br /><br />Sinä päivänä hätäkeskus sai uuden vihamiehen, hän, joka epäonnistui itsemurhayrityksessään hätäkeskuksen takia.<br />Oliko turha pelastus? Ehkä. Muistuu mieleen tapauksia, jotka uusivat yrityksensä myöhemmin ja myös onnistuvat. Mutta oliko se mahtavaa? Upeeta? Kyllä. Kyllä. Kyllä.<br /><br />Ja ah, niin hienoa.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com83tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-35431977472117183292008-12-15T08:18:00.005+02:002008-12-15T12:52:01.080+02:00On se oven avaaminen niin hiton vaikeaa...Hätäpuhelut ovat usein hyvin epäselviä, kuten myös ilmoittajat. Edes suoriin kysymyksiin et saa suoria vastauksia. "Vastaako potilas puhutteluun?" <em>"Ei, se ei sano mitään... Vaan joo tai ei."</em> "Eli hän puhuu." <em>"Ei." </em>Näissä hommissa on kyllä väännetty kilometrikaupalla rautalankaa, paikallisen K-raudan varastoissa alkaa paistaa tyhjät pinnat, mutta kun rautalankakaan ei aina auta. Silloin tällöin tekisi niin vahvasti mieli kurkottaa puhelinlankoja pitkin ja kouluttaa ilmoittajaa kuristusotteella. Tunne on niin vahva, että päivystäjän kädet tekevät pakkoliikkeitä pöydän ääressä, simuloiden kyseistä tilanetta samalla kun ääni sen kuin selkenee, hidastuu, kohoaa. Eikä asia välttämättä silti mene perille.<br />Välillä joku päivystäjä mykistää oman puhelunsa ja purkaa paineita viereiseen pöytään: "voi vitun idiootti... ota kiltti tämä puhelu, mä en kestä enää!" Huokaisee sitten syvään ja jatkaa taas samaa jankutusta, kunnes selviää, ettei ilmoittaja tarvitse apua tai voidaan hälyttää joku paikalle, esim. kun osoite selviää.<br /><br />"Hätäkeskus." <em>"Tarvitsisin auton, mieluiten ambulanssin."</em> "Mikä on osoite?" <em>"Matkailijankuja 7 D."</em> "D niin kuin Daavid vai B niin kuin Bertta?" (nämä sekoittuvat hyvin herkästi) <em>"Daavid."</em> "Ja asunnon numero?" (miksi pitää niin usein kysyä tätä erikseen...?) <em>"Jaa, no en mä sitä ulkoa muista."</em> "Et muista?" <em>"Täällä on yks huonona."</em> "Ja mitä se tarkoittaa, onko hän hereillä?" <em>"Jaa, se on kaatunut pari kertaa, makaa nyt vessassa."</em> "Niin mutta onko hän hereillä?" <em>"No, vähän."</em> "Vastaako puhutteluun?" <em>"Ei, se sanoo vaan joo ja ei."</em> "Siis hän puhuu." <em>"Joo."</em> "Ja hän on siis kaatunut..?" <em>"Niin, se makaa tuolla vessan lattialla, en mä saa siihen mitään kontaktia."</em> "Miten pitkään se on maannut siinä?" <em>"No, noin 1.5 tuntia."</em> "Onko hän juonut alkoholia?" (ilmoittaja on tukevassa neljän promillen humalassa) <em>"Jaa, no en mä sitä voi tietää."</em> "Kenen asunnossa te olette?" <em>"Tää on sen asunto."</em> "Miten kauan olet ollut siellä hänen kanssaan?" <em>"No, kaksi viikkoa."</em> "Etkä tiedä onko hän juonut vaikka olet ollut kaksi viikkoa hänen seurassaan...?" <em>"Kato mä tiiän et sillä on epilepsia."</em> "Joo-o..." <em>"Sitä mä katon vähä pelkään...."</em> "Mut hän ei kouristele?" <em>"lNeifksnkfssds.."</em> "Anteeks mitä?" <em>"Kyl se on krampannu vähä tässä."</em> "Siis onko hän kouristanut aikasemmin vai?" <em>"Jep."</em> "Kouristeleeko hän tällä hetkellä?" <em>"Ei se makaa vessassa."</em> "Eli hän makaa lattialla eikä kourista." <em>"Niin."</em> "Milloin hän on kouristanut viimeksi?" <em>"En mä vaan tiedä. Se vaan makaa eikä vastaa."</em> "Onko tällaista tapahtunut aikaisemmin?" <em>"Jap."</em> "Ja mistä silloin on ollut kyse?" <em>"Kato ku tässä huolestuu vähä..."</em> "Niin niin, mutta mitä aikaisemmin on tehty asialle kun näin on käynyt?" <em>"Jaa, no en mä silloin ole ollut paikalla."</em> "No miten sä sit tiedät että tällaista on tapahtunut....?" Jatkuu samantyyppisenä hetken aikaa kunnes päivystäjä loppujen lopuksi päättää laittaa ambulanssin tarkistamaan, koska hän ei saa tietoja, joiden perusteella hän voisi ns. puhua kyseisen keikan pois. Varmistetaan myös, että alaovi on auki, johon ilmoittaja vastaa: <em>"mun pitää tulla avaamaan." </em>Asunnon numeroksikin varmistuu 12.<br /><em></em><br />Ambulanssi hälytetään ei-kiireellisenä ja on annetussa osoitteessa jonkun ajan kuluttua. Menee hetken aikaa, niin ambulanssi kutsuu hätäkeskusta. Vastataan. He kertovat, että alaovi on kiinni. No niin. Näin siinä yleensä käy, vaikka kuinka sovitaan ovenavauksesta. Ei muuta kuin soitto ilmoittajalle.<br /><br />"Onko siellä vielä joku lattialla makoilemassa?" <em>"Kyllä näin on."</em> ""Ambulanssi on nyt siellä alaovella, menehän aukaisemaan se ovi." <em>"Aha."</em> "Hengittääkö potilas edelleen normaalisti?" <em>"En tiedä."</em> "No käypähän aukaisemassa se ovi nyt välittömästi." <em>"Katotaan joo, mä menen heti."</em><br /><em></em><br />Jäädään siis siihen uskoon, että hän on nyt menossa suorittamaan ovenavausta. Eikö?<br /><br />Menee jokunen minuutti, ja taas ambulanssi kutsuu ja kertoo, ettei edelleenkään näy ketään. Ja kertovat myös sen, ettei annetussa rapussa ole asunnon numeroa, joka täsmää siihen, minkä ilmoittaja antoi, mutta seuraavassa rapussa olisi. No, uusi soitto ilmoittajalle.<br /><br />Kestää pitkään ennenkuin kukaan vastaa....<br />"No halloo hätäkeskus taas hei." <em>"Joo, kiitos."</em> "Oletko ulkona jo?" <em>"Ei oo ulkona.."</em> Oletko ulkona jo?" <em>"Ei oo ulkona.."</em> "Ei olekaan, mutta oletko SINÄ ulkona avaamassa sitä alaovea?" <em>"Kyllä."</em> "Et ole. " <em>"Kyllä."</em> "Mikä rappu se on?" <em>"Ööööö..... 284..."</em> "284?! No nyt on kuule kyllä aika hakusessa." <em>"Öhmdd.."</em> "Mikä on asunnon numero?" <em>"42."</em> "42. Just. Etkö sä nyt pääse alas avaamaan sitä alaovea?" <em>"Kyllä."</em> "No mikset sä oo menny jo? Ambulanssi odottaa koko ajan. Laitahan kenkää jalkaan niin mä odotan tässä sillä aikaa kun käyt avaamassa."<br /><br />Päivystäjä jää linjalle varmistamaan, että ovi todellakin saadaan auki, ja ovi käy kun käykin, eli oletus on, että joku on mennyt asunnosta rappuun. Kestää jokunen minuutti kunnes ilmoittaja palaa puhelimeen.<br /><br />"No halloo. Kävitkö aukaisemassa sen oven?" <em>"Kyllä."</em> "No tuliko ne miehet sisälle?" <em>"Kuka...?"</em> "No ne ambulanssimiehet!!" (tässä vaiheessa alkaa päivystäjän päästä nousemaan selkeästi havaittavaa höyryä) <em>"Ei oo tullut."</em> "No ei ne kai tuu kun sä et aukaissut ovea!" <em>"Kyllä mä kävin siellä."</em> "Kävit siellä?" <em>"Kyllä."</em> "Onko tämä Matkailijankuja ?" <em>"On. 7 C. Kyllä mä kävin siellä."</em> "Onko se Daavid- tai Celsius-rappu?" (päivystäjän äänessa on havaittavissa selkeää hampaiden kiristystä) <em>"C niin kuin Celsius."</em> "Odota vähän, älä sulje..." <em>"Hmm... kyllä."</em><br /><br />Päivystäjä kertoo uuden rapun ambulanssille ja jatkaa sitten.<br /><br />"Hei kuule, nyt sun pitää mennä takaisin sinne alaovelle, ambulanssi tulee nyt siihen C NIIN KUIN CELSIUS-rapulle." <em>"Hmm-mm.. tää on Kulpakontie C.."</em> "Mikä tie?!" <em>"Kulpakontie 3 C."</em> "Ei jumalauta.... (päivystäjät kiroilevat langalla hyvin hyvin harvoin, kumma kyllä, mutta joskus on aivan pakko, kuten tässä...) Mää en voi ymmärtää... <em>"Ai miten niin?"</em> <em>(ja kehtaa vielä naurahtaa päälle)</em> "Sä oot sanonut koko ajan Matkailijankuja 7 C.." <em>"Joo, niin mä sanoin, kyllä."</em> "Niin, ja nyt tämä on joku Kulpakontie, niinkö?" <em>"Joo, ja rappu on 7 C."</em> "No ei ole ihme ettet ole ollut samalla ovella kun ambulanssi..." <em>Ilmoittaja nauraa känniläisen "mä en ihan tajuu, mut tuo oli tosi hauska juttu"-naurua.</em> "Nyt menet sinne alaovelle ja pysyt siellä kunnes ambulanssi tulee, et hievahdakaan, ymmärrätkö? Ja otat puhelimen mukaan."<br /><br />Kulpakontie on toisella puolella kaupunkia, ambulanssi ajaa sinne, pääsee kuin pääseekin sisälle, ja mikä oli sitten koko keikan lopputulos....? Oliko potilaalla mikään hätänä?<br /><br />Ei. X-5, mikä tarkoittaa "terveydentila määritetty, ei tarvetta". Saatteena vielä tieto, että mies oli mennyt vessaan makaamaan, naista piiloon, koska ei jaksanut kuunnella tätä.... Siksi ei myöskään vastannut kun nainen kysy häneltä jotain.<br /><br />Päivystäjät, varsinkin hän, joka ovenavausta jankkasi ilmoittajan kanssa, suunnittelivat tämän jälkeen vakavissaan lähtevänsä autolla kyseiseen kaupunkiin ja näyttämään taivaan merkit.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com34tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-90036283532480006382008-12-12T01:42:00.005+02:002008-12-12T12:45:05.626+02:00naisen mieli on muuttuvaKuulin eräänä yönä miten työkaveri hihitti pöydässään, puhelu auki, mykisti välillä ja purskahti, kokosi taas itsensä ja väänsi maagisen vivun (joka on loistokeksintö tällaisissa tilanteissa, näpsäytät vain vipusen oikealle, niin ilmoittaja ei kuule sinua, mutta sinä kuulet edelleen hänet) normaaliasentoon yrittäen pitää naama peruslukemilla.<br /><br />Tämä on tarina siitä, mitä mies tekee kun luvattu pillu jää saamatta. Suuremmaksi osaksi monologi-muodossa. Puhelu ei oikeasti ollut niin pitkä kun miltä se tässä vaikuttaa, ja hätäkeskuksen sanomiset on riisuttu lähes pois, ne eivät ole mielenkiintoisia. Tässä miehemme, selväpuheisena ja pettymyksen karvas maku heijastuen läpi puhelinlankojen.<br /><br /><strong>"Hätäkeskus."</strong> <em>"Heikkinen Tapani tässä vaan päivää."</em> <strong>"Päivää."</strong> <em>"Semmosta askaa vaan, oota, tä on vähä niin kuin poliisin asia..."</em> <strong>"Joo-o..."</strong> <em>"Mä epäilen et täällä on, harrastetaan jotain epäilyttävää ihmiskauppaa tai jotain... Mä nimittäin lähdin sieltä viimeisenä, mä soluttauduin sinne sen yhden tytön kanssa, oon nyt katsonut, ketään ei tule, ja... Epäilen nyt et tyttöä käytetään hyväksi."</em> <strong>"Menikö tämä tyttö sinne omasta tahdostaan?"</strong> <em>"No joo... me vaan tanssittiin. Mulle tuli koko illasta semmonen niinku jutska mieleen, en tiiä onks teille tullu tää ennenkin mieleen mut siitä tuli semmonen nahkapukeinen mies ja flikka, ja tämä tyttö jota minä tanssitin, huom, vain tanssitin, ei edelleenkään tule pois, he ovat nyt sulkeneet kaikki ikkunat, niin.... *huoh*, jos mä olisin niinku poliisin kanssa soluttautumassa johonkin, niin nyt mä olisin niinku oikeassa. Ihan vaan tämmönen, en mä tiiä tiedätkö tämän etukäteen, toki mä on ottanut muutaman,<span style="color:#666600;"> </span><span style="color:#993399;">jouduin</span> <span style="color:#993399;">ottamaan</span> muutaman, mut mä en oo niinku kännissä. Ihan normaalin näköinen suomalainen, suomalaiseks hän kuitenki esittäytyi, minä en todellakaan missään vaiheessa koskenutkaan häneen, muuta kun tanssilattialla tanssittiin... Mut mä on vaan huolissaan oleva kansalainen.. Ikkunat on kiinni, ketään ei tule.... ja.... mä epäilen vaan et sitä tyttöä käytetään hyväks. </em><strong>"Oliko tyttö täysi-ikäinen?"</strong> <em>"Kyllä, joo, mä on 48 ja se oli varmaan yli 30v, mut, me nimittäin sovittiin näin, juuri ennenkuin lähettiin ulos, laitoin takin hänen ylle, tilasin taksin, ja siis ei me mitään sovittu, mä vaan tilasin taksin et mä vien hänet kotia, mut nyt sieltä ei ketään tule, oletteko ennen nähnyt tällaista tapahtuvan täällä? No, mut mä oon nyt huolestunut. Ja mä en saa jäädä tänne seuraamaan...</em> <strong>"No saat sä sinne jäädä."</strong> <em>"No en mä viitti tänne kylmään...Mä oon nyt itse asiassa... mua narutettiin tässä nyt niin pahasti, seuratkaa ihmeessä tätä helvetin paikkaa. Hän esittäytyi niiin makeeks ja niin.... kaikki ok. Nainen tanssi ja tanssi ja... minun kanssa koko illan. Mulla oli epäilys jo puolessa välissä et mä vaan... Et mä vaan ajattelin et kattokaa tätä vaan vähän. No ei siis... siis mä vaan aattelin..."</em> <strong>"Sä ajattelit et se lähtis sun matkaan."</strong> <em>"En mä siis aatellu et se mun kaa lähtis naimaan... Mä siis vaan... ajateltiin, et me vaan tanssittiii, ja nyt mä vaan ajattelen ettei sitä käytettäsi hyväks. Suomalainen aksentti, ei mitään.... ei mitään pientäkään. Mä nyt vaan odotan ja odotan ja odotan häntä, mut puol tuntia menny eikä ketään näy, ja ne kaks nahkatakkista.... ja valot jo meni. Sen takia vaan niinku. Siis teiks mä nyt väärin? Mä vaan epäilen ihmiskauppaa. Vaikka ne tekis mulle mitä tahansa mut mä on huolissaan oleva kansalainen.</em> <strong>"Mene koputtamaan ovea."</strong> <em>"En, en mä uskalla, en en. Mä tiedän.... koska asunnosta, mikä tuo nyt on, sieltä ei pääse pois muuta kun tästä, niin sitä mä mietin et... sen sen...ne laitto kaikki valot pois ja nahkatakit... et jos ne alkaa, siellä harrastaa mitä ne harrastaa... tai voihan ne nukkuaki, en mä tiiä... Mä lähen nyt pois... Mut eiks kansalaiset voi tehä tällaisia huomioita joskus? Jos tyttö tanssii, ei siinä oo mitään epäselvää.. en mä huomannu mitään, ei virolaista aksenttia ei mitään."</em> <strong>[Ja juuri kun puhelua ollaan lopettamassa...]</strong> <em>"Hei, hei nyt joku tulee! Hei ihan pieni hetki, älä vielä lopeta, nyt tulee... nyt mä kysynki tuolta flikalta että... Aah, vittu mun pitään nyt häipyä silleen et ne ei nää mua... hei, oota, tää on vähä James Bond-hommaa. Mä vaan nyt katson ihan oikeasti... oon nyt puun takana...."</em> <strong>On hetken hiljaista.</strong><em>"Saanks mä nyt mennä kysymään häneltä et miksei sit tullu mun luo..?</em> <strong>"Ihan vapaasti vaan."</strong><em> " Joo.. ok tehään näin, jos käy huonosti mä soitan teille uudestaan. Jep."</em><br /><br />Linja jää jostain syystä auki ja päivystäjä, tottakai kun ei ole kiirettä, jää uteliaana kuuntelemaan hetkeksi aikaa.<br /><br /><strong>Sankarimme juoksee, tuuli käy, jalkojen kolina, yleinen kohina. Hän metsästää menetettyä kunniaa.</strong> <em>"Heippa! Hei! Haloo! Mikäs siellä oli ongelma?" </em><strong>Ja sitten hänellä käy oikea älynvälähdys. </strong><em>"Joo mä tiedän, mä on <span style="color:#3333ff;">poliisi</span>!"</em> <strong>Ei ole todellista....</strong> <strong>Toinen henkilö:</strong> <em>"ootko sä poliisi..?"</em> <em>"Joo." </em><strong>Ja alkaa jämäkkä käskytys.</strong> "<em>Olkaa, paikka siinä! Mitä siellä tapahtuu? Joo mut silti, te joudutte sit asemalle ellette pysähdy. Pysy siinä!"</em> <strong>Ja linja katkesi.</strong><br /><br /><span style="font-size:130%;"></span><br /><span style="font-size:130%;">Voi hyvä mies sentään, tunnustaisit vain häviösi...</span>päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com11tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-31503233056653858052008-12-10T21:07:00.006+02:002008-12-19T22:29:36.510+02:00langan päässä kuolemastaKaikkien hörhöjen, väärällä asialla olevien ihmisten ja turhuuksien keskellä, osalla soittajista on oikeasti hätä. Ja välillä lopputulos on kuolema. Ammattikielellä X-1 ambulanssille. Aina tuon koodin kuuleminen ei hetkauta, olkapäiden kohotus, ylimääräinen huokaus ja asia on jo pyyhkiytynyt pois mielestä. Oli odotettua, vanha ihminen, "oli aika lähteä", "kilometrit tulivat täyteen". Kasvottomia tapauksia.<br />Kuolemasta saa myös väännettyä vitsiä, niin kuin lähes kaikesta päivystyssalissa ja juttu lentää, tummanmustana. Esim. yhdelle päivystäjälle sattui saman vuoron aikana useampi kuolemantapaus samaan kuntaan, jolloin kyseisessä kunnassa asuva päivystäjä tokaisi: "älä nyt tapa enempää, veroprosentti nousee ens vuonna!" Ja nauru raikaa. Viikonloppuna tein yövuoron hyvän teon kun "tapoin" huumehörhön. Yksi ongelma vähemmän yhteiskunnalle. Ja tuuletettiin. Kaikki kyseisen henkilön "kaverit" työllistivät koko yön, joten oli helpotus päästä yhdestä eroon. Työkaverit onnittelivat ja kiittivät. (En tietenkään aiheuttanut kyseisen henkilön kuoleman, mutta työkavereiden kesken tapoin hänet, koska oli minun keikka.)<br />Kylmää? Ehkä. Julmaa? Sitäkin ehkä myös. Mutta koskaan nämä naurut ja riemut eivät kohdistu vainajaan, emme ilku Jani Suomisen kohtaloa, vaan hörhöä, lukua, tilannetta, meille virtuaalisia tapahtumia, joihin ei saa kosketusta. Varsinkaan silloin kun ilmoittajana on esim. kyseisessä tapauksessa ryyppykaverit, jotka ovat niin sekaisin, etteivät edes osoitetta saa sanottua. Tämä on kuin videopeliä, kartalla yksiköt liikkuvat, näemme tapahtuman sijainnin ja silmissämme näemme myös henkilöt paikan päällä. Virtuaalihenkilön menetys ei tunnu missään.<br /><br />Kuolema on luonnollista, jokaisen aika tulee vastaan jossain vaiheessa, yhteiskuntamme on vain vieraantunut niin paljon tästä syvänsynkästä asiasta, että siitä on tullut lähes tabu, asia, joka puetaan kaapuun, peitetään, halutaan unohtaa.<br /><br />Usein ne, jotka ilmoittavat omaisesta, jonka päivystäjä toteaa elottomaksi, pysyvät aika hyvin kasassa, ryhtyvät elvyttämään (mikäli ns. maaginen raja, 20min, ei ole ylittynyt, jolloin ei anneta elvytysohjeita), ja toimivat. Harva ryhtyy hysteeriseksi, jotkut itkevät hiljaa, nyyhkyttävät, taustalla ihmiset lausuvat: <em>"ei, ei, ei"</em>. <em>"Älä lähde vielä Jorma, älä lähde".</em> Suurin osa ymmärtää mistä on kyse. Kun kysytään hengittääkö potilas normaalisti ja pyydetään laittamaan kämmenselkä suun ja nenän eteen, "tuntuuko ilmavirtaus?", on hetken hiljaista ja sitten vastaus tulee sydäntäsärkevällä ymmärryksellä, hiljaa. <em>"Ei..."</em> Jotkut eivät halua tunnistaa sitä, ettei hengitys tunnu, eivät hyväksy, kieltävät ja kertovat, että kyllä se hengittää. Suurin osa suostuu elvyttämään ja tekemällä jotain he saavatkin lisäponttaa, uutta voimaa.<br />Harvoin näitä äkkielottomia saadaan ns. käyntiin, mutta silloin kun yksikkö ilmoittaa kuljettavansa, riemu nousee kattoon salissa. "Ne kuljettaa!" "Se saatiin käyntiin!" "Hyvä Liisa!" Elämä on voittanut, ainakin nimellisesti, hetkellisesti. Lopputulos voi olla se ja sama. Kuolema, tai jopa se pahempi, aivovaurioita, vuodepotilaaksi joutuminen jne. Mutta se, että potilaan sydämeen on saatu rytmi elvytyksen myötä, on voitto itsessään. Siitä voitosta päivystäjä saa osan, ja kuinka riemullista se onkaan.<br /><br />Kuolemalla ei ole kasvoja hätäkeskuksessa. Se pysyy loitolla, ei pääse iholle, ei pureudu mieleen, ei muistiin. Paitsi.<br />Lapset. Nuoret ihmiset. Henkilöt, joiden aika ei vielä tulisi tulla täyteen. Näistä tulee paska maku suuhun. Muistan kuinka vuosia sitten jouduin antamaan elvytysohjeita isälle, joka elvytti 6-vuotiasta poikaansa. Kesti 20 minuuttia ennenkuin ambulanssi oli paikalla, minä koko ajan isän kanssa yhteydessä. 20 minuuttia. Äiti joutui poistumaan ulos koska ei kyennyt olla läsnä tilanteessa. Muistan keikan, josta minulle kerrottiin vuoronvaihdossa (ei siis ollut oma keikka, enkä edes ollut livenä paikalla seuraamassa sitä). Aviomies löysi viimeisillään raskaana olevan vaimonsa elottomana vessasta. Asunnossa myös lapsia. Mies elvytti. Kroppa siitä tuli. Ja tämän myötä sitä synkistyi hetkeksi miettimään elämän epäreiluutta. Ei ollut oikein, ei. Muistan eräänä jouluna kuinka vanhempi mieshenkilö lyyhistyi kun oli kantamassa joulukuusta sisälle lapsenlapsensa kanssa. Muistan kätkytkuoleman, vanhemmat sekaisin surusta. Muistan tuoreen tapauksen, jossa 20v nuori nainen ajoi ulos ja kuljetettiin kiireellisenä sairaalaan. Hätäkeskuksessa selvitettiin omaisten puhelinnumeroita. En tiedä koittiko tytön aika vielä vai ei. Elossa hän päätyi sairaalaan, huonossa hapessa. 20v, ja naps, elämä sammuu. Muistan hirvikolarin, josta apumiehen paikalla istunut mies soitti. Oli niin shokissa, että ilmoitti vähäisistä vahingoista, eikä mitään henkilöille, puhui selkeästi ja kiroili autoa sekä hirveä. Onneksi tuli toinen puhelu, jossa selvisi, että kuskina ollut vaimo oli tajuton, katto painunut sisään hänen kohdallaan. Hän menehtyi sairaalassa. 40-vuotias.<br />Taannoin 11v poika hirttäytyi asuntoon. Taustalta kuului äidin suruntäyteinen ulvonta, kuin susiemon raastava huuto menetyksestä. 11v poika. Mikä ajaa tämän ikäisen tekemään jotain tällaista...? Käsittämätöntä.<br /><br />Emme koskaan tiedä, milloin aikamme tulee. Milloin hengitys hiipuu ja elämän liekki sammuu.<br /><br />Ei tämä työ aina hauskaa ole, ja ne minuutit, jotka sinä odotat linjalla ilmoittajan, omaisen, työkaveri, ystävän kanssa ennenkuin yksiköt ovat kohteessa, ovat joskus hemmetin pitkiä. "Apu on koko ajan tulossa, jatkakaa sitä painelua", "hyvin menee, jaksakaa vielä", "ei mene enää kauan", "te ette nyt voi tehdä mitään muuta".....<br /><br />Käykää ensiapukursseja, harjoitelkaa elvyttämistä, koska koskaan ei tiedä, milloin joutuu auttamaan läheistään tällä tavoin. Neuvot saa aina hätäkeskuksesta, kukaan ei ole siinä tilanteessa täysin yksin, mutta jo pieni haju siitä, mitä on tekemässä auttaa niin päivystäjää kuin myös itseä.<br /><br />Nykyään ei enää puhalleta, <span style="font-size:130%;">ellei kyseessä ole lapsi tai hapenpuutteesta johtuva elottomuus, eli esim. hukkuminen tai tukehtuminen</span>. Ainoastaan painetaan. Katsokaa, että henkilö on selällään, sellaisessa paikassa, että hänen ympärillä mahdutaan työskentelemään.<br />Aseta kämmenen tyvi potilaan rintakehän keskellä, nännien väliin, ja toinen käsi päälle. Pidä käsivarret suoristuneina ja anna voiman tulla hartioista, älä siis paina käsilläsi. Pumppaa 30 kertaa tiheään tahtiin, enemmän kuin kerran sekunnissa, 100 painallusta minuutissa. Laske ääneen, jotta päivystäjä, sekä sinä itse, kuulet. Palaa tämän jälkeen puhelimeen, päivystäjä kertoo oliko rytmi oikea, antaa lisäohjeita tilanteen mukaan ja ellei potilas ole reagoinut, tulee sinun nyt jatkaa painelua kunnes potilas antaa elonmerkkejä tai apu on paikalla, <span style="font-size:130%;">ja antaa luvan lopettaa.</span><span style="font-size:100%;"> Eli et lopeta sinä hetkenä kun ambulanssihenkilökunta tulee ovesta sisään, vaan jatkat kunnes saat luvan lopettaa, samaa rytmiä. Painelu ylläpitää sydämen sähköistä toimintaa, jos sellaista on, ja heti kun lopetat myös toiminta lakkaa. Painelun pitää olla katkeamatonta.<br /><br />Onnettomuudessa elottomaksi menneitä henkilöitä ei elvytetä, mutta on yksi asia jonka voi tietyissä onnettomuuksissa tehdä ja siten varmistaa, ettei potilas ainakaan kuole hapenpuutteeseen. Liikenneonnettomuuksista johtuva tajuttomuus aiheuttaa usein sen, että pää kellahtaa eteenpäin, joka taas aiheuttaa sen, että ilmatiet menevät tukkoon. Potilas ei saa henkeä, vaan tukehtuu. Lähes varma kuolema, vaikka henki olisi muuten pelastettavissa.<br />>Nosta pää varovasti pystyasentoon, ja pidä se siinä kunnes apu on paikalla. Ja olet voinut pelastaa ihmisen hengen.</span>päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com32tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-66846529440745197472008-12-09T13:05:00.005+02:002008-12-09T15:45:35.417+02:00ei päätä eikä häntääKoen tänään tarvetta rentoutua hieman, löysätä kauluspaidan nappeja, hitto, jopa heittää naiskrakan lähimpään nurkkaan! Virka-asusäännösten mukaiset korotkin hiertävät ja saavat tarkasti denierilleen sääntöjen mukaan mitoitetut sukkahousut reikiintymään. Ja hamekin on liian lyhyt, kokonaiset 2mm. On se niin hieno homma kun ministeriön virkamiehillä on aikaa määritellä näitä toiminnalle tärkeitä asioita, oikein sivukaupalla. Päivystäjien määrästä viis. Kunhan virkapukusäännökset ovat kunnossa, niin pysyy laivan köli oikealla reitillä. Näin ministeriö-logiikalla. Ehkä minun pitää kouluttautua lisää, jotta ymmärtäisin näitä korkeasti sliipattuja virkamiesaivoja.<br />Mutta jotta taas päästään oikeille teille, eli niihin turhuuksiin, niin tässä teille päätöntä häntää. Älkää kysytkö, mitä nämä ovat, koska minulla ei todellakaan ole mitään hajua.<br /><br />* "Hätäkeskus." <em>"Sotatilalakien mukainen ohjesääntökutsunta."</em> "Anteeks mitä?" <em>"[kunnan nimi]:lla on sotatila, tullut numerokutsunta, minne pitää ryhmittäytyä?"</em> "Siis mitä..." Tässä lyö kyllä päivystäjällä täysin tyhjää, tosin niin ilmeisesti ilmoittajallakin. <em>"Olen tullut Kuopiosta [kunnan nimi]:lle..."</em> Päivystäjä löytää vihdoinkin sanottavaa ja täräyttää epäluuloisesti naurahtaen: "Ei [kunnan nimi]:lla mitään sotatilaa ole..." <em>"Siis mikä hätäkeskus tämä on, joka ei tiedä mitään!? Voitko yhdistää ******** laivastotukikohtaan?"</em><br /><br /><span style="font-size:78%;">Pssst.... Puijo, pitäkää ne omat hullut siellä Savon maalla, kiitos.... ;).<br /><em></em></span><br /><em>* </em>"Hätäkeskus." <em>"Joku on ostanut mun luottokortilla kaks taisteluhelikopteria, mut ei se haittaa koska omistan pari öljy-yhtiötä Amerikasta"</em>, ja lyö luurin päivystäjän korvaan. Mikä oli tällä kertaa hyvä homma.<br /><br />* <em>"Saisinko mansikka-eskimoon?"</em><br /><em></em><br /><em>* </em>"Hätäkeskus." <em>"Koivisto on kusipää!"</em> "Anteeksi mitä?" <em>"Se vedätti Suomen kansaa, möi meidät Venäjälle! Vittu!"</em> Katkaistu päivystäjän toimesta.<br /><br />* "Hätäkeskus." <em>"Mä en kestä tätä enää..."</em> "Mikä siellä on hätänä?" <em>"No kun persettä kirvelee niin saatanasti."</em> "Ja miksi näin?" <em>"No koska olen paskonut alleni, näin suomeksi sanottuna, haisee ihan perkeleesti."</em> "Vai niin, olis varmaan sitten aika ruveta pyyhkimään."<br /><br />* "Hätäkeskus." <em>"Mä oon vitun kännissä."</em> "Nii-in, mikä siellä on hätänä?" <em>"Ei oikeastaan mikään, anna vaan olla, mä oon vaan vitun kännissä."</em>päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com25tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-5034338988766534362008-12-08T17:52:00.004+02:002008-12-09T16:28:56.143+02:00poliisin numerostaMiksi ihmiset eivät miellä poliisin nroa 10022 hätänumeroksi? Edelleen ihmiset kuvittelevat saavansa neuvoa kaikkeen tuosta numerosta, joka tietenkin yhdistyy hätäkeskukseen. Lähes joka toinen puhelu alkaa tälla tavalla: "Hätäkeskus". <em>"Ai anteeksi väärä numero, mun piti vaan soittaa poliisille..."</em> Tai <em>"ai tää tuli hätäkeskukseen, ei mulla mitään hätää ole, piti vaan tehä rikosilmoitus vanhasta jutusta."</em><br />Tämä on kovin outoa, ottaen huomioon kaiken mediahässäkän, mikä on pitänyt hätäkeskukset otsikoissa jo pidemmän aikaa. Ilmeisesti ihmiset eivät kuitenkaan miellä omaa käytöstä toisia haittaavaksi. "Mulle kaikki ja heti"-mentaliteetti roihuaa. Ja edelleen, hätä on niin subjektiivinen käsite, jollekin on oikeasti suuri hätä se, ettei Hesari ole ilmestynyt ajoissa. (ja media-aiheesta saan varmaan jossain vaiheessa kirjoitettua pari valittua sanaa...)<br /><br />Eli ihmiset, 10022, joka on edelleen käytössä, en tiedä miten pitkään, on poliisin <span style="font-size:130%;"><strong>hätänumero</strong></span>, johon soitetaan kun tarvitaan partiota paikalle. Parasta olisi, että pyyhkisitte kyseisen numeron mielestänne ja muistaisitte vain yhden, eli maaginen <span style="font-size:130%;"><strong>112</strong></span>. Siitä saatte kaiken avun, siis sellaisen, joka vaatii viranomaisen paikan päälle. "Hätäkeskus auttaa aina"- siinäpä on niin huono slogaani kuin vain olla ja voi.<br />En ymmärrä miksi ihmiset pitää saada vastauksen ajokortti-, passi- tai kuulusteluasiaan keskellä yötä, en ymmärrä miksi koko järjestelmää pidetään paskana juuri tämän takia. Juuri tällaisten soittojen takiahan järjestelmästä tulee paska, kun oikeasti hädässä olevat eivät pääse läpi. Poliisilaitokselle voi soittaa virka-aikana, joihinkin esim. klo 18:aan asti, ja hoitaa asiat kuntoon sitä kautta. Isoissa kaupungeissa on jopa 24h päivystys poliisilaitoksella! Kansalaiset ovat vain tottuneet liian hyvälle, ja tuntuu hullulta, että niin moni ei pidä tätä ongelmana, vaan asiana, joka vaatii, että poliisi on aina tavoitettavissa. Kyllähän se on, jos on hätä.<br /><br />* <em>"Voisiko täältä saada neuvoja ajokorttiasiassa kun poliisilaitoksella on niin ruuhkaista?"</em><br /><br />Moni soittaa ja kysyy poliisilaitoksen numeroa. Tuolloin ohjaan heidät soittamaan numerotiedusteluun, nettiin tai puhelinluetteloon. Josta monet tietenkin suuttuvat.<br /><br />* Ilmoittaja on eilen vienyt löytökoiran poliisilaitokselle ja haluaa nyt tietää mikä on koiran tilanne. Kello on noin 18 illalla. Kerrottu hänelle, ettei sitä tietoa saa tätä kautta, vaan että hänen tulee soittaa huomenna virka-aikana poliisilaitokselle mikäli haluaa tietoja koirasta. Tästä ilmoittaja (hyvin fiksulta kuulostava naisihminen) suuttuu ja ihmettelee miksi eilen laitoksella sitten oli henkilöitä illalla paikalla. Kerrottu, että kyllä siellä ihmisiä paikalla voi olla, mutta tällaiset ei-kiireelliset kyselyt voidaan hoitaa virka-aikana. Pyydetty naista menemään vaikka paikanpäälle, ja toistettu, ettei tietoja tätä kautta saa. Ilmoittaja lyö tämän jälkeen luurin päivystäjän korvaan.<br /><br />Monet soittavat myös pyytäkseen autojen rekisteritietoja. Niitähän me ei kerrota. AKE hoitaa tätä asiaa, sekä vinkkinä, 020202:lla on sopimus AKE:n kanssa, he voivat antaa auton omistajan tiedot sekä samalla puhelulla saat myös omistajan puhelinnumeron tarvittaessa. Fiksua, eikö. Emme myöskään kerro tietoja puhelimitse putkassa olevista henkilöistä. Niitä tietoja ei myöskään saada poliisilaitokselta puhelimitse. Liittyy nääs yksityisyyden suojaan. Kuten myös se, minne ambulanssi on kuljettanut potilaan. Tietoja ei heru. Emme voi puhelimitse varmistaa onko kysyjä todellakin se, joka hän väittää olevansa. Potilastietoja saa sairaalasta.<br /><br />* Selvinpäin oleva mies tiedustelee kauppojen aukioloaikoja eräänä sunnuntaina, jolloin isot marketit ovat kiinni. <em>"Kun täällä on eräs K-kauppa auki ja..."</em> jne. Kerrottu ettei tämä ole hätätapaus, hätänumero on väärä paikka tällaiselle kyselylle. Ja jälleen kerran ilmoittaja suuttuu ja huutaa, että mihin sitten pitäisi soittaa kun <em>"hätänumero on nykyään ihan perseestä, koko järjestelmä on!! Ei mulla ole muuta hätää kun paskahätä!"</em> Ja lyö luurin korvaa. Jään mutisemaan: "no miks hemmetissä piti sit soittaa 112 jos ei ollut hätää, kysynpä vaan..." Juuri tämäntyyppiset henkilöthän tekevät järjestelmästä sen mitä se on.<br /><br />Tästä tuli nyt hieman enemmän koulutusomainen teksti, mutta kaipa niitäkin tarvitaan, :). Ensi kerralla sitten pipo löysemmällä ja niitä hauskempia juttuja.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com47tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-76351110535750611602008-12-06T00:07:00.007+02:002008-12-19T22:31:31.793+02:00kasvatus on kovaa työtäLastenkasvatus on rankkaa puuhaa, ja niin moni asia voi mennä pieleen. Aivan liian moni. Suurin ongelma taitaa olla itse vanhemmat ja heidän kykenemättömyytensä asettaa rajoja. Mutta kun <em>"eihän mun kullannuppu koskaan sellaista tekisi"</em>, <em>"ei se meidän Liisa koske alkoholiin"</em>, <em>"se on niin kiltti tyttö".</em> Yeah right. Miten ihmeessä ihmiset voivat olla niin naiiveja, kysyn vain. Eivätkö he vain kykene näkemään lapsen toimintaa objektiivisesti, vai osaavatko kyseiset lapset vain harhauttaa vanhempiaan niin hyvin, ettei taitavakaan kasvattaja välttämättä tiedosta todellisuutta?<br />En minä vain tiedä, mutta välillä kyllä hirvittää tämän kansakunnan tulevaisuus, jos lapset ovat kasvaneet näiden kyvykkäiden ihmisten luona.<br /><br />* <em>"Voisiko partio mennä hakemaan mun pojan pois tuolta naapurikunnasta, kun se on semmosen pojan seurassa, josta mä en tykkää"</em><br /><br />* Mies: <em>"Poikani ei ole tullut kotiin junalla niin kuin oli sovittu, puhelin ei toimi. Voisiko poliisi mennä etsimään häntä Helsingistä?"</em> Kysytty minkä ikäinen poika on kyseessä, vastaus 16v. Kerrottu ilmoittajalle, ettei poliisi lähde etsimään sen ikäistä poikaa Helsingin kokoisesta kaupungista, kun ei ole mitään tietoa missä poika voisi olla. Tästä ilmoittaja tietenkin suuttuu, vaatii päivystäjän nimeä sekä syyttää päivystäjää vallankäytöstä, mikä on sinänsä luovaa verrattuna näihin ainaisiin "nähdään oikeudessa!"-syytteisiin. <em>"Sinäkö sen päätät, hä?! Kyseessä on alaikäinen!"</em><br /><br />* Nainen soittaa ja pyytää partiota kun hänen 16v tytär ei suostu tulemaan ulos autosta, jossa hän istuu, ilmoittajan mukaan, aikuisen miehen kanssa. Tyttö on ollut kyseisen miehen seurassa jo vuorokauden, eikä tytär nyt tottele äidin käskyjä tulla kotia.<br /><br />On se 16v niin maaginen ikä että.....<br /><br />* Isä soittaa ja haluaa poliisin paikalle, koska 16v tytär ei suostu tulemaan sisälle, vaan ainoastaan <em>"haistattaa vanhemmilleen vittua".</em> Aina ei tiedä miten näille vanhemmille vastaisi, kuittaisi, sitä mykistyy täysin tämä suuren hädän edessä. Tämä aihe herättää myös usein keskustelua päivystyssalissa, yleisin kommentti on "on se vähä myöhästä nyt yrittää saada nuorta ruotuun ellei aikaisemmin ole ollut kuria". Tai kuten yksi päivystäjä tämän tapauksen yhteydessä lausui: "olisi niin hienoa sanoa ilmoittajalle: "olisitpa ajatellut tätä asiaa ennenkuin mälli lensi". Otsikohin sitä varmasti pääsisi, mutta enpä tiedä... se olisi kyllä melkein sen arvoista. Aina pitää yrittää olla niin diplomaattinen, asiallinen, varsinkin kun on kyse selvinpäin olevasta soittajasta, känniläisille voi sitten venyttää nyörtä aika pitkällekin. Onhan meillä toki vittuilun jalo taito, joka on niin hienoksi viilattua, ettei ilmoittaja ymmärrä asiaa ennenkuin seuraavana päivänä. Välillä ei vaan tee mieli olla niin hienotunteinen tai vuoden voittaja velhojen sanakilpailussa, "joskus" sitä vaan haluaisi sanoa suoraan ja säästelemättä, pukea ärsyyntymisen tunteita viisauden sanoiksi, mutta toisaalta, sitä ei halua laskeutua samalle tasolle ilmoittajan kanssa.<br /><br /><br />* Eräs puhelu on saanut päivystäjiä pudistamaan päitään enemmän kuin normaalisti. Äiti soitti ja pyysi partiota, koska... *syvä huokaus*.... hänen 3-vuotias ei suostu istumaan kunnolla auton istuimessa. Jep. Juuri näin. Nainen ajatteli, että partio auktoriteetillään saisi kyseisen lapsen olemaan kiltisti, jotta hän, tärkeä ja asiansaosaava äiti, saisi keskittyä ajamiseen. Niin, ja sen piti mielellään olla miespuolinen poliisi, niillä kun on enemmän vaikutusvaltaa tähän lapseen, kuin naiskonstaapelilla.<br /><br />Ja sitten nämä <em>"meidän poika ei ole tullut kotia, piti olla jo 20min sitten, eikä näy. Se on niin tunnollinen poika, tällaista ei ole koskaan ennen tapahtunut. Ettei olisi sattunut mitään..." </em>En yhtään halua vähätellä vanhempien huolta, tai sitä, että joskus oikeasti voi tapahtua jotain, mutta yleisin syy siihen, ettei teini-ikäinen nuori ei ole noudattanut kotiintulosääntöjä, löytyy kyllä ihan sen nuoren korvien välistä. <em>"Mutta ei meidän Katja...se ei ole sellainen tyttö".</em> Itse asiassa, niin yleensä on kyse juuri tytöistä, harvemmin "karanneista" pojista. Elämmekö todellakin vielä sellaisessa holhousyhdyskunnassa, jossa naisia, tyttöjä, kaitsitaan enemmän kuin poikia? Ovatko nuoret miehet, pojat, enemmän vapaita kuin nuoret naiset? Tai kapinoivatko tytöt vain enemmän kuin pojat? Onko tämä kapinointi myös seurausta siitä, että tyttöjä pidetään ns. on a shorter leash, lyhyemmässä remmissä? Jäädään miettimään.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com31tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-43211217155124296632008-12-04T19:08:00.008+02:002008-12-04T22:13:49.333+02:00uusi päivä, uudet soitotOtetaanpa taas tällainen, niin kauan kun nyt on jonkinlaisessa muistissa. Kyseinen soittaja on tuttu tapaus, verbaalisesti lahjakas, jopa oikein miellyttävä välillä, antaa itse asiassa jonkinlaisia Turhapuro-viboja, samanlaista renttuilua ja puhetyyliä. Hakee aina sääliä, sitä saamatta tietenkin. Hän osaa olla myös äärimmäisen ärsyttävä, varsinkin kun kuppia on otettu enemmän kuin normaalisti, puhe ei meinaa kulkea yhtään ja soittoja vaan tulee ja tulee ja tulee. Ambulanssin väärinkäyttäjä.<br /><br />"<em>Schhääne Jesoschvcc</em>." "Anteeks kuka?, <em>"Väänäsen Reiska, teillä varmaan näkyy siellä virallisessa väestörekisterissä."</em> <span style="font-size:85%;"><strong>Voi ei......</strong></span> "Niin niin, hei vaan." <em>"Heippa, ku mä tulin just kotia, kaaauhean poikki ja mä kävin tossa lähikaupassa ostamassa mustikkakeittoa ja..."</em> Nii-iin?" <em>".. ja sitä, ohhoh."</em> "Mikä siellä on hätänä?" <em>"Vähä reistailee tuo terveys sillätavalla, ruokatorvi on kuin tulessa, mut jalat kantaa toki..."</em> "Niin, mikä siellä on hätänä, kysyn edelleen?" (surkealla äänellä>) <em>"Eikös se tullu jo tossa ilmi?"</em> "No ei se nyt oikein selvää vielä ollut." <em>"Verioksennusta ei nyt ainakaan ole tullut."</em> "No sehän on hyvä homma." <em>"Niin on, mullahan on alhainen hemoglobiini, siinä satasen paikkeilla."</em> "Joo, siis miksi olet soittanut meille, mitä apua koet tarvitsevasi?" <em>"No, en mä oikein periaatteessa mulle riittää että sanotaan et mene nukkumaan."</em> "Joten minä sanon sulle juuri niin: mene nukkumaan." <em>"Menen."</em> "Hyvä, hei". <em>"Ja mä otan vielä vähän tota mustikkakeittoa."</em><br /><em></em><br /><strong>Ja samalla kun nyt ollaan vauhdissa, niin otetaanpa toinen:</strong><br /><br />Mies soittaa keskellä arki-iltapäivää ja kertoo, että hän pelkää vaimon tekevän kuolemaa. "Miksi?" <em>"Koska me ollaan taas otettu viinaa."</em> "Onko vaimo nyt siellä sun kanssa?" <em>"On."</em> "Onko hän hereillä?" <em>"Ei ole."</em> <span style="font-size:85%;">Samalla kuuluu naisen ääni taustalla.</span> "Onko se nainen, joka puhuu siellä taustalla sun vaimo?" <em>"No on."</em> <span style="font-size:85%;">Päivystäjä huokaa syvään ja jatkaa:</span> "Anna puhelin vaimolle." <span style="font-size:85%;">Hetken päästä langan päässä on kyseinen henkilö, joten jatketaan.</span> "Mikä siellä on hätänä?" <span style="font-size:85%;">Nainen on hyvin itkuinen ja saa sanotuksi lähes kuiskaten:</span> <em>"Jotain hirveää...."</em> <span style="font-size:85%;">Hmm, tästä voi tulla mielenkiintoista...</span> "Kerro hieman tarkemmin, mä en muuten voi auttaa."<br />Loppujen lopuksi selviää, että vaimon veli syyttää häntä siitä, että tämä on murhannut heidän äitinsä. Niinpä... Puhelimessa oleva syytteen esittäjän sisko ei voi ymmärtää tätä asiaa, miten oma veli voi kuvitella, että hän, hauras nainen, on murhannut äidin. "Milloin äiti on kuollut?" <em>"Ei se oo kuollu."</em><br />I rest my case.<br /><br />Ensi kerralla sitten vähemmän känniääliöitä, enemmän selvinpäin olevia, oman arvon tuntevia, ja kaikkea muuta kuin järkevän oloisia, kansalaisia.<br /><br />------------------------------------------------------------------------------<br />Ja tähän loppuun vielä vähän nice-to-know-tietoja edellisestä vuorostani. Kokonaiset <span style="font-size:130%;">30%</span> vuoron kaikista puheluista johtivat jonkun viranomaisen hälyttämiseen, aivan, 30%. Mitä ne muut 70% sitten olivat? No, esimerkiksi <span style="font-size:130%;">24%</span> näistä (17% kokonaismäärästä) olivat ns. vääriä soittoja, mm. sellaisia, joissa sanotaan <em>"anteeksi väärä nro",</em> tai jossa ei puhuta mitään eli ns. käveleviä kännyköitä. Luvut ovat summittaisia, eivätkä ne missään nimessä ole virallisia, mutta kertonevat siitä karusta todellisuudesta, jossa me päivystäjät teemme töitä. Todella harva puhelu on kirjaimellisesti hätäpuhelu. Kaikista puheluista 3% oli sairaankuljetuksen sekä pelastuksen kiiretehtäviä, eli sellaisia, joihin periaatteessa mennään vilkut päällä, 8% kaikista annetuista tehtävistä. Joten hirveän usein täällä ei pääse pelastamaan ihmishenkiä...<br /><br />Eli mitä me hätäkeskuspäivystäjät täällä oikein teemme...? <em><span style="font-size:85%;">Välillä mietin sitä samaa itsekin</span></em>.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com13tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-78724226391481637292008-12-03T18:21:00.006+02:002008-12-03T23:14:56.278+02:00esimerkkiEräs esimerkki selkeästä ja aiheellisesta hätäpuhelusta (pientä ironiaa ilmassa):<br /><em></em><br />Nainen, noin keski-ikäinen, ammattilainen, eli selkeä whiskey-basso, joka repii päivystäjän korvakäytävää kuin teroitettu riivinrauta.<br /><br /><em>"Nyt ne teki niin vittuliikkeen, yks akka ja ukko, että...".</em> En malta mieltäni, olen väsynyt, kyseinen henkilö on soittanut jo useamman kerran, täysin turhia puheluita kaikki, ja olen oikeasti utelias, takertuen kiinni tähän mielenkiintoiseen sanaan, joten keskeytän hänet ja kysyn: "Anteeksi mutta mikä on vittuliike?" <em>"Mitenkä?"</em> "Niin, että mikä on vittuliike?" <em>"No kun mä sanoin ettei olohuoneen nappuloihin ei kosketa, kun silloin menee kaikki pimmeeksi!"</em> "Mikä siellä on hätänä?" <em>"Hyö laitto, joku akka, se ambulanssiakka, pani ne perkeleen valot ja proppu meni...".</em> "Niin eli sulta on mennyt sulakkeet, niinkö?" (huutaa täyttä kurkkua) <em>:"Niin kun ne perkeleen ambulanssi.."</em> Keskeytän taas ja sanon väsyneesti ja ääntä korottaen: "älä huuda mulle." <em>"Huudan kun minä en näe mittään!"</em> "Me ei tulla vaihtamaan sun proppuja, joten nyt hyvää illanjatkoa sulle", ja vien nuolen valmiiksi Lopeta-napin kohdalle. <em>"Ei vaan hän sen pani kun mä kielsin koskemasta siihen nappulaan, ja se laitto niin pam, kaikki valot meni. He ovat velvollisia tuomaan sitä proppua mulle!".</em><br />Painan hiiren vasemman painikkeen pohjaan ja kuulen helpottavan klik-äänen.<br /><br />Välittömästi kun olin katkaissut puhelun, toisessa pöydässä pirisi ja kuulin kun päivystäjä sanoi: "ai jonkun pitäis tuoda sulle sulakkeita vai?". Ja jatkuu, jatkuu ja jatkuu.... Ainaisesti jatkuu näiden idioottien soittelu, joka päivä joku ottaa tehtäväkseen nostaa päivystäjien vitutuskäyrää uusiin korkeuksiin. Ei tämä ikinä lopu, ei.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com8tag:blogger.com,1999:blog-2739880386263853455.post-69040939891022090682008-12-03T10:03:00.004+02:002008-12-03T10:57:37.075+02:00miten yksi hlö osaa työllistääKerronpa teille tällä kertaa tarinan siitä, miten yksi ihminen voi saada liikettä monen eri viranomaisen kinttuihin, miten paljon yksi nainen voi työllistää yön tunteina.<br />Kaikki alkoi siitä, kun mies soitti ja kertoi, että vaimo on pahoinpidellyt häntä (nouseva trendi). Taustalta kuuluu hirveä meteli, naisen hysteeristä kirkunaa. Päivystäjä pyytää miestä ensinnäkin siirtymään toiseen tilaan, jotta puhelusta saisi mitään selvää, sekä muistuttaa itseään varaamaan aika korvalääkärille tärykalvon korjausta varten, kymmennentuhannennen kerran. Jos tässä ammatissa on silmät kovilla jatkuvan tietokonenäytön tiirauksen (sekä tietojärjestelmän iloisten värien) takia, niin on ne korvatkin ajoittain lujilla. Kaikenlaiset musiikkikappaleet, huudot, moottorisahat, koneet, möykkäykset jne. Kotiin kun tulee työvuoron jälkeen olo on kuin krapulassa, "älkää olko niin kovaäänisiä, ei jaksa...".<br /><br />No, takaisin tapaukseen "työllistävä nainen". Kyseessä on perheväkivalta, johon laitetaan partio paikalle. He suorittavat jonkun ajan kuluttua koodilla, joka kertoo, että (kutsutaan häntä vaikka täksi) Svetlana on viety putkaan. Ja se siitä keikasta. Päivystäjä kuuli ohimennen suoritteen ja kuittasi koko tehtävän mielestään, laski pään takaisin nahkaiselle niskatuelle ja ummisti silmänsä, vaipui päivystäjän uneen ja havahtui taas parin minuutin päästä kun seuraava puhelu häiritsi makoisaa mielihyväkuvitelmaa.<br /><br />Menee ehkä parikymmentä minuuttia niin putkalta tulee soitto. Tarvitaan ambulanssi, Svetlana on saanut kohtauksen. "Onko hän hereillä?" <em>"On, mutta siihen ei saa kontaktia, luultavasti filmaa, mut lanssi vois kuitenkin tarkistaa".</em> Parin lisäkysymyksen jälkeen ambulanssi hälytetään C-kiireellisyydellä, eli tehtävä ei ole kiireellinen, mutta pitäisi hoitaa puolen tunnin sisällä pois. Juuri kuin ambulanssihenkilökunta on kömpinyt pois nallepeittojensa alta ja ilmoittanut itsensä matkalle, putkalta tulee uusi soitto. Peruutus, Svetlana on virkonut eikä enää ole mitään hätää, oli teeskennellyt koko homman. Selvä niin.<br /><br />Mitä siis seuraavaksi?<br />Jonkun ajan kuluttua poliisilaitokselta tulee automaattinen palohälytys. Päivystäjä saa kunnian herättää pari paloasemaa, ja ah kuinka hyvää se tekeekin, saavat muutkin herätä kylmään aamuyöhön päivystäjien seuraksi, oikeutta ja kohtuutta. Koska on yöaika, kohteeseen tosiaan lähtee hieman enemmän väkeä kuin se yksi pelastusyksikkö.<br />Kyseisen kihlakunnan partio sattuu olemaan asemalla, ja radiossa kuuluukin kohta nasevan naiskonstaapelin ääni: <em>"Ei paloa, Svetlana on polttanut putkalla tupakkaa</em><em>"</em>. Yksi paloauto menee kohteeseen, kuten on tapana vaikkei paloa olekaan, muut saavat palata asemilleen ja vaipua takaisin horrokseen, ne paskiaiset.<br />Ja tämä tarina ei päädy vielä tähän, valitettavasti.<br /><br />Jälleen uusi soitto putkalta, tällä kertaa Svetlana on, kuunnelkaahan tarkasti, yrittänyt kuristaa itsensä, ja tässä se tulee, <span style="font-size:130%;">rintaliiveillään. </span><span style="font-size:100%;">Liivit on saatu pois kaulan ympäriltä eikä hänellä hätää ole, ambulanssi hälytetään uudestaan ja nyt se saa mennä perille asti. Svetlana kuljetetaan terkkarin päivystykseen.</span><br /><span style="font-size:100%;">Päivystäjät jäävät odottamaan seuraavaa siirtoa, kohta tulee varmasti soitto tk:lta, että Svetlana on karannut, mutta ilmeisesti vaatteiden aukileikkaaminen sekä lepositeisiin laitto ehkäisivät tämän tapahtuman ainakin aamuiseen vuoronvaihtoon asti.</span><br /><br />Tämän hullun naisen hoitoon tarvittiin siis, yksi poliisin partio +plus vartijat putkalla, kaksi ambulanssia ja neljä paloautoa. Ei huono saldo, ei.päivystäjähttp://www.blogger.com/profile/13738315634552365867noreply@blogger.com7