lauantai 29. marraskuuta 2008

ne alapään jutut

No niin rakkaat kansalaiset. Pikkujouluaika on parhaimmillaan, tonttulakit vilkkuvat pimeydessä ja uusi kulta löytyy mitä oudoimmastakin paikasta. Hätäkeskuspäivystäjää ei kuitenkaan kannata yrittää iskeä...

* "Ei mulla muuta, mutta miten sun klitoris voi? Onko se märkä?" (ja hirveä nuorten miesten räkätys taustalla)

* "Tulisitko sä vähä auttaan mua, kun mä en ole harrastanu seksiä tosi pitkään aikaan...?". Ja mikäli päivystäjä ei suoraan tämän seurauksena laita linjaa poikki vaan tunnollisesti hampaita kiristäen kysyy varmistaen: "Onko sulla joku hätä?", niin vastaus voi kuulua esim: "ootkosä minkä näköinen, sä kuulostat ihan isotissiseltä blondilta...". Viimeistään tässä vaiheessa puhelu tietenkin lopetetaan.

Nämä iskulauseet voivat ehkä toimia työpaikan pikkujoulujen pikkutunneilla, mutta eivät lämmitä kiireisen päivystäjän sydäntä. Itse asiassa päinvastoin, kumma kyllä.

Päivystäjiä eivät myöskään kiinnosta muut aspektit seksielämästänne, kuten esim.

* "Ettekö te helvetti voi tehä jotain kun täällä on tenavia joka puolella!". "Siis mitä?". "Täällä ei oo käytetty kondoomia, tenavia tulee joka kolosta."

* Mieshenkilö: "Mä olin eilen pojan kanssa sängyssä ja nyt me mennään kihloihin ja muutetaan yhteen, eiks oo hienoa". "Todella hienoa, lopetetaanpa puhelu".

Joskin on tilanteita jolloin voi olla pakko soittaa hätäkeskukseen kyseisten asioiden tiimoilta. Kuten erinäiset esineet erinäisissä ihmisruumiin onkaloissa. Ihme kyllä nämä ihmiset ovat yleensä kovin noloja, eivätkä edes halua kertoa miten se schampoopullo joutui juuri anukseen. Nämä ovat itse asiassa aika herkkua päivystäjille, kaikessa erilaisuudessaan ja arkaluontoisuudessaan. Kukaan ei tietenkään naura osallisille, lähinnä voidaan tirskahtaa tilanteelle ja sen absurdisuudelle ja antaa tapauksen lämmittää mieltä lopun työvuoron. Tällaiset tehtävät tuovat valoa päivystystyöhön, hieman tilannekomiikkaa, hieman uutta energiaa.

Kuten esim. nuori mies, joka soitti hyvin vaivalloisena ja kertoi, että hänellä on ongelma. "Mikä ongelma?". "No.... meillä oli tässä pikku juttu ja... tää on vähä noloa...". "Kerro nyt vaan". Pienen jankkailun jälkeen tilanne selviää kaikessa epäseksikkyydessään: asunnossa on neljä ihmistä, kolme miestä ja yksi nainen. Nainen, tai oikeastaan nuori tyttö, on käsiraudoilla kiinni sängynpäädyssä ja nyt avain on kateissa. Tässäpä dilemma. Miehet ovat etsineet joka paikasta eikä sitä löydy mistään, heillä on todellakin keinot vähissä, ideana hätäkeskuksen soitolle oli se, että raudat ovat aitoa värkkiä, eli esim. partion avaimet pitäisi sopia kyseiseen lukkoon. En kysy tarkemmin mitä he ovat siellä tehneet, kovasti kyllä tekee mieli, tietenkin, olenhan päivystäjä, uteliaampi kuin 7 päivää lehti.
"Oletteko rynkyttäneet niitä kunnolla?". "Hei tää sanoo et pitää rynkyttää oikein kunnolla!". Nainen taustalta: "Ei, ei mua on rynkytetty ihan tarpeeks!!". (autsh, väärä sananvalinta päivystäjältä...). "Ei kun mä tarkoitin niitä rautoja, oletteko yrittäny saada sitä lukkoa auki kaikin keinoin....?".

Lopputulos on, että paikalle menee poliisipartio pelastamaan neitosen hädästä, paikalla olevat miehet lupaavat peittää naisen alastomuuden peitolla ja varmistan vielä ihan varmuuden vuoksi naisen iän. Hän on 19v. Täysi-ikäinen siis. Hyvä näin.

Hyvää pikkujoulua kaikille, nauttikaa olostanne, mutta katsokaakin, etteivät sänkypuuhat johda viranomaisten paikalletuloon, tai jos näin käy, yrittäkää olla niin raflaavia kuin vain mahdollista, kiitos, :).

perjantai 28. marraskuuta 2008

ne ihanat, södet eläimet

Eläimet ovat nykyään kova sana. Jopa kovempi kuin kanssaihmisemme. Ketään ei kiinnosta maassa makaava ihminen, mutta yhdellä jalalla ympäri hyppelehtivä lokki saa aikaan soittovyöryn, joissa itketään tämän eläinparan kohtaloa. "Tottakai minä lähetän apua paikalle, saisiko olla helikopterikin? Ai saa, no mutta tietenkin sekin tulee, tunteepa lintu olonsa kotoisaksi kun tulee toinen siiveellinen paikalle".
Eläimillä on enemmän arvoa kuin ihmisillä.
Samalla varsinkin kaupungissa elävät tallustelijat ovat vieraantuneet sen verran luonnosta ja sen todellisuuksista, etteivät he tunnista mikä on luonnollista ja mikä ei. Jonain päivänä tulee vielä se puhelu, jossa pyydetään elvyttämään kärpästä. Tai ehkä sellainen on jo tullut jollekin päivystäjälle, kertokaa jos tiedätte.

* "Täällä on kuollut jänis, voisko joku tulla korjaamaan sen pois, ettei lasten tarvitsisi katsella tuollaista."

* "Kettu juoksi tien yli!"

* "Mua seuraa joku eläin, se on susi tai leijonanpentu (mielenkiintoinen yhdistelmä), äkkiä apua!"

* "Tämä kuulostaa varmaan aivan hullulta....". "Nii-in..?" "Mä kuulin äsken karhun äänen ulkoa, karjuntaa." "Tuota... mistä sinä näin päättelet?" (ilmoittaja asuu keskellä suurta keskusta-aluetta). "Mä tunnen luontoa sen verran hyvin, ettei se voi olla mikään muu, mä on täällä nyt ihan paniikissa!"

* "Mulla on narttukoira, jolla on juoksuaika...". "Nii-in?" "No kun tuolla ulkona on uroskoira, joka kyttää tätä mun koiraa koko ajan enkä mä voi viedä sitä ulos pissille. Eikö poliisi vois tulla ajamaan sen uroksen pois?"

* "Mä ajoin tuossa moottoritietä ja kaks hevosta oli karsinassa ja yhtäkkiä toinen niistä kääntyi kyljelleen, kuolikohan se?! Mä en tunne hevosia niin hyvin, mut partio ajo mua vastaan joku matka sitten, et voisko ne mennä tarkistamaan?"

* "Mua on purrut koira lantioon, mitä nyt tapahtuu ku mä on allerginen koirille?"

* Mies soittaa klo 12 aikoihin päivällä ja kertoo, että näki hirven tien vieressä yöllä klo 2. "Vaimo vaan sano, et siitä pitäis aina ilmoittaa poliisille, niin mä soitan nyt".

* "Pellolla juoksee valkohäntäpeuroja". "Ja mitä te ajattelitte että niille tehtäisiin?" "No ne voi vaikka olla liikenteelle vaarallisia, kyllähän teidän pitää tietää mitä niille tehdään" (hyvin närkästyneellä äänensävyllä).

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

myrskyn silmässä

Myrskyn iskiessä on aina mukava olla töissä. Tietää ainakin ettei tankkaa liikaa nestettä ennen vuoroa, ja jos tämä asia silti pääsee unohtumaan, niin pitää katetrointivälineet valmiina takataskussa. Puhelin se soi ja se soi ja se soi soi soi. Siinä vaiheessa kun jononäytön (kyllä, sellainen löytyy, näemme jokaisen jonossa olevan puhelun) luku lähenee viittäkymmentä ei voi muuta kuin nauraa. Mitä siinä ressiä ottamaan kun kuset on jo housuissa.
Myrsky toki aiheuttaa tehtäviä, ihan oikeita sellaisia, aiheellisia soittoja, mutta myös runsaasti näitä täysin käsittämättömiä rimpautuksia:

* "Mikä on kun meiltä meni sähköt?"

* "Miks meillä ei oo sähköjä, Fortumille ei pääse läpi." "Nyt on myrsky ja tämä on täysin väärä paikka kysyä kyseistä asiaa." "Ai teiltä ei saa apua vai, kyllä tämä yhteiskunta on menny huonoon jamaan kun ei edes hätäkeskus auta".

* "Täällä on puu kaatunut pikkutielle". (noin 236. samanlainen puhelu) "Osoite?". "Ei kun mä haluaisin vaan tietää, et maksaako se jos palokunta tulee raivaamaan sen pois, meillä on kyl oma moottorisaha, jolla sen sais pois, mut (tärkeällä äänensävyllä) jos palokunta ei maksa niin se saa tulla hoitamaan." "Hyvä rouva, mikäli teillä on mahdollisuus itse hoitaa puu pois, niin ryhtykää hommiin, puutehtäviä on jonossa yli sata! Ymmärrätte varmaan että sekä hätäkeskus että palokunta ovat tällä hetkellä täysin ylityöllistettyjä." "Niin mut maksaako se jos palokunta tulee?!" (......)

Suuret kiitokset näistä:

* "Tässä oli puu kaatunut, me korjattiin se pois, mut tuohon jäi ikävästi kaapelia roikkumaan, ettei kukaan vaan kompastuisi siihen."

* "Mä ilmoitin aikaisemmin kaatunesta puusta, mut tuossa tuli naapuri moottorisahan kanssa ja raivasi sen pois, teillä on varmaan ihan tarpeeksi tekemistä muutenkin."

Tällaiset ihmiset säilyttävät päivystäjän uskon ihmiskuntaan. Oma-aloitteisuus on häviävä luonnonvara, varsinkin kaupungeissa.

Outoa kyllä, kunnon myräkän riivatessa ei juuri tule sairaankuljetustehtäviä tms. arkipäiväistä. Aivan kuin kukaan ei yhtäkkiä sairastuisi, kaupassa kukaan ei näpistele, kaduilla ei riehuta, juopuneetkin pysyvät sisätiloissa. Tai ehkä ne oikeasti nopeasti apua tarvitsevat vain jäävät jonoon odottamaan, ikuisesti, koska eivät päässeet ajoissa läpi näiden kaatuneiden puiden, sähköhäiriöiden ja lentävien kattojen takia. Tiedä häntä.

yön maistiaisia

Viikonloppuyöt ovat sitten ihanaa aikaa päivystyssalissa. Kukkaset tuoksuvat ja päivystäjien huulilla leikkii seesteinen hymy, taustalla soi harmoninen musiikki, joka saa aikaan onnenvärähdyksiä pienissä lempeissä sydämissä.

* "Vittu paikanna mut, ku mä en tiiä missä mä oon, tajuksä. Mä haluan vittu sinne putkaan!" "En paikanna, ota jalat alle ja kävele kotiin." "Mut ku mulla ei oo mitään hajua missä mä oon!" "Otapa ja kysy joltain ohikulkijalta." "Aijaa... ok."

* "Mulla on toinen silmä niin kipee, mä tarvin ambulanssin." "Ambulanssi ei tule, voit mennä omalla kyydillä tarkistuttamaan silmäsi". "Tajuksä et se ei oo niin helppoa kun mä oon pitkäaikaistyötön." "Sille en valitettavasti voi mitään, mutta ambulanssia et saa".
Kyseinen henkilö soittaa pari kertaa samasta asiasta, kunnes keksii lisää kerrottavaa, mm. "tää toinen silmä on sokea, mut mä rakastan sitä niin paljon silti", ja koska mikään ei näytä menevän tyhmälle päivystäjälle läpi hän soittaa yön viimeisen puhelunsa aloittaen huutaen raivohullun piisamin lailla: "Sä et tainnut tietää et mä teen kohta itsemurhan!!". Pieni päivystäjä ei tietenkään sano sitä mitä haluaisi: "voi ole hyvä".

* "Laita vittu poliisi tänne vähä vitun nopeesti!" "Mikä siellä on hätänä...?" "Toi poke ei päästä mua baariin, väittää et mä oon humalassa". "Vai niin, sepäs outoa...". (Tässä vaiheessa päivystäjä yrittää kuumeisesti etsiä juuri tämän kännimurteen sanakirjaa.) "Homma on vaan niin, että ravintolalla on oikeus valita asiakkaansa, mene vaikka viereiseen paikkaan". "Mä teen rikosilmoituksen!!" "Olkaa hyvä ja nyt hyvää illanjatkoa".

Mielessäni juoksentelen kukkaisniityllä, auringon lämmittäessä kasvojani. Ja taas puhelin soi....

Tarinoita vuoripeikon salista

Tästä se alkaa, päivystäjän vuodatus, testamentti yhteiskunnalle, manifesti kaikille heille, jotka ihmettelevät hätäkeskuksen ruuhkia ja välinpitämätöntä äänensävyä. Ehkä tämä blogi avaa hieman tämän työn todellisuuksia kaikille ulkopuolisille, ehkä tämä voi opettaa jotain yhteiskuntamme uusavuttomuudesta, heitteillejätöistä, ja pohjalla olemisesta kaikille heille, jotka elävät ylväässä tietämättömyydessä. Oikeita onnenhetkiä ei monia ole, vaikka nauru usein raikaakin päivystys-salissa, jossa huumori on saastaista ja liikkuu hyväksytyn rajamailla. Hätäkeskuksen päivystäjinä olemme yksi yhteiskunnan kulmakivistä, yksi sen haamuista, joista ei tiedetä mitään kunnes jokin menee pieleen. Olemme aaveita, näkymättömiä hörhöjä, joiden työtä ei pääse kukaan seuraamaan.

Olen hätäkeskuspäivystäjiä, ja tässä teille minun arkeni murusia.