Kevät tulee, oletko valmis?
Vastahan meillä oli joulu…
Valo saa kyllä ihmeitä aikaan tähän vuodenaikaan, sytyttää tahtoa ja tarmoa, avaa silmiä ja herättää toivoa. Pöly saa aikaan pyörtymiskohtauksia ja auton kaasupolkimen pohjaa hierotaan kuivilla teillä, talviset koiranpaskat vaanivat herkkähermoisia ja karhut heräävät talviuniltaan häiriten ulkoilijoita. Tuttuja asioita meille kaikille.
Näinä kevätpuuskien aikoina sitä itsekin miettii metsään lähtöä, siimekseen syvimpään kömpimistä. Jospa näkisin jotain kontiontapaista ja saisin kutsua rajan kopterin laskeutumaan vierelleni, hakien minut turvaan. Väpätys käy, hiukseni hulmuavat tuulessa, nostan käteni dramaattisesti pelastajia kohti, huudahtaen helpotuksesta. Ulos loikkii, kuin hidastetussa elokuvassa, joukko jumalallisen komeita rajan miehiä, bajonetit ojossa, piloottilasit tiukasti silmillä, nahkahousut jalassa. Mission Impossible- tunnusmusiikin soidessa taustalla, he ampuvat konekivääreillään satoja laukauksia otsoja kohti, keskittyen, vain yksi asia mielessään… pelastaa avuton nainen luonnon kuninkaan sylistä. Testosteronitulva hukuttaa minut, saa silmäni sumenemaan, saa minut haukkomaan henkeäni. Yksi miehistä tulee luokseni bicepsit paisuen: ”I’m Bond, James Bond”.
Minä pyörryn.
Kyseinen rescue-operaatio (siis se oikea, ei tämä fiktiivinen, Päivystäjän päiväuni) on hyvä esimerkki siitä, miten pienestä asiasta luodaan elämää suurempi median välityksellä. Päivystäjänä minua hihitytti kovasti lukiessani Iltalehden ja Ilta-sanomien lööppejä, enkä voinut uskoa silmiäni kun YLE:n uutisissa kerrottiin karhuhavainnosta Espoon Nuuksiossa. Näytettiin vielä karttaa kyseisestä alueesta ja komea ruksi kruunasi komeuden. Että karhu nähty metsässä, joka on lähes erämaata… Go figure. Ja sitten lähti kova internetkeskustelu käyntiin.
Ihmiset tarttuvat nykyisin hyvin herkästi tiedotusvälineiden raportoimiin tapauksiin, kertovat mielipiteensä, tuomitsevat. Lukemalla pari riviä tekstiä iltapäivälehtien netti-sivuilta, he kuvittelevat tietävänsä asioista kaiken. On tietyllä tavalla ihme, että mitä enemmän tietoa me saamme, mitä enemmän sitä meille tyrkytetään, sen vähemmän valikoivia me olemme, sitä enemmän me uskomme. Mutta nykypäivän tiedon valtavirrassa uiskentelee monta petoa, monta kuollutta kalaa. Lehtiä pitää myydä, huomiota pitää herättää. Ja me tartumme syötteihin, ne vetoavat tunteisiimme, moraaliimme, maailman vääryyttä, ihmisten julmuutta. Uskomme. Hyväksymme skandaalinkäryisen uutisoinnin, ainakin mitä tulee hätäkeskus-teemaan. Koska kaikki mitä lehdet kirjoittavat hätäkeskuksista ovat täyttä totta, eikö. Ei ne toimi, ei ne osaa mitään ja aina ne lähettää apua väärään paikkaan. Voi, silloin vanhaan hyvään aikaan… Ne kysyvät turhia, väittävät vastaan, kinastelevat soittajan kanssa, epäävät avun ja tappavat ihmisiä. Hätäkeskuslaitos on pulassa. Tämä on se totuus, mitä on syötetty tavallisille kansalaisille, aina siitä lähtien kun ensimmäiset uusimuotoiset hätäkeskukset aloittivat toimintansa 2000-luvun alussa. Tämä on se totuus, jonka kanssa hätäkeskuspäivystäjät elävät ja joka aiheuttaa mm. sitä, että moni päivystäjä ei edes kerro ulkopuolisille olevansa töissä hätäkeskuksessa. Miksi? Koska kertomalla tämän, avaat Pandoran lippaan, avaat syytösten tulvan. Eikä sitä aina jaksa lähteä korjaamaan, selittämään. Ennakkokäsitykset ovat hyvin kovat.
Ensinnäkin, rohkenen väittää, että hätäkeskukset toimivat tällä hetkellä paremmin kuin koskaan aikaisemmin Suomen historiassa. Apua saa nopeammin ja tehokkaammin kuin ennen. Laadukkaampaa, tarkoituksenmukaisempaa. Ennen oli mahdollista tilata ambulanssi, kertoa osoite ja saada vastaukseksi: ”bilen kommer”. Auto tulee. Riskinarvio on suhteellisen uusi keksintö, etenkin valtakunnallinen sellainen, yksiköiden laadullinen käyttö on suhteellisen uutta, voidaan käyttää esim. naapurikunnan ambulanssia kiireelliselle tehtävälle jos se on lähin. Näin ei ole aina ollut. Tilastot ovat suhteellisen uutta suuremmassa osassa maata. Vastausajat ja prosentit ovat suhteellisen uusi asia. Jonotusajat ovat uutta. Hälytysajat ovat tarkempia. Ennen oli mm. mahdollista lisätä summan mutikassa jokin aika, ja jopa muuttaa sitä, mikäli kirjattu aika ei miellyttänyt. Siis ihan päivystäjän toimesta. Ah, silloin vanhaan hyvään aikaan, kun ei ollut tarkkoja tietoja juuri mistään. Mentiin vaan, katsomaan mikä siellä on. Ja mentiin myös vääriin osoitteisiin, kyllä, onko shokeeraavaa? Ennenkin ambulanssi on ajanut väärään kuntaan, ennenkin talot ovat palaneet kivijalkaan ennen kuin palokunta ehti paikalle. Ei tämä ole mitään uutta. Ketään ei vaan silloin vanhaan hyvään aikaan kiinnostanut mitä hälytyskeskus teki milloinkin, tai jätti tekemättä. Silloin vanhaan hyvään aikaan ei ohjeitakaan juuri ollut. Tehtiin vähän niin ja näin, riippuen kuka oli töissä, kuka oli soittajana. Silloin vanhaan hyvään aikaan kun poliisi sai vielä pamputtaa ja käyttää voimakeinoja. Silloin kuin poliisia kunnioitettiin. Silloin kun hälytyspäivystäjä toimi sentraalisantrana.
Mistä ihmiset ovat saaneet mielikuvan siitä, että nykyään pitää, useammin kuin ennen, jonottaa, jotta pääsee puhumaan 112-jumalan, eli päivystäjän kanssa? Mistä ihmiset ovat saaneet mielikuvan siitä, että hätäkeskus toimii heikommin kuin ennen?
Media.
Hätäkeskuslaitoksen ilmestyminen maailman kartalle ei ehkä ollut yhtä suuri asia kuin Beetlehemin tähti Idän tietäjille, mutta Suomen mittakaavassa ei oltu kaukana tästä. Löytyi uusi lypsettävä lehmä, josta ei maito hevillä loppuisi. ”Hätäkeskus hälytti ambulanssin väärään kuntaan – potilas kuoli”. Tämä oli selkeästi yksi lähtölaukaus yhä intensiivisemmälle media-raportoinnille. Virheitä ei saisi sattua, mutta koska olemme ihmisiä, niitä väistämättä tapahtuu, on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan, mutta tehtävämäärään nähden, virheitä sattuu hyvin, hyvin, hyvin vähän. Kuinka monta tapausta keikkuu lehtien palstoilla vuositasolla? Kuinka moni näistä on edes oikeasti aiheellisia juttuja? Kuinka monta puhelua päivystäjät käsittelevät vuositasolla? Vastaus: lähes 4 miljoonaa.
Ymmärrän tietyllä tavalla sen, vaikken hyväksykään, että iltapäivälehdet herkuttelevat lööpeillään ja haluavat skandaloida, mutta hämmästyttävintä on se, että hätäkeskus-uutisoinnissa paikallislehdet ovat usein ottaneet sen rankemman kannan. Sanomalehdet. Ne lehdet, joita luetaan aamiaispöydissä, jotka minä joskus kuvittelin olevan neutraaleja tiedonvälittäjiä, ajaen toista tietä kuin keltainen lehdistö. Mutta ei. Suurimmat otsikot olivat sillä puolella mediaa, siellä oikein ruokittiin paikallista paheksuntaa uutta järjestelmää kohtaan, siellä saatiin asukkaat tuntemaan olonsa turvattomaksi. Alkuaikoina minua oikeasti vitutti, kun ihminen soitti ja lähes itku kurkussa kertasi osoitteensa uudestaan ja uudestaan, ettei vaan menisi väärään paikkaan apu. Kyseiset henkilöt oikeasti uskoivat, ettei järjestelmä toimi. Syytän kyllä tästä mediaa ja tapaa, jolla asiat hoidettiin. Jonkinlainen vastuu olisi heillä pitänyt olla, minun mielestäni. Tottakai epäkohdista pitää uutisoida, mutta faktat pitäisivät olla oikein, mutu-tuntumat sikseen.
Tänä päivänä tilanne on rauhoittunut jonkin verran, mutta edelleen tuntuu siltä, että kun kyse on hätäkeskuksesta, lehdillä on oikeus kirjoittaa mitä tahansa. On edelleen lehtiä, jotka kirjoittavat suurella otsikolla ”Apu tuli paikalle myöhässä” jne., ja itse tekstissä palstamitalla siitä, miten asiakas oli kylmissään ja kuinka väärin häntä kohdeltiin jne. Ja sitten. Jos on edes kysytty hätäkeskuksen mielipidettä, niin heidän näkökantansa tulee esiin kolmessa lauseessa viimeisessä kappaleessa. Usein nuo lauseet kumoavat koko jutun. Silti otsikko väittää, että hätäkeskus teki väärin. Mitä ihmiset muistavat tästä tapahtumasta…? Kuinka moni luki jutun loppuun asti, jossa selvisi, ettei mitään vääryyttä ole tapahtunutkaan…? Niinpä.
Ongelma on varmaan osittain se, etteivät toimittajatkaan tiedä hätäkeskustoiminnasta juuri mitään, miten asiat tehdään, mitä työ pitää sisällään, minkälainen proseduuri lähtee käyntiin kun puhelin soi. He ovat monella tavalla samalla viivalla kuin muut kansalaiset.
Toinen ongelma on se, että moni tapahtuma, joka päätyy kansalaisen toimesta lehtiin, liittyy vahvasti yksityisyyden piiriin, eli hätäkeskus ei voi välttämättä korjata sitä, mitä lehdessä lukee, vaikka juttu olisi laho kuin vanhan navetan katto. Itseäni harmittaa vietävästi kun joskus lukee omasta keikasta lehdessä, ja homma on kuvailtu päin persettä. ”Ei se hemmetti noin mennyt!” Aikaisemmin Hätäkeskuslaitoksella oli voimassa linjaus, jonka mukaan mitään ei kommentoida, ei lähdetä lehtien palstoille väittelemään, mikä on ymmärrettävää, mutta mikä kyllä kismitti ainakin minua päivystäjänä, kun ei oma työnantaja kumonnut niitä virheitä, jotka elivät omaa elämäänsä mediassa. Nykypäivänä linjaus on ilmeisesti hieman höllääntynyt ja nyt pyrkimys on korjata se, mikä on korjattavissa, ottaen huomioon mm. lakipykälät.
Harmillista media-asiassa on se, että tässä on levy jäänyt päälle. Homma pyörii hyvin, alkuvaiheen hankaluudet on ohitettu ja alueet ovat päivystäjien hallussa, (poislukien sitä tiettyä baaria, joka muuttaa nimensä kaksi kertaa kuukaudessa), silti ihmiset edelleen perustavat näkemyksensä hätäkeskuksesta vuosikausia vanhoihin seikkoihin. Lehmästä saadaan edelleen maitoa, tottakai, tämä on ala, jolla sekunneilla on merkitystä, jolla päätöksiä tehdään samalla kun haastatellaan ilmoittajaa ja mietitään lähintä yksikköä, jolla tehdään töitä jatkuvan paineen alla, jonka ammattilaiset ovat ihmisiä. Tämän lisäksi puhutaan alasta, jota kansalaiset eivät tunne, eivät ymmärrä.
Harmillista on se, että juuri kun homma pyörii hyvin, kun päivystäjät kokevat hallitsevansa alueensa, yksikkönsä, työympäristönsä, niin matto vedetään taas alta. Vähennyspuheita, rahaongelmia, tulosta, tehokkuutta. Ei voi sanoa, että porukat istuvat säyseinä ja rauhallisin mielin tällaisten uutisten edessä.
Vääryyksistä täytyy pitää ääntä, totta kai, ne täytyy tuoda esiin ja jos kokee, ettei hätäkeskus ole tehnyt työnsä oikein, sinulla on kaikki oikeus olla sitä mieltä. Tosin silloin kannattaa ottaa yhteyttä hätäkeskuksen vaihteeseen ja selvittää asia sitä kautta, eikä mennä lehdistön eteen itkemään heti kun puhelinyhteys hätäkeskukseen on päättynyt. Se ei ole kaikista rakentavin keino.
Minä haluan päivystäjänä tietää, mikäli oma tehtävä ei ole mennyt putkeen, mikäli käsittelyssä olisi ollut paranneltavaa. Minä haluan oppia virheistäni. Sanoisin, että näin ajattelee myös moni muu päivystäjä. Päivystäjät ovat yleisesti ottaen tarkkoja työstään ja virheistään, kuuntelemme omia puheluita (menikö jokin asia ohi), pyydämme jopa kolleegoja kuuntelemaan, jospa he löytäisivät sen puuttuvan linkin, joka olisi ennaltaehkäissyt ei-kaivattua lopputulosta. Joskus se löytyy, joskus ei. Pointti on se, että olemme ammattilaisia, pyrimme tekemään työmme niin hyvin kuin vain on mahdollista niillä resursseilla, mitkä meille on annettu.
Ja ei, en kuvittele, että rajan miehet ovat oikeasti sellaisia kuin alussa kuvailin, mutta saahan sitä tyttö uneksia… ;).
maanantai 6. huhtikuuta 2009
sunnuntai 22. helmikuuta 2009
crescendo
Media- ja syyteaihe saa luvan levätä hetken. Olen pyöritellyt kyseisiä ajatuksia päässäni viimeisen viikon, mutta en oikein saa niitä koottua tekstiksi, vielä. En ainakaan tänään. Aihe on laaja ja paljon intohimoa herättävä, kummasti tuntuu, että median välittämä kuva hätäkeskuksista kirvoittaa minussa enemmän läähätystä ja kuumottavia poskia kuin ohikävelevä upeakroppainen adonis. Joudun siis valitsemaan sanani sekä esitysmuotoni tarkasti, joten jätän ne vielä hetkeksi muhimaan.
Lähden kohta lomalle, ilomielin, harvoin tuntee tarvitsevansa sitä niin paljon kuin nyt. Palaan varmasti parempana päivystäjänä, jolla on enemmän tarmoa ja tahtoa, kärsivällisyyttä. Enemmän intoa päivittää blogia hieman useammin. Onkin hieno lähtölaukaus lomalle olla töissä viikonloppuyöt, ne muodostavat upean crescendon työjaksolle, antavat minulle luvan kiljuen juosta ulos ovista ja vehreille lomaniityille. Voin heittää sen tylsän veitsen, jolla olin jo viilaamassa ranteitani auki, syrjään.
Mitä viikonloppuna on tapahtunut? Mitä kulmakarvoja kohottavia tunteita se on aiheuttanut? Sitä samaa paskaa kuin aina ennenkin. Alkoholi, musiikki, bileet ja haisevat juopot. Sitä oikein huokaisee helpotuksesta kun näkee, että puhelu tulee jostain alueen sairaaloista, koska silloin tietää, että toisessa päässä on selvin päin oleva ihminen, joka ei rupea inttämään vastaan ja aiheuttamaan hämminkiä, sen takia ettei päivystäjä hälytä mediheliä paikkaamaan haavaa sormessa. Mikä siinä sormessa muuten on niin pyhää ja haavoittuvaista, ettei sitä kännipäissään osata yhtään hoitaa? Isot miehet itkevät ja kerjäävät sääliä, ”tajuksä et mä oon vuotamassa kuiviin!” ”niin ja se haava on keskisormessa, niinkö?” ”Sormenpäässä, se vaatii ainakin 10 tikkiä, laita äkkiä se helvetin ambulanssi tänne!” Ei ei veikkoseni.
Kieli ei osaa vääntää mitään muuta kuin kirosanoja, ja ne tulevatkin sujuvasti. ”Hätäkeskus.” ”Vittu… vittu, se saatanan pässi, vittu…” ”Siis mikä siellä on hätänä?” ”Kun se vittu, kuuntele hei nyt, hei.” ”Kuuntelen, nyt kerrot mikä siellä on hätänä tai mä lopetan tämän puhelun.” ”Ku tuo vitun Make makaa tossa, saatana…. kato vittu ku se on vetäny sitä mömmöä..” ”Missä te olette, paikkakunta ja osoite?” ”Emmä vittu, hei olkaa nyt saatana hiljaa siellä (huutaen taustaporukalle), siis tää on tää, vittu, kyl sä vittu tiiät, täs Valintatalon vieressä…” jne jne jne.
Toinen toistuva teema on ravintolan asiakkaat. Sitä mennään niin polleana poikana sisään, henkselit paukkuen, tsiigaan vähä friiduja. On kaulukset pystyssä, ja varmaan vähän muutakin, geelit turkissa ja asenne kohdallaan. Ja kun yhtäkkiä, totta kai ilman minkäänlaista syytä, he lentävät kuin leppäkeihäät pihalle, he soittavat ja ruikuttavat kuten märät kissanpennut. Voin vakuuttaa etteivät he muita märkiä mirrejä saaneet aikaiseksi baarireissullaan. Tai mistä minä tiedän, ehkä he osaavat olla hyvinkin don juan-maisia ollessaan sillä tuulella. Se mielikuva, joka kantautuu mieleeni puhuessani näiden kanssa kun he soittavat hätäkeskukseen, ei vaan oikein natsaa kyseisen gigolo-tyyppiseen naistenkaatajaan. Menee hiukan samaan säälittävään kategoriaan kun sälli, joka soitti ja pyysi partion hakemaan tietyn tytön naapurista, koska hän ”tietää että se haluaa olla mun kaa täällä, mut se naapurin poika ei vaan päästä sitä.”
Ja ne syyt, jonka perusteella he vaativat partion paikalle… ”Mä, mut heitettiin ulos rasistisin perustein, mä haluan poliisit tänne heti.” ”Mikä sun nimi on?” ”Matti Hulkkonen.”
Seuraava askel on syyttää portsaria pahoinpitelystä, joka on tietenkin kuvattu videolle.
Ja sitten päästään hukattuihin narikkalappuihin, joten takkia ei saada, ja kännykkä on jäänyt jo kiinni olevaan ravintolaan, eikä ilman sitä tietenkään voi mennä nukkumaan! Ei, vaan pitää soittaa ainakin 7 kertaa ja uhkailla ja haukkua, sekä syyttää päivystäjiä siitä, että he lyövät luurin korvaan. Älä.
Toinen urhea kansalainen ilmoittaa ennen puoltayötä polleana, innostuneesti, kuvitellen tekevänsä vuoden uroteon, että ravintolassa on päihtyneitä ihmisiä. Hänen silmissään kiiltää varmasti jo Suomen Leijonaristi, tai mikä hemmetin plaketti se onkaan, jota Halonen jakaa itsenäisyyspäivänä tietyille jupeille. ”Älä saatana…odota hei vähän, älä vielä sulje, mä hälytän tässä vaiheessa apua.” En tietenkään sano tuota ääneen.
Puukot heiluvat tiuhaan näinä alkoholinhuuruisina öinä. Hirveä mekkala, huutoa, ja ilmoittaja, joka sönköttää sanan, kaksi kerrallaan. Esitietojen mukaan partiot ja ambulanssi ovat jo menossa ja yksiköt huutavat kurkut suorina kanavilla lisätietoja. Yritä siinä sitten palvella heitä ja kertoa jotain, kun et saa ilmoittajasta mitään irti, puhelin vaihtaa käsiä, vuorotellen siihen huutaa joku ihminen: ”laittakaa ne ny vähä vitun nopeesti tänne!” Ja taas puhelin jatkaa matkaa. Ei mitään tietoa tekijästä, ei mitään varmaa tietoa minne puukotettu. Partiot ajavat renkaat kirskuen, valot vilkkuen, vaatien tietoja, joita päivystäjä ei kykene antamaan. ”Eikä siellä kukaan tiedä mitä on tapahtunut…” Ei. Näissä onkin yleensä kaksi lopputulosta, toinen on se, ettei kukaan loppujen lopuksi ole nähnytkään mitään puukkoa tai veistä, joku on vaan kaatunut ja siten saanut pintahaavan polveen. Tai sitten joku oikeasti makaa mora tukevasti kiinni rintakehässä, elämäneliksiiri nätisti leviten ympäri lattiaa. Ja tarkoitan tässä sekä viinaa että verta. Päivystäjää vituttaa jo valmiiksi ja osaa usein arvata oikein miten tulee käymään. ”Se on X-5” (eli ei tarvetta ensihoidolle). Pillit huutavat ja yksiköt kaahaavat. Muuta siinä ei voi tehdä kun ei ole varmoja tietoja.
Hätäkeskukselle valehdellaan myös sujuvasti ja häikäilemättä. Vääristetään ja suurennetaan tapahtumia. Puolen millin haavasta tulee 20cm:n ammottava aukko ja epätoivotusta vieraasta riehuva, bestiaalinen vampyyri, jolla on käsissään vähintäänkin samuraimiekka. Joskus he jäävät kiinni, ja on hienoa päästä rökittämään heitä pimitetystä tiedosta. ”Tunnetko sinä sen naisen, joka on tunkeutumassa asuntoon?” ”En tunne, se on joku ihan outo, en oo koskaan edes nähny.” Päivystäjä laittaa poliisi paikalle ja mykistää hetkeksi linjan, siten ettei ilmoittaja kuule mitä hän sanoo partioille. Samaan aikaan päivystäjä kuulee edelleen kaiken mitä tapahtuu langan toisessa päässä kuulokkeiden yhdestä korvasta, toisen kautta hän keskustelee partion kanssa. Lievää skitsofreniaa. No, mitä sieltä ilmoittajan päästä kuuluukin heti kun linja menee, ilmoittajan luulon mukaan, mykäksi. ”Vittu mä en päästä sitä helvetin huoraa sisälle, se rupeaa taas kitisemään niin kun aina ennenkin!”
Busted.
Entäs vuotavat perseenreiät? ”Mulla on vuotanut perse kohta 5 päivää…” ”Siis takapuolesta tulee verta, niinkö?” ”Joo.” ”Ja olet varma, ettei sulla ole menkat?” ”Ai mitä mulla on?” ”Niin, että olet varma, ettei sulla ole menkat?” ”Mä en tajuu..” ”Siis onko sulla kuukautiset.” Lievää ärsyyntymistä ilmassa. ”Ei oo, perseestä tää tulee. Et mä ajattelin et sä voisit laittaa poliisin tänne.” Aha. Totta kai laitan sinne partion, ilmoittaja varmaan haluaakin komeita poliisimiehiä paikalle, jotka sorkkivat häntä kivasti takapuolesta. Tekisivätköhän ne moottoripyöräpoliisien kitsit nahkaiset haalarit tempun…? Ei muuta kun kumihanskat mukaan, patukat valmiiksi ja menoksi. Ai ei vai…
Kyseinen neiti ei loppujen lopuksi tarvinnutkaan apua, ei ilmeisesti saanut sitä mitä halusi.
Ja ne perheriidat. Nainen soittaa keskellä yötä ja haluaa partion paikalle kun mies on tullut kotiin kännissä ja vaatii, että vaimo tekee hänelle ruokaa. ”Mä en kestä tuota miestä, viekää se pois!” Tai kun mies ei löydä kaukosäädintä klo 4 aamuyöstä ja koska rouva ei kerro missä se on, on tietenkin poliisin tehtävä tulla etsimään se.
Kaiken näiden turhuuksien keskeltä löytyy niitä oikeita puheluita, oikeita hätätapauksia. Lapsia, joiden vanhemmat ovat niin kännissä, etteivät pysty huolehtimaan heistä. Vanhuksia, joiden sydän pettää viiden aikaan aamusta. Liukastuneita känniläisiä, jotka oikeasti tarvitsevat apua. Tappeluita, myrkytyksiä.
Näistä tunnelmista minä siirryn hetkeksi taustalle, hiukset pystyssä, korvat täynnä moskaa ja kirosanoja. Otan varovaisia askeleita kohti vapautta. Viikko ilman töitä... Tämän jälkeen se kuulostaa paratiisilta…
Lähden kohta lomalle, ilomielin, harvoin tuntee tarvitsevansa sitä niin paljon kuin nyt. Palaan varmasti parempana päivystäjänä, jolla on enemmän tarmoa ja tahtoa, kärsivällisyyttä. Enemmän intoa päivittää blogia hieman useammin. Onkin hieno lähtölaukaus lomalle olla töissä viikonloppuyöt, ne muodostavat upean crescendon työjaksolle, antavat minulle luvan kiljuen juosta ulos ovista ja vehreille lomaniityille. Voin heittää sen tylsän veitsen, jolla olin jo viilaamassa ranteitani auki, syrjään.
Mitä viikonloppuna on tapahtunut? Mitä kulmakarvoja kohottavia tunteita se on aiheuttanut? Sitä samaa paskaa kuin aina ennenkin. Alkoholi, musiikki, bileet ja haisevat juopot. Sitä oikein huokaisee helpotuksesta kun näkee, että puhelu tulee jostain alueen sairaaloista, koska silloin tietää, että toisessa päässä on selvin päin oleva ihminen, joka ei rupea inttämään vastaan ja aiheuttamaan hämminkiä, sen takia ettei päivystäjä hälytä mediheliä paikkaamaan haavaa sormessa. Mikä siinä sormessa muuten on niin pyhää ja haavoittuvaista, ettei sitä kännipäissään osata yhtään hoitaa? Isot miehet itkevät ja kerjäävät sääliä, ”tajuksä et mä oon vuotamassa kuiviin!” ”niin ja se haava on keskisormessa, niinkö?” ”Sormenpäässä, se vaatii ainakin 10 tikkiä, laita äkkiä se helvetin ambulanssi tänne!” Ei ei veikkoseni.
Kieli ei osaa vääntää mitään muuta kuin kirosanoja, ja ne tulevatkin sujuvasti. ”Hätäkeskus.” ”Vittu… vittu, se saatanan pässi, vittu…” ”Siis mikä siellä on hätänä?” ”Kun se vittu, kuuntele hei nyt, hei.” ”Kuuntelen, nyt kerrot mikä siellä on hätänä tai mä lopetan tämän puhelun.” ”Ku tuo vitun Make makaa tossa, saatana…. kato vittu ku se on vetäny sitä mömmöä..” ”Missä te olette, paikkakunta ja osoite?” ”Emmä vittu, hei olkaa nyt saatana hiljaa siellä (huutaen taustaporukalle), siis tää on tää, vittu, kyl sä vittu tiiät, täs Valintatalon vieressä…” jne jne jne.
Toinen toistuva teema on ravintolan asiakkaat. Sitä mennään niin polleana poikana sisään, henkselit paukkuen, tsiigaan vähä friiduja. On kaulukset pystyssä, ja varmaan vähän muutakin, geelit turkissa ja asenne kohdallaan. Ja kun yhtäkkiä, totta kai ilman minkäänlaista syytä, he lentävät kuin leppäkeihäät pihalle, he soittavat ja ruikuttavat kuten märät kissanpennut. Voin vakuuttaa etteivät he muita märkiä mirrejä saaneet aikaiseksi baarireissullaan. Tai mistä minä tiedän, ehkä he osaavat olla hyvinkin don juan-maisia ollessaan sillä tuulella. Se mielikuva, joka kantautuu mieleeni puhuessani näiden kanssa kun he soittavat hätäkeskukseen, ei vaan oikein natsaa kyseisen gigolo-tyyppiseen naistenkaatajaan. Menee hiukan samaan säälittävään kategoriaan kun sälli, joka soitti ja pyysi partion hakemaan tietyn tytön naapurista, koska hän ”tietää että se haluaa olla mun kaa täällä, mut se naapurin poika ei vaan päästä sitä.”
Ja ne syyt, jonka perusteella he vaativat partion paikalle… ”Mä, mut heitettiin ulos rasistisin perustein, mä haluan poliisit tänne heti.” ”Mikä sun nimi on?” ”Matti Hulkkonen.”
Seuraava askel on syyttää portsaria pahoinpitelystä, joka on tietenkin kuvattu videolle.
Ja sitten päästään hukattuihin narikkalappuihin, joten takkia ei saada, ja kännykkä on jäänyt jo kiinni olevaan ravintolaan, eikä ilman sitä tietenkään voi mennä nukkumaan! Ei, vaan pitää soittaa ainakin 7 kertaa ja uhkailla ja haukkua, sekä syyttää päivystäjiä siitä, että he lyövät luurin korvaan. Älä.
Toinen urhea kansalainen ilmoittaa ennen puoltayötä polleana, innostuneesti, kuvitellen tekevänsä vuoden uroteon, että ravintolassa on päihtyneitä ihmisiä. Hänen silmissään kiiltää varmasti jo Suomen Leijonaristi, tai mikä hemmetin plaketti se onkaan, jota Halonen jakaa itsenäisyyspäivänä tietyille jupeille. ”Älä saatana…odota hei vähän, älä vielä sulje, mä hälytän tässä vaiheessa apua.” En tietenkään sano tuota ääneen.
Puukot heiluvat tiuhaan näinä alkoholinhuuruisina öinä. Hirveä mekkala, huutoa, ja ilmoittaja, joka sönköttää sanan, kaksi kerrallaan. Esitietojen mukaan partiot ja ambulanssi ovat jo menossa ja yksiköt huutavat kurkut suorina kanavilla lisätietoja. Yritä siinä sitten palvella heitä ja kertoa jotain, kun et saa ilmoittajasta mitään irti, puhelin vaihtaa käsiä, vuorotellen siihen huutaa joku ihminen: ”laittakaa ne ny vähä vitun nopeesti tänne!” Ja taas puhelin jatkaa matkaa. Ei mitään tietoa tekijästä, ei mitään varmaa tietoa minne puukotettu. Partiot ajavat renkaat kirskuen, valot vilkkuen, vaatien tietoja, joita päivystäjä ei kykene antamaan. ”Eikä siellä kukaan tiedä mitä on tapahtunut…” Ei. Näissä onkin yleensä kaksi lopputulosta, toinen on se, ettei kukaan loppujen lopuksi ole nähnytkään mitään puukkoa tai veistä, joku on vaan kaatunut ja siten saanut pintahaavan polveen. Tai sitten joku oikeasti makaa mora tukevasti kiinni rintakehässä, elämäneliksiiri nätisti leviten ympäri lattiaa. Ja tarkoitan tässä sekä viinaa että verta. Päivystäjää vituttaa jo valmiiksi ja osaa usein arvata oikein miten tulee käymään. ”Se on X-5” (eli ei tarvetta ensihoidolle). Pillit huutavat ja yksiköt kaahaavat. Muuta siinä ei voi tehdä kun ei ole varmoja tietoja.
Hätäkeskukselle valehdellaan myös sujuvasti ja häikäilemättä. Vääristetään ja suurennetaan tapahtumia. Puolen millin haavasta tulee 20cm:n ammottava aukko ja epätoivotusta vieraasta riehuva, bestiaalinen vampyyri, jolla on käsissään vähintäänkin samuraimiekka. Joskus he jäävät kiinni, ja on hienoa päästä rökittämään heitä pimitetystä tiedosta. ”Tunnetko sinä sen naisen, joka on tunkeutumassa asuntoon?” ”En tunne, se on joku ihan outo, en oo koskaan edes nähny.” Päivystäjä laittaa poliisi paikalle ja mykistää hetkeksi linjan, siten ettei ilmoittaja kuule mitä hän sanoo partioille. Samaan aikaan päivystäjä kuulee edelleen kaiken mitä tapahtuu langan toisessa päässä kuulokkeiden yhdestä korvasta, toisen kautta hän keskustelee partion kanssa. Lievää skitsofreniaa. No, mitä sieltä ilmoittajan päästä kuuluukin heti kun linja menee, ilmoittajan luulon mukaan, mykäksi. ”Vittu mä en päästä sitä helvetin huoraa sisälle, se rupeaa taas kitisemään niin kun aina ennenkin!”
Busted.
Entäs vuotavat perseenreiät? ”Mulla on vuotanut perse kohta 5 päivää…” ”Siis takapuolesta tulee verta, niinkö?” ”Joo.” ”Ja olet varma, ettei sulla ole menkat?” ”Ai mitä mulla on?” ”Niin, että olet varma, ettei sulla ole menkat?” ”Mä en tajuu..” ”Siis onko sulla kuukautiset.” Lievää ärsyyntymistä ilmassa. ”Ei oo, perseestä tää tulee. Et mä ajattelin et sä voisit laittaa poliisin tänne.” Aha. Totta kai laitan sinne partion, ilmoittaja varmaan haluaakin komeita poliisimiehiä paikalle, jotka sorkkivat häntä kivasti takapuolesta. Tekisivätköhän ne moottoripyöräpoliisien kitsit nahkaiset haalarit tempun…? Ei muuta kun kumihanskat mukaan, patukat valmiiksi ja menoksi. Ai ei vai…
Kyseinen neiti ei loppujen lopuksi tarvinnutkaan apua, ei ilmeisesti saanut sitä mitä halusi.
Ja ne perheriidat. Nainen soittaa keskellä yötä ja haluaa partion paikalle kun mies on tullut kotiin kännissä ja vaatii, että vaimo tekee hänelle ruokaa. ”Mä en kestä tuota miestä, viekää se pois!” Tai kun mies ei löydä kaukosäädintä klo 4 aamuyöstä ja koska rouva ei kerro missä se on, on tietenkin poliisin tehtävä tulla etsimään se.
Kaiken näiden turhuuksien keskeltä löytyy niitä oikeita puheluita, oikeita hätätapauksia. Lapsia, joiden vanhemmat ovat niin kännissä, etteivät pysty huolehtimaan heistä. Vanhuksia, joiden sydän pettää viiden aikaan aamusta. Liukastuneita känniläisiä, jotka oikeasti tarvitsevat apua. Tappeluita, myrkytyksiä.
Näistä tunnelmista minä siirryn hetkeksi taustalle, hiukset pystyssä, korvat täynnä moskaa ja kirosanoja. Otan varovaisia askeleita kohti vapautta. Viikko ilman töitä... Tämän jälkeen se kuulostaa paratiisilta…
torstai 19. helmikuuta 2009
täydenkuun hohto
Joku aika sitten oli täysikuu. Se iso pyöreä, loistava taivaankappale, you know. Kaikista tutkimuksista, jotka "todistavat", ettei mitään kuuhulluutta ole olemassa tai ettei kuu millään tavoin vaikuta meihin, huolimatta, rohkenen kutsua kyseisten tutkimusten tekijät hätäkeskukseen kyseisenä ajankohtana. Nimittäin sana hullu, saa aivan uuden merkityksen näinä synkkinä öinä, joita valaisee taivaan oma halogeeni.
Oikeasti? Oikeasti. Miksei kuu voisi vaikuttaa ihmiseen, jonka keho muodostuu 40% vedestä, jos sillä on voimia siirtää suuria vesimassoja jokaikinen päivä? Ihan näin hätäkeskuspäivystäjän näkökulmasta katsottuna. Selvää on kuitenkin se, että täydenkuun aikana hätäkeskukseen tulee niitä hulluja soittoja enemmän kuin normaalisti, on pikku-ukkoa ja heinätyttöä, lentäviä kissoja ja puhuvia sammakoita. Kyllä ihmismieli osaa olla sairas, vastenmielinen, ja ah niin huvittava.
Hullut puhelut tuovat täysin uuden ulottuvuuden päivystystyöhön, niitä ei voi verrata häirikköihin, juoppoihin, ei ihminen voi sille mitään, että näkee näkyjä, että omat aivot heittävät häränpyllyä ja johdattavat hänet hulluuden kaidalle, pehmustetulle polulle. He ovat oikeasti hädissään. Samalla he tuottavat suurta hupia ja iloa päivystäjille, antaen niitä väriläiskiä ja huumorinkipinöitä. Nauru ei kuitenkaan kohdistu henkilöön, vaan siihen juttuun, siihen uskomattomaan tarinaan, niihin lauottuihin käsittämättömyyksiin.
Sitä ei voi pysyä vakavana kun kuuntelee työkavereitaan. "Minä en valitettavasti voi auttaa tässä housuasiassa..", "en minä voi tietää asutteko siellä vai ei", "siis mikä tulee seinän läpi...?!" Tai kun vieruskaveri vakavissaan yrittää selventää ilmoittajalle, ettei sohvan sisällä ketään ole, samalla kun ilmoittaja panikoi kun "sieltä näkyy sormi!".
Vaikeinta näissä puheluissa ei ole oman pokan pettäminen, vaan työkavereiden. Kun puhut ilmoittajan kanssa, olette kahden, keskellä tilannetta, purkamassa asiaa, eikä silloin välttämättä naurata, vaikka saat kuulla mitä ihmeellisempiä juttuja. Mutta. Kun työkaverit aamuyöstä väsymyshuuruissaan, naurun kynnys matalimmillaan, kuulevat sinun kysymykset, toteamukset, he alkavat hihittämään, hytkymään tuoleissaan, ja pahus kun kyseiset äänet tunkeutuvat turvalliseen ilmoittaja-päivystäjä-kuplaan...
* Mies soittaa aamuyöstä hengästyneenä. "Laita partio tänne, täällä on asemiehiä!" Paikkakunta, osoite. "Siis onko siellä tällä hetkellä henkilöitä paikalla, aseiden kanssa?" Taustalla on täysin hiljaista, ei hiiskahdustakaan kuulu. "Joo, ne tuli mun perässä sisään." "Ja niillä on aseet...?" "On joo, jotain Moskovasta hankittuja." Ookoo... Tässä vaiheessa vuoromestari ottaa puhelun myötäkuunteluun (eli hän voi ns. poimia jonkun puhelun kuunteluun, hän ei voi osallistua keskustelemaan, mutta tämä kyseinen myötäkuuntelu-keino on hyvä esimerkiksi kun on ns. liikkuva, tiukka tilanne, joka vaatii, että päivystäjä roikkuu langalla, esittää kysymyksiä, tarkennuksia, suuntia, jolloin vuoromestari voi kuunnella ja välittää tietoa eteenpäin, ilman, että päivystäjä joutuu tauottamaan keskustelua ilmoittajan kanssa), ihan vaan sen takia, että homma kuullostaa mielenkiintoiselta.
"Mitä nämä henkilöt tekevät tällä hetkellä?" "Ne vaan on, laita se partio äkkiä!" "Ovatko he samassa huoneessa kuin sinä, vai missä ne on?" "En mä tiiä missä ne on, ne on täällä jossain." "Tunnetko heidät?" "No en!" "Ja sinä et tiedä missä he tällä hetkellä ovat...?" Kyseessä on pieni asunto. Hiljaisuutta. Ja sitten. "Hei, joo, ne on tuolla verhojen alla piilossa..."
Vuoromestari purskahtaa nauramaan sydämensä kyllyydestä ja minä parka päivystäjä taistelen itseni kanssa. Avaan suuni, yritän kysyä jotain, mitään ei tule, kokoan itseni, yritän uudestaan, ei mitään. Vatsani kramppaa. On pakko mykistää linja ja antautua kehosta pulppuavalle naurulle.
Aamuyöt. Joskus sitä saa elämänsä makeammat naurut juuri tuona ajankohtana, asia ei välttämättä ole kummoinen, mutta salin seinien välissä, pienellä porukalla, väsyneinä ja sisäpiirihuumorin loistaessa... A vot.
-----------------------------------------------------------------------
Kerran saatiin todeta, että hälytysalueemme laajeni huomattavasti yhdessä yössä. On tavallista, että tulee puheluita naapurihätäkeskusten alueilta, varsinkin tiheästi rakennetuilta raja-alueilta, ja tuolloin puhelu yhdistetään tarvittaessa oikeaan paikkaan parilla klikkauksella. Joskus yhdistämme puheluita Tallinnaan sekä Tukholmaan. Tallinnasta löytyy aina suomea puhuvaa henkilökuntaa, onneksi. "Hej, det är från ******s nödcentral i Finland, jag förenar ett samtal till er." Ruotsiin soitetaan myös silloin kun halutaan tietoja Ruotsin kilvissä olevista ajoneuvoista.
Mutta Ranskaan emme saa suoraa yhteyttä, meillä ei ole Pariisin hätäkeskuksen numeroa...
* Nainen (tuttu nimi ja ääni, hienoista päihtymystä ilmassa) soittaa ja kertoo saaneensa soiton kaveriltaan. Kaveri on Pariisissa ja vetänyt unilääkkeitä. Jaaha. "Missäs päin Pariisia kyseinen ystävä on?" "Ei se sitä kertonut." Ohjeistettu ilmoittajaa pyytämään ystävää soittamaan hätänumeroon, joka tuolloin menee Pariisin vastaavaan.
Hän soittaa kohta uudestaan. Nyt on lisätietoja, päätä huimaavat. "Se on siinä sinisessä Fiatissa Seinen rannalla ja se on vetänyt kokonaisen purkillisen niitä lääkkeitä. Ilmoittakaa Pariisin poliisille, mä vaikka maksan et joku menee tarkistamaan!" "Rouva ei taida tuntea Pariisia, tai sitä, että tuo Seine on hieman isompaa värkkiä kuin paikallinen Suntti... Missä kohtaa Seinen rantaa tämä Fiati on?" (ei sillä et kysymyksellä sinänsä olisi mitään merkitystä, mutta...) "No siinä rannalla, kyllä se näkyy!"
Ja vielä yksi soitto, yksi lisätieto. "Fiati on Suomen kilvissä." Kiitos.
Enpä ole ennen joutunut suorittamaan paikannusta Pariisin kartta mielessä...
Paikannuksesta puheen ollen. Paikallistuntemuksesta.
Nykymuotoista hätäkeskusta syytetään usein siitä, ettei sieltä enää löydy paikallistuntemusta, varsinkin keskustelupalstoilla tämä on yleinen kommentti, "ne ei tiedä enää mitään, kysy et missä kaupungissa mä oon kun mä ilmoitin paikan tunnetuimman baarin!" Hommahan menee niin, että on ihan sama mitä ilmoittaja minulle kertoo, minä kysyn silti häneltä paikkakunnan. Vaikka minä periaatteessa tiedän, että hän soittaa tietystä kaupungista kadunnimen tai paikannimen perusteella, niin minä en päivystäjänä oleta yhtään mitään. Haluan ensin paikkakunnan, ja haluan, että ilmoittaja kertoo sen minulle. Mistä minä tiedän onko jossain muualla yhtäkkiä avattu jokin uusi paikka samalla nimellä tai jokin pieni kylä jossain perähikiällä on samanniminen kuin se tunnettu kaupunginosa. Paikkakunta kysytään AINA. Se ei ole merkki siitä, ettei päivystäjällä ole hajua mistään eikä tiedä mistään mitään, vaan se on merkki siitä, että kyseessä on vastuuntuntoinen ja työnsä osaava henkilö, joka ei jätä mitään arvailujen tai oletusten varaan, joka hälyttää ambulanssin oikeaan kuntaan, tai ainakin minimoi riskin, että mennään väärään paikkaan (aina se ei ole päivystäjän vika).
to be continued... (mediaa, syytteitä jne.)
Oikeasti? Oikeasti. Miksei kuu voisi vaikuttaa ihmiseen, jonka keho muodostuu 40% vedestä, jos sillä on voimia siirtää suuria vesimassoja jokaikinen päivä? Ihan näin hätäkeskuspäivystäjän näkökulmasta katsottuna. Selvää on kuitenkin se, että täydenkuun aikana hätäkeskukseen tulee niitä hulluja soittoja enemmän kuin normaalisti, on pikku-ukkoa ja heinätyttöä, lentäviä kissoja ja puhuvia sammakoita. Kyllä ihmismieli osaa olla sairas, vastenmielinen, ja ah niin huvittava.
Hullut puhelut tuovat täysin uuden ulottuvuuden päivystystyöhön, niitä ei voi verrata häirikköihin, juoppoihin, ei ihminen voi sille mitään, että näkee näkyjä, että omat aivot heittävät häränpyllyä ja johdattavat hänet hulluuden kaidalle, pehmustetulle polulle. He ovat oikeasti hädissään. Samalla he tuottavat suurta hupia ja iloa päivystäjille, antaen niitä väriläiskiä ja huumorinkipinöitä. Nauru ei kuitenkaan kohdistu henkilöön, vaan siihen juttuun, siihen uskomattomaan tarinaan, niihin lauottuihin käsittämättömyyksiin.
Sitä ei voi pysyä vakavana kun kuuntelee työkavereitaan. "Minä en valitettavasti voi auttaa tässä housuasiassa..", "en minä voi tietää asutteko siellä vai ei", "siis mikä tulee seinän läpi...?!" Tai kun vieruskaveri vakavissaan yrittää selventää ilmoittajalle, ettei sohvan sisällä ketään ole, samalla kun ilmoittaja panikoi kun "sieltä näkyy sormi!".
Vaikeinta näissä puheluissa ei ole oman pokan pettäminen, vaan työkavereiden. Kun puhut ilmoittajan kanssa, olette kahden, keskellä tilannetta, purkamassa asiaa, eikä silloin välttämättä naurata, vaikka saat kuulla mitä ihmeellisempiä juttuja. Mutta. Kun työkaverit aamuyöstä väsymyshuuruissaan, naurun kynnys matalimmillaan, kuulevat sinun kysymykset, toteamukset, he alkavat hihittämään, hytkymään tuoleissaan, ja pahus kun kyseiset äänet tunkeutuvat turvalliseen ilmoittaja-päivystäjä-kuplaan...
* Mies soittaa aamuyöstä hengästyneenä. "Laita partio tänne, täällä on asemiehiä!" Paikkakunta, osoite. "Siis onko siellä tällä hetkellä henkilöitä paikalla, aseiden kanssa?" Taustalla on täysin hiljaista, ei hiiskahdustakaan kuulu. "Joo, ne tuli mun perässä sisään." "Ja niillä on aseet...?" "On joo, jotain Moskovasta hankittuja." Ookoo... Tässä vaiheessa vuoromestari ottaa puhelun myötäkuunteluun (eli hän voi ns. poimia jonkun puhelun kuunteluun, hän ei voi osallistua keskustelemaan, mutta tämä kyseinen myötäkuuntelu-keino on hyvä esimerkiksi kun on ns. liikkuva, tiukka tilanne, joka vaatii, että päivystäjä roikkuu langalla, esittää kysymyksiä, tarkennuksia, suuntia, jolloin vuoromestari voi kuunnella ja välittää tietoa eteenpäin, ilman, että päivystäjä joutuu tauottamaan keskustelua ilmoittajan kanssa), ihan vaan sen takia, että homma kuullostaa mielenkiintoiselta.
"Mitä nämä henkilöt tekevät tällä hetkellä?" "Ne vaan on, laita se partio äkkiä!" "Ovatko he samassa huoneessa kuin sinä, vai missä ne on?" "En mä tiiä missä ne on, ne on täällä jossain." "Tunnetko heidät?" "No en!" "Ja sinä et tiedä missä he tällä hetkellä ovat...?" Kyseessä on pieni asunto. Hiljaisuutta. Ja sitten. "Hei, joo, ne on tuolla verhojen alla piilossa..."
Vuoromestari purskahtaa nauramaan sydämensä kyllyydestä ja minä parka päivystäjä taistelen itseni kanssa. Avaan suuni, yritän kysyä jotain, mitään ei tule, kokoan itseni, yritän uudestaan, ei mitään. Vatsani kramppaa. On pakko mykistää linja ja antautua kehosta pulppuavalle naurulle.
Aamuyöt. Joskus sitä saa elämänsä makeammat naurut juuri tuona ajankohtana, asia ei välttämättä ole kummoinen, mutta salin seinien välissä, pienellä porukalla, väsyneinä ja sisäpiirihuumorin loistaessa... A vot.
-----------------------------------------------------------------------
Kerran saatiin todeta, että hälytysalueemme laajeni huomattavasti yhdessä yössä. On tavallista, että tulee puheluita naapurihätäkeskusten alueilta, varsinkin tiheästi rakennetuilta raja-alueilta, ja tuolloin puhelu yhdistetään tarvittaessa oikeaan paikkaan parilla klikkauksella. Joskus yhdistämme puheluita Tallinnaan sekä Tukholmaan. Tallinnasta löytyy aina suomea puhuvaa henkilökuntaa, onneksi. "Hej, det är från ******s nödcentral i Finland, jag förenar ett samtal till er." Ruotsiin soitetaan myös silloin kun halutaan tietoja Ruotsin kilvissä olevista ajoneuvoista.
Mutta Ranskaan emme saa suoraa yhteyttä, meillä ei ole Pariisin hätäkeskuksen numeroa...
* Nainen (tuttu nimi ja ääni, hienoista päihtymystä ilmassa) soittaa ja kertoo saaneensa soiton kaveriltaan. Kaveri on Pariisissa ja vetänyt unilääkkeitä. Jaaha. "Missäs päin Pariisia kyseinen ystävä on?" "Ei se sitä kertonut." Ohjeistettu ilmoittajaa pyytämään ystävää soittamaan hätänumeroon, joka tuolloin menee Pariisin vastaavaan.
Hän soittaa kohta uudestaan. Nyt on lisätietoja, päätä huimaavat. "Se on siinä sinisessä Fiatissa Seinen rannalla ja se on vetänyt kokonaisen purkillisen niitä lääkkeitä. Ilmoittakaa Pariisin poliisille, mä vaikka maksan et joku menee tarkistamaan!" "Rouva ei taida tuntea Pariisia, tai sitä, että tuo Seine on hieman isompaa värkkiä kuin paikallinen Suntti... Missä kohtaa Seinen rantaa tämä Fiati on?" (ei sillä et kysymyksellä sinänsä olisi mitään merkitystä, mutta...) "No siinä rannalla, kyllä se näkyy!"
Ja vielä yksi soitto, yksi lisätieto. "Fiati on Suomen kilvissä." Kiitos.
Enpä ole ennen joutunut suorittamaan paikannusta Pariisin kartta mielessä...
Paikannuksesta puheen ollen. Paikallistuntemuksesta.
Nykymuotoista hätäkeskusta syytetään usein siitä, ettei sieltä enää löydy paikallistuntemusta, varsinkin keskustelupalstoilla tämä on yleinen kommentti, "ne ei tiedä enää mitään, kysy et missä kaupungissa mä oon kun mä ilmoitin paikan tunnetuimman baarin!" Hommahan menee niin, että on ihan sama mitä ilmoittaja minulle kertoo, minä kysyn silti häneltä paikkakunnan. Vaikka minä periaatteessa tiedän, että hän soittaa tietystä kaupungista kadunnimen tai paikannimen perusteella, niin minä en päivystäjänä oleta yhtään mitään. Haluan ensin paikkakunnan, ja haluan, että ilmoittaja kertoo sen minulle. Mistä minä tiedän onko jossain muualla yhtäkkiä avattu jokin uusi paikka samalla nimellä tai jokin pieni kylä jossain perähikiällä on samanniminen kuin se tunnettu kaupunginosa. Paikkakunta kysytään AINA. Se ei ole merkki siitä, ettei päivystäjällä ole hajua mistään eikä tiedä mistään mitään, vaan se on merkki siitä, että kyseessä on vastuuntuntoinen ja työnsä osaava henkilö, joka ei jätä mitään arvailujen tai oletusten varaan, joka hälyttää ambulanssin oikeaan kuntaan, tai ainakin minimoi riskin, että mennään väärään paikkaan (aina se ei ole päivystäjän vika).
to be continued... (mediaa, syytteitä jne.)
sunnuntai 8. helmikuuta 2009
ääni, kuulo
Huokaus. Siltä työ joskus tuntuu. Laimealta huokaukselta, jota ei voi estää. Sellaiselta työni on tuntunut pari viimeistä viikkoa, en ole löytänyt sitä sykähdyttävää onnea ja hurmiota, auttamisen riemua. Häiriköt eivät ole saaneet naurua aikaiseksi ja pinna on ollut kireällä.
Suomeksi sanottuna minua on vituttanut.
Tässä syy miksi minä en myöskään ole jaksanut kotona ollessani rustailla antoisia tekstejä rakkaasta työstäni tai sen aiheuttamista reaktioista. À la pissiskieli: EVVK.
But I'm back, olen palannut niistä synkkyyden luolista, joissa ärsyyntymisen liekki palaa kuumana, joissa mieli on mustana kuin likainen perseenreikä. Näitä jaksoja tulee silloin tällöin, kestävät hetken ja päästävät sitten otteestaan. Eiköhän meillä jokaisella, oli alamme mikä tahansa. Minua ne muistuttavat siitä, että elämässä on muutakin kuin työtä, ja opettavat arvostamaan niitä hyviä kausia.
No, se siitä, elämä on. Tai miten se meni. Yritetään taas vaan päästä vauhtiin.
Ääni on hyvin tärkeä väline hätäkeskuspäivystäjälle, se on kuin ilma ihmisille, kornisti sanottuna. Ilman sitä, työtä on mahdotonta tehdä. Samassa asemassa on kuuloaisti. Yhteys ilmoittajaan, yksiköihin, kaikki perustuu kuuloon, ymmärrykseen. Päivystäjänä minä teen johtopäätöksiä ilmoittajan äänen perusteella, onko kyseessä lapsi tai aikuinen, hysteerinen vai rauhallinen jne. Valitsen lähestymistavan näiden seikkojen perusteella. On kumma juttu miten paljon sitä voi olettaa pelkän äänen perusteella, joskus sitä kuvittelee puhuvansa unelmien prinssin kanssa ja kun tulee tilaisuus katsoa kyseisen henkilön kuva rekistereistä (mikä sinänsä jo poistaa "unelma"-leiman aika tehokkaasti) niin voi sitä shokkia ja epäluuloa kun ruudulta tuijottaa pöhöttynyt, kaljamahainen juoponretku.
Välillä päätelmät siis menevät pieleen...
* Mies soittaa ja kertoo, että tarvitaan ambulanssi. Kyse on vatsakivusta. Pyydän potilaan puhelimeen ja haastattelen häntä hetken (miten kauan kipua on ollut, ylä- tai alavatsa, aaltoilevaa tai jatkuvaa...) ja kun homma on selvä pyydän vielä ensimmäistä henkilöä takaisin puhelimeen (miksi? koska hänelle annetaan ohje soittaa takaisin mikäli tilanne muuttuu ennen kuin apu on paikalla, ei potilaalle, joka ei välttämättä kykene itse soittamaan jos tilanne äityy pahaksi). "Annatko puhelimen vielä sille toiselle miehelle?" "..... se oli kyllä mun vaimo...." .....oih... Posket leiskuvat punaisina kuin perulainen paloauto ja tekee mieli takoa päätä pöytään. "Anteeksi", aloitan, mutta potilas on jo antanut puhelimen vaimolleen.
* Lapsi soittaa ja pyytää ambulanssia. Päivystäjä puhuu kuten lapselle tehdään, hieman äänensävyä muuttaen, esittäen pelkistettyjä kysymyksiä. "Onko se taustalla oleva mies sun isi?" "Ei, se on mun avomies." ..........oih....
Kommunikoimme yksiköiden kanssa radion kautta. Painamme tangentteja ja annamme äänemme virtuaaliaaltojen vietäviksi, ja myös tässä äänenpainolla ja sävyllä on merkitystä ja varsinkin sillä miten muotoilee sanomansa, jaaritellaanko, vai antaako äänen muodostaa psykologisen piiskan, joka ruoskan lailla takoo juuri ne tärkeät sanat, lyhyesti ja ytimekkäästi. Antaako päivystäjä tehtävän yksikölle epäröivin sanojen, melkein anteeksipyytäen tai esittääkö hän asiansa jämäkästi ja varmasti.
"530, Häke kutsuu". "530." "Joo, ilmoittaja soittaa ja kertoo, että Seppätorilla makaa mies, se örisee eikä pääse ylös, viinapullo on vierellä, et menisittekö te kattomaan..."
"530, Häke." "530." "Tehtävä 55, Seppätori, Rosson edessä."
Varmaan maallikkokin kykenee huomaamaan eron ja kumpi versio on parempi.
Sama tulee esiin kun puhuu ilmoittajien kanssa. Monesti käy niin, etten päivystäjänä tiedä mitä tilanteessa tulisi tehdä, päivittäin itse asiassa. Joka päivä sitä saa nyörtyä ja kysyä neuvoa, huomata olevansa täysin ulapalla hätäkeskusmaailman valtamerellä. Ei tätä työtä yksin pystyisikään tehdä, sitä olisi kuin laiva ilman kipparia, navigointilaitteita ja purjeita, vastassa helvetinmoinen myrsky. Tämä ala on niin laaja ja varsinkin ilmoittajien pyynnöt ja tilanteet, joista he soittavat, ovat niin uskomattoman kirjavat, ettei kukaan koskaan voi väittää olevansa täysioppinut ja tietävänsä kaiken. Kysymme, keskustelemme, puhumme. Tullaan yhteiseen päätökseen. Ja se päätös välitetään ilmoittajalle. Jämäkästi. Ilmoittajaa ei saa jättää epävarmaan olotilaan, joten äänensävyä pitää kontrolloida, antaa vaikutelma siitä, että olet ammattilainen ja perillä asioista vaikka olet pihalla kuin lumiukko Saharassa.
Nykyään päivystäjät tuntevat alueen kenttämiehistön harmittavan huonosti. Emme tiedä kenen kanssa olemme tekemisissä. Jo tämä aiheuttaa välillä eripuraa, emme aina ymmärrä toisiamme tai toisen ajatusmaailmaa. Ennen oli toisin, päivystys oli paloasemalla, poliisilaitoksella, oli kanssakäymistä, keskustelua, jutustelua. Puhumattakaan siitä, että laitettiin saunaa päälle, avattiin ovia, hierottiin selkiä... mutta se on sitten taas ihan eri juttu....
Nyt tunnemme ääniä, "ai tuo on taas töissä, sillä on niin kimeä ääni", "ai se on tuo mukava mies". Niin paljon on myös kiinni äänensävyssä. Se voi muuttaa kaiken, tietty äänensävy saa hyvälle tuulelle kun taas toisenlainen muuttaa päivystäjän sihiseväksi kiukkupussiksi, joka janoaa kostoa ja verta loppuvuoron ajan.
Radio välittää päivystäjille paljon tietoa, poliisipartioiden innostuneet äänensävyt kun tulee kova keikka tylsänä päivänä saavat päivystäjät hymyilemään ymmärtäväisesti, "noniin, saivathan ne tekemistä". Vanhan lanssarin ääni taas kielii lähes täynnä olevasta keikkatilistä, ääni hidas ja äänensävy kaikuen "vittu, taas paskakeikka"-asennetta. Eivät päivystäjät vaadi, että kentällä oleva väki tanssii lambaadaa pinkeissä balettitossuissa harmooninen hymy kasvoillaan kun potilas ei todellakan tarvinnut apua, tai kun palomiehet karauttavat liikenneonnettomuuspaikalle, jossa heillä ei olekaan tekemistä, mutta se pahin vitutus voisi jäädä kanavien ulkopuolelle. Nimenomaan se asenne, koska se paistaa läpi, vaikka sanat olisivatkin kuinka asialliset, äänenpaino. Mutta tottakai päivystäjä ymmärtää, että palomiehillä on kova paikka kun joutuivat lähtemään vuorokauden ainoalle tehtävälle, raahautua sohvan tai sängyn pohjalta autoon ja laittaa varusteet selkään. Voi helvetti kun jäi jääkiekkomatsi näkemättä, ja tämän takia!
(Sallinette hienoisen vittuilun, pakko on välillä naljailla, ;) )
Monen VPK:n keikkahurmos (varsinkin harvemmin keikalle pääsevät) välittyy kirkkaasti päivystyssaliin, äänessä on lievää huohottamista ja se tulee melkein huutona, "Häke, TS61 matkalla, vahvuus 1+10, onko lisätietoja" (mitä missä kerro kerro, jeeee). Auto täynnä seinille innosta hyppivää porukkaa, jotka munat pystyssä ajavat hälytysajoa. Keikka, jippiaiei! Taustalla soi ulvovat hälytysäänet, kiihdyttäen palokuntalaisten sykettä yhä enemmän.
Ja se karvas pettymys kun palomestari ilmoittaa, ettei tarvita muita paikalle, muut yksiköt voidaan peruuttaa. "TS61 kuittaa peruutuksen..." Hitaasti, antaen kuvan ilmapallosta, josta ilmat yhtäkkiä menivät pellolle, lysähtäen kasaan, käsivarret valahtaen sivuille, katse kääntyen alaspäin. Voi pientä. Päivystäjälle tulee oikein paha mieli.
(Ja ihan sivuhuomautuksena, tämä oli vain esimerkki, ei VPK:ta halventava tai yleistävä, joten steady people, minulla on kaikki kunnioitus vapaapalokuntien työtä kohtaan, ja useimmiten he ovat täysin ammatti-ihmisten veroisia radiokeskusteluissa.)
Suomeksi sanottuna minua on vituttanut.
Tässä syy miksi minä en myöskään ole jaksanut kotona ollessani rustailla antoisia tekstejä rakkaasta työstäni tai sen aiheuttamista reaktioista. À la pissiskieli: EVVK.
But I'm back, olen palannut niistä synkkyyden luolista, joissa ärsyyntymisen liekki palaa kuumana, joissa mieli on mustana kuin likainen perseenreikä. Näitä jaksoja tulee silloin tällöin, kestävät hetken ja päästävät sitten otteestaan. Eiköhän meillä jokaisella, oli alamme mikä tahansa. Minua ne muistuttavat siitä, että elämässä on muutakin kuin työtä, ja opettavat arvostamaan niitä hyviä kausia.
No, se siitä, elämä on. Tai miten se meni. Yritetään taas vaan päästä vauhtiin.
Ääni on hyvin tärkeä väline hätäkeskuspäivystäjälle, se on kuin ilma ihmisille, kornisti sanottuna. Ilman sitä, työtä on mahdotonta tehdä. Samassa asemassa on kuuloaisti. Yhteys ilmoittajaan, yksiköihin, kaikki perustuu kuuloon, ymmärrykseen. Päivystäjänä minä teen johtopäätöksiä ilmoittajan äänen perusteella, onko kyseessä lapsi tai aikuinen, hysteerinen vai rauhallinen jne. Valitsen lähestymistavan näiden seikkojen perusteella. On kumma juttu miten paljon sitä voi olettaa pelkän äänen perusteella, joskus sitä kuvittelee puhuvansa unelmien prinssin kanssa ja kun tulee tilaisuus katsoa kyseisen henkilön kuva rekistereistä (mikä sinänsä jo poistaa "unelma"-leiman aika tehokkaasti) niin voi sitä shokkia ja epäluuloa kun ruudulta tuijottaa pöhöttynyt, kaljamahainen juoponretku.
Välillä päätelmät siis menevät pieleen...
* Mies soittaa ja kertoo, että tarvitaan ambulanssi. Kyse on vatsakivusta. Pyydän potilaan puhelimeen ja haastattelen häntä hetken (miten kauan kipua on ollut, ylä- tai alavatsa, aaltoilevaa tai jatkuvaa...) ja kun homma on selvä pyydän vielä ensimmäistä henkilöä takaisin puhelimeen (miksi? koska hänelle annetaan ohje soittaa takaisin mikäli tilanne muuttuu ennen kuin apu on paikalla, ei potilaalle, joka ei välttämättä kykene itse soittamaan jos tilanne äityy pahaksi). "Annatko puhelimen vielä sille toiselle miehelle?" "..... se oli kyllä mun vaimo...." .....oih... Posket leiskuvat punaisina kuin perulainen paloauto ja tekee mieli takoa päätä pöytään. "Anteeksi", aloitan, mutta potilas on jo antanut puhelimen vaimolleen.
* Lapsi soittaa ja pyytää ambulanssia. Päivystäjä puhuu kuten lapselle tehdään, hieman äänensävyä muuttaen, esittäen pelkistettyjä kysymyksiä. "Onko se taustalla oleva mies sun isi?" "Ei, se on mun avomies." ..........oih....
Kommunikoimme yksiköiden kanssa radion kautta. Painamme tangentteja ja annamme äänemme virtuaaliaaltojen vietäviksi, ja myös tässä äänenpainolla ja sävyllä on merkitystä ja varsinkin sillä miten muotoilee sanomansa, jaaritellaanko, vai antaako äänen muodostaa psykologisen piiskan, joka ruoskan lailla takoo juuri ne tärkeät sanat, lyhyesti ja ytimekkäästi. Antaako päivystäjä tehtävän yksikölle epäröivin sanojen, melkein anteeksipyytäen tai esittääkö hän asiansa jämäkästi ja varmasti.
"530, Häke kutsuu". "530." "Joo, ilmoittaja soittaa ja kertoo, että Seppätorilla makaa mies, se örisee eikä pääse ylös, viinapullo on vierellä, et menisittekö te kattomaan..."
"530, Häke." "530." "Tehtävä 55, Seppätori, Rosson edessä."
Varmaan maallikkokin kykenee huomaamaan eron ja kumpi versio on parempi.
Sama tulee esiin kun puhuu ilmoittajien kanssa. Monesti käy niin, etten päivystäjänä tiedä mitä tilanteessa tulisi tehdä, päivittäin itse asiassa. Joka päivä sitä saa nyörtyä ja kysyä neuvoa, huomata olevansa täysin ulapalla hätäkeskusmaailman valtamerellä. Ei tätä työtä yksin pystyisikään tehdä, sitä olisi kuin laiva ilman kipparia, navigointilaitteita ja purjeita, vastassa helvetinmoinen myrsky. Tämä ala on niin laaja ja varsinkin ilmoittajien pyynnöt ja tilanteet, joista he soittavat, ovat niin uskomattoman kirjavat, ettei kukaan koskaan voi väittää olevansa täysioppinut ja tietävänsä kaiken. Kysymme, keskustelemme, puhumme. Tullaan yhteiseen päätökseen. Ja se päätös välitetään ilmoittajalle. Jämäkästi. Ilmoittajaa ei saa jättää epävarmaan olotilaan, joten äänensävyä pitää kontrolloida, antaa vaikutelma siitä, että olet ammattilainen ja perillä asioista vaikka olet pihalla kuin lumiukko Saharassa.
Nykyään päivystäjät tuntevat alueen kenttämiehistön harmittavan huonosti. Emme tiedä kenen kanssa olemme tekemisissä. Jo tämä aiheuttaa välillä eripuraa, emme aina ymmärrä toisiamme tai toisen ajatusmaailmaa. Ennen oli toisin, päivystys oli paloasemalla, poliisilaitoksella, oli kanssakäymistä, keskustelua, jutustelua. Puhumattakaan siitä, että laitettiin saunaa päälle, avattiin ovia, hierottiin selkiä... mutta se on sitten taas ihan eri juttu....
Nyt tunnemme ääniä, "ai tuo on taas töissä, sillä on niin kimeä ääni", "ai se on tuo mukava mies". Niin paljon on myös kiinni äänensävyssä. Se voi muuttaa kaiken, tietty äänensävy saa hyvälle tuulelle kun taas toisenlainen muuttaa päivystäjän sihiseväksi kiukkupussiksi, joka janoaa kostoa ja verta loppuvuoron ajan.
Radio välittää päivystäjille paljon tietoa, poliisipartioiden innostuneet äänensävyt kun tulee kova keikka tylsänä päivänä saavat päivystäjät hymyilemään ymmärtäväisesti, "noniin, saivathan ne tekemistä". Vanhan lanssarin ääni taas kielii lähes täynnä olevasta keikkatilistä, ääni hidas ja äänensävy kaikuen "vittu, taas paskakeikka"-asennetta. Eivät päivystäjät vaadi, että kentällä oleva väki tanssii lambaadaa pinkeissä balettitossuissa harmooninen hymy kasvoillaan kun potilas ei todellakan tarvinnut apua, tai kun palomiehet karauttavat liikenneonnettomuuspaikalle, jossa heillä ei olekaan tekemistä, mutta se pahin vitutus voisi jäädä kanavien ulkopuolelle. Nimenomaan se asenne, koska se paistaa läpi, vaikka sanat olisivatkin kuinka asialliset, äänenpaino. Mutta tottakai päivystäjä ymmärtää, että palomiehillä on kova paikka kun joutuivat lähtemään vuorokauden ainoalle tehtävälle, raahautua sohvan tai sängyn pohjalta autoon ja laittaa varusteet selkään. Voi helvetti kun jäi jääkiekkomatsi näkemättä, ja tämän takia!
(Sallinette hienoisen vittuilun, pakko on välillä naljailla, ;) )
Monen VPK:n keikkahurmos (varsinkin harvemmin keikalle pääsevät) välittyy kirkkaasti päivystyssaliin, äänessä on lievää huohottamista ja se tulee melkein huutona, "Häke, TS61 matkalla, vahvuus 1+10, onko lisätietoja" (mitä missä kerro kerro, jeeee). Auto täynnä seinille innosta hyppivää porukkaa, jotka munat pystyssä ajavat hälytysajoa. Keikka, jippiaiei! Taustalla soi ulvovat hälytysäänet, kiihdyttäen palokuntalaisten sykettä yhä enemmän.
Ja se karvas pettymys kun palomestari ilmoittaa, ettei tarvita muita paikalle, muut yksiköt voidaan peruuttaa. "TS61 kuittaa peruutuksen..." Hitaasti, antaen kuvan ilmapallosta, josta ilmat yhtäkkiä menivät pellolle, lysähtäen kasaan, käsivarret valahtaen sivuille, katse kääntyen alaspäin. Voi pientä. Päivystäjälle tulee oikein paha mieli.
(Ja ihan sivuhuomautuksena, tämä oli vain esimerkki, ei VPK:ta halventava tai yleistävä, joten steady people, minulla on kaikki kunnioitus vapaapalokuntien työtä kohtaan, ja useimmiten he ovat täysin ammatti-ihmisten veroisia radiokeskusteluissa.)
Radio välittää meille poliisikoiran innostuneet haukut kun keikka on päällä ja joskus myös koiran kaataman rikollisen säälittävät "ai, ai, ai"-huudot, feminiinistä pienimuotoista ulvontaa, joka saa päivystäjät nauramaan oikeuden voitolle. "Saisiko tänne ambulanssin", konstaapeli pyytää.
Tulee.
Toisella kanavalla on jo toinen mielenkiintoinen keikka menossa, toinen viranomainen saa kiireellisen tehtävän ja poliisipartiot tekevät ajoneuvokyselyitä. Työsarka virtaa eteenpäin, välillä rauhallisesti kuin uinuva joki Pohjanmaan lakeuksilla, välillä kuohuen kuin Imatran koski. Välillä päivystäjät saavat tietää tehtävän kulusta enemmän kuin kuljetuskoodin, peruutukset ja lisähälytykset, välillä taas ei. Eteenpäin, uusia tehtäviä, kello käy, tehtävänumerointi juoksee. Missä on seuraava mielenkiintoinen keikka, tämäkö puhelu haastaa minut ammatilliseen kokeeseen, tai päättyykö se verbaaliseen duelliin... Kohta tiedetään.
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
weekend
Ah lauantai-illan huumaa. Tai yön. Samapa tuo. Puhutaan sellaisesta työvuorosta, joka ei järjellä koreile, jossa kirosanat laulavat ja ihmiskunnan tulevaisuus tuntuu olevan katkolla. Joskus sitä säälii niitä ihmisiä, joilla on oikea hätä näinä viikonlopun yön tunteina, heille vastaa pahimmassa tapauksessa ärsyyntyneitä, erittäin lyhytsanaisia päivystäjiä, jotka ennenkuin edes vastaavat puhelimeen olettavat sinun olevan kännissä. Ai miksi? No, koska suurin osa soittajista ovat. Toisaalta, nämä selvät, fiksut soittajat antavat puhtia kahlata läpi näitä kännipuheluita, muistuttavat taas, että kyllä joku joskus oikeasti tarvitsee sitä apua.
Luojan kiitos viikossa on viisi muuta päivää.
Ambulanssit ajavat ns. paskakeikkaa, poliisit ovat ylityöllistettyjä kuin puput pesäpuuhissa ja palokunta käy sammuttamassa sytytettyjä paloja. Ja päivystäjät yrittävät puhua pois kaiken sen, minkä vaan voivat. Tätä poispuhumista hankaloittaa vaan juuri edellä mainittu humalatila. Hyvän puhelun tunnistusmerkit ovat seuraavanlaiset:
A. Päivystäjä ja ilmoittaja ymmärtävät toisiaan. Eli puhutaan ensinnäkin samaa kieltä. Yleensä tämä on hoidossa, suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Muiden kielten osalta hieman heikompaa. Kun puhutaan suomenkielestä, saatikka sitten ruotsin, niin päästään murteisiin, jotkut ymmärrettävimpiä kuin toiset, laitetaanpa vielä päälle tietynlainen kännimurre niin taas prosentuaalinen ymmärrys laskee. Mitä sitten tapahtuu kun mennään näiden asioiden ohi, to unknown territory, alueelle, missä puhetta ei enää ole, missä alkukantaiset röyhtäykset ja murinat pyrkivät samaan kuin James Joyce kirjoissaan. Silloin on päivystäjä pulassa. Tai ei niinkään päivystäjä, vaan se henkilö, joka kaipaa apua, mutta ei kykene kommunikoimaan siitä päättävän henkilön kanssa.
Tässä on pari eri mahdollisuutta, voidaan pyytää joku toinen henkilö puhelimeen, usein heikoin tuloksin (kummasti koko porukka ruukkaa olla samassa kunnossa), tai käsketään soittamaan uudestaan kun osaa kertoa mikä on hätänä, tai, mistä kenttähenkilökunta riemastuu, paikalle hälytetään joku tarkistamaan. Tähän viimeiseen vaihtoehtoon päädytään esim. silloin kun taustamelu antaa ymmärtää jotain mitä ilmoittaja ei kykene sanoilla välittämään, tai kun saadaan muuta ns. hälyttävää tietoa kaiken sen ördäämisen keskeltä. Lopputulos on useimmiten turha hälytys, mutta mistä sen tietää puhelimen välityksellä. Joskus siellä oikeasti kaivataankin apua. Näköpuhelin on tilauksessa, mutta taitaa mennä useampi vuosi ennenkuin tekniikka yltää sille tasolle.
B. No itse asiassa näissä kännipuheluissa ei taida enää B-vaihtoehtoa ollakaan, suurin osa tyssää suoraan A:han. Lisättynä vielä se, että vaikka puheesta saisikin selvää, niin kysymykset ja ohjeet eivät mene perille vastaanottavalle henkilölle. Ja taas ollaan samassa pisteessä. Ympäri mennään, takaisin tullaan. Piiri pieni pyörii....
Eräs toinen asia, joka on tapetilla viikonloppuisin, on naapurisopu. Päivystäjänä sitä nopeasti oppii mihinkä taloyhtiöihin ei todellakaan kannata muuttaa asumaan, ellei halua kuulla seinänaapurin sydäntäsärkevää tulkintaa Aikuisesta naisesta joka toinen yö kello 3.
Ei meteli ole mukavaa, sen ymmärtää päivystäjäkin hyvin, ja tämäntyyppiset tilanteet kuuluvatkin peruskeikkoihin. On kuitenkin eri asia onko sitä meteliä kello 21:30 lauantai-iltana tai kello 03:30 sunnuntai-aamuna. Priorisointi tehdään sen mukaan ja neuvoksi voi myös tulla esim. "uusi soitto mikäli meteli jatkuu klo 23:n jälkeen". Se, että taloyhtiön sääntöjen mukaan talossa pitää olla hiljaista tiettynä kellonaikana, ei vaikuta päivystäjän arvioon, se on isännötsijän asia, ja hänelle olisi myös hyvä ilmoittaa näistä järjestyshäiriöistä.
Ja ei, se, että paikallisen teekkarikylän pihalla grillataan makkaraa ja soitetaan musiikkia kello 20, lämpimänä kesälauantaina, ei vielä aiheuta poliisin paikalletuloa, vaikka lapsi ei saa nukuttua. Valitettavasti.
* Mies soittaa ja kertoo, että hänellä on ongelmia naapurin kanssa. Herra kuulostaa hyvin järkevältä, on selvinpäin, erittäin asiallinen. Ilo asioida tällaisen kanssa. "Minä kävin pyytämässä yläkerran naapuria olemaan hiljaa, jonka seurauksena se luuli, että minä olen poliisi..." "Nii-in.." "Tämä on kyllä jo hieman äärimmäistä", mies naurahtaa, "mutta kostoksi se kävi kusemassa minun postiluukusta sisään." Keskellä yötä, kerrostalossa. Loistavaa. Juteltu hetken aikaa ilmoittajan kanssa, kostaja ei ole enää paikalla, tilanne rauhallinen jne. Mies ymmärsi itse hyvin, ettei partio oikein voi tehdä tilanteelle mitään. Puhelu lopetettu, "soittakaa uudestaan mikäli tilanne siellä muuttuu."
Noin tunnin päästä uusi soitto tuleekin.
* Mies on edelleen erittäin asiallinen, kertoo nyt, ettei pääse asunnosta ulos. "Miksi et?" "No kun se sama naapuri on jollain keinoin tukkinut turvalukon, niin ettei avain mene sinne." "Miten sä tiedät et se on se sama naapuri?" "Mä kuulin sen äänen kun se oli ovella." Sovittu, että ilmoittaja soittaa huoltoyhtiölle.
Ja myöhemmin jälleen uusi soitto.
* Tällä kertaa mies kertoo, että huoltoyhtiön edustaja kävi paikalla ja poisti tulitikkuja turvalukosta, mutta "nyt naapuri ja sen kaveri ovat varastaneet mun lompakon ja avaimet." "Siis.. miten ne on varastanut ne...?" "No ne tuli hieromaan sopua ja minä päästin ne sisään, turvaketju meni poikki, naps 2 sekuntia." Nyt tässä alkaa jotain mättäämään... päivystäjän kuudes aisti herää ja heittää hälytyskellot soimaan. Mies on edelleen hyvin järkevän kuuloinen ja oloinen, mutta... kuudes aisti pettää harvoin.
Partio lähti paikalle, ja miten kävi?
Hullu mikä hullu.
Viikonloppuöisin monelle tulee yhtäkkiä yllättävä tarve päästä lääkäriin, keskellä yötä. "Miten kauan tätä vaivaa on ollut?" "Kolme viikkoa." "Kaksi kuukautta." "Vuoden verran." Ja kun kysytään miksi ihmeessä henkilö ei ole hakeutunut aikaisemmin hoitoon omatoimisesti, vastaus on jotain ympäripyöreää mongerrusta. "Emmä tiiä..." Ja tottakai suututaan kun ambulanssia ei hälytetä, "tajuksä et mä oon kuolemaisillani täällä!" "Niin ja sitä päätä oli särkenyt samalla tavalla jo neljä viikkoa...?" "No joo joo!"
Tai toinen klassikko, kaverit ei saa toista hereille. "Onko se juonut alkoholia?" "No on se, mut ei paljon." "Eli ei niin paljon et se olis voinu sammua?" "No ei!" Ambulanssi menee paikalle ja saa körilään hereille parilla näpsäkällä [muuvsilla] ja puhalluttaa. 2.8 promillea. Ei mitään muuta hätää. Mutta tällaisia ei voi puhua pois, joskus joku näistä on oikeasti hädässä, on vetänyt jotain nappeja esim. tai saanut jonkunlaisen kohtauksen. Lähtötiedot ovat vain yleensä samat kaikissa, tai yhtä huonot siis.
---------------------------------------
Pitäkää huolta kavereista kun olette nauttimassa ilolientä, ja muistakaa laittaa ne sammuneet aina vasemmalle kyljelle makaamaan! Vasen? Kyllä, kyseinen asento johtaa siihen, että vatsalaukun sisältö ei imeydy niin nopeasti kehoon, eli myös mahdolliset lääkkeet tai muu aines, joka on eksynyt henkilön leipäluukusta alas. Kylki? Ei ole kivaa löytää kaveria aamulla oksennukseen tukehtuneena, eihän. Vasen kylki.
---------------------------------------
* Mies soittaa hätääntyneenä aamuyöstä, kertoo, että joku yrittää hyökätä hänen asuntoonsa, kuiskailee ja kertoo nopeasti osoitteen. "Hei, ei, ei ku nyt ne ajaa pois..." Ja selvisi, että kyseessä oli postinjakaja.
* Nuori mies soittaa ja kertoo olevansa opiskelija, "mä oon vetänyt pään täyteen, ja mä tarvitsen heti partion heittään mut kotiin." "Hei, mulla ei oo tuloja, mä en pääse mitenkään muuten!"
* Mies soittaa ja kertoo, että nainen häiritsee hänen yöuniaan. "Ei, ei se enää täällä ole, mut se vei mun viinat." No yllätys, yllätys. "Ja mä istun alasti pyörätuolissa." Kiitoksia hyvä herra kyseisestä mielikuvasta. Ihanaa.
Viikonloppuyöt ovat täynnä ihanuuksia, täynnä paskaa, täynnä työtä. Ja mahtava lähde irvikuville. Näihin vuoroihin on viha-rakkaus-suhde, joskus niihin astutaan kuin giljotiiniin, useimmiten kuten mihinkä tahansa vuoroon. Sitä tietää mitä on tulossa, siihen ei voi vaikuttaa, pitää vain kestää, hoitaa hommat ja sen jälkeen pääsee kotia. Joskus näitä on jopa mukava tehdä, kun pää on tarpeeksi vinksallaan ja onnellisuuspillerit on napsittu lääkärin ohjeiden mukaan.
Luojan kiitos viikossa on viisi muuta päivää.
Ambulanssit ajavat ns. paskakeikkaa, poliisit ovat ylityöllistettyjä kuin puput pesäpuuhissa ja palokunta käy sammuttamassa sytytettyjä paloja. Ja päivystäjät yrittävät puhua pois kaiken sen, minkä vaan voivat. Tätä poispuhumista hankaloittaa vaan juuri edellä mainittu humalatila. Hyvän puhelun tunnistusmerkit ovat seuraavanlaiset:
A. Päivystäjä ja ilmoittaja ymmärtävät toisiaan. Eli puhutaan ensinnäkin samaa kieltä. Yleensä tämä on hoidossa, suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi. Muiden kielten osalta hieman heikompaa. Kun puhutaan suomenkielestä, saatikka sitten ruotsin, niin päästään murteisiin, jotkut ymmärrettävimpiä kuin toiset, laitetaanpa vielä päälle tietynlainen kännimurre niin taas prosentuaalinen ymmärrys laskee. Mitä sitten tapahtuu kun mennään näiden asioiden ohi, to unknown territory, alueelle, missä puhetta ei enää ole, missä alkukantaiset röyhtäykset ja murinat pyrkivät samaan kuin James Joyce kirjoissaan. Silloin on päivystäjä pulassa. Tai ei niinkään päivystäjä, vaan se henkilö, joka kaipaa apua, mutta ei kykene kommunikoimaan siitä päättävän henkilön kanssa.
Tässä on pari eri mahdollisuutta, voidaan pyytää joku toinen henkilö puhelimeen, usein heikoin tuloksin (kummasti koko porukka ruukkaa olla samassa kunnossa), tai käsketään soittamaan uudestaan kun osaa kertoa mikä on hätänä, tai, mistä kenttähenkilökunta riemastuu, paikalle hälytetään joku tarkistamaan. Tähän viimeiseen vaihtoehtoon päädytään esim. silloin kun taustamelu antaa ymmärtää jotain mitä ilmoittaja ei kykene sanoilla välittämään, tai kun saadaan muuta ns. hälyttävää tietoa kaiken sen ördäämisen keskeltä. Lopputulos on useimmiten turha hälytys, mutta mistä sen tietää puhelimen välityksellä. Joskus siellä oikeasti kaivataankin apua. Näköpuhelin on tilauksessa, mutta taitaa mennä useampi vuosi ennenkuin tekniikka yltää sille tasolle.
B. No itse asiassa näissä kännipuheluissa ei taida enää B-vaihtoehtoa ollakaan, suurin osa tyssää suoraan A:han. Lisättynä vielä se, että vaikka puheesta saisikin selvää, niin kysymykset ja ohjeet eivät mene perille vastaanottavalle henkilölle. Ja taas ollaan samassa pisteessä. Ympäri mennään, takaisin tullaan. Piiri pieni pyörii....
Eräs toinen asia, joka on tapetilla viikonloppuisin, on naapurisopu. Päivystäjänä sitä nopeasti oppii mihinkä taloyhtiöihin ei todellakaan kannata muuttaa asumaan, ellei halua kuulla seinänaapurin sydäntäsärkevää tulkintaa Aikuisesta naisesta joka toinen yö kello 3.
Ei meteli ole mukavaa, sen ymmärtää päivystäjäkin hyvin, ja tämäntyyppiset tilanteet kuuluvatkin peruskeikkoihin. On kuitenkin eri asia onko sitä meteliä kello 21:30 lauantai-iltana tai kello 03:30 sunnuntai-aamuna. Priorisointi tehdään sen mukaan ja neuvoksi voi myös tulla esim. "uusi soitto mikäli meteli jatkuu klo 23:n jälkeen". Se, että taloyhtiön sääntöjen mukaan talossa pitää olla hiljaista tiettynä kellonaikana, ei vaikuta päivystäjän arvioon, se on isännötsijän asia, ja hänelle olisi myös hyvä ilmoittaa näistä järjestyshäiriöistä.
Ja ei, se, että paikallisen teekkarikylän pihalla grillataan makkaraa ja soitetaan musiikkia kello 20, lämpimänä kesälauantaina, ei vielä aiheuta poliisin paikalletuloa, vaikka lapsi ei saa nukuttua. Valitettavasti.
* Mies soittaa ja kertoo, että hänellä on ongelmia naapurin kanssa. Herra kuulostaa hyvin järkevältä, on selvinpäin, erittäin asiallinen. Ilo asioida tällaisen kanssa. "Minä kävin pyytämässä yläkerran naapuria olemaan hiljaa, jonka seurauksena se luuli, että minä olen poliisi..." "Nii-in.." "Tämä on kyllä jo hieman äärimmäistä", mies naurahtaa, "mutta kostoksi se kävi kusemassa minun postiluukusta sisään." Keskellä yötä, kerrostalossa. Loistavaa. Juteltu hetken aikaa ilmoittajan kanssa, kostaja ei ole enää paikalla, tilanne rauhallinen jne. Mies ymmärsi itse hyvin, ettei partio oikein voi tehdä tilanteelle mitään. Puhelu lopetettu, "soittakaa uudestaan mikäli tilanne siellä muuttuu."
Noin tunnin päästä uusi soitto tuleekin.
* Mies on edelleen erittäin asiallinen, kertoo nyt, ettei pääse asunnosta ulos. "Miksi et?" "No kun se sama naapuri on jollain keinoin tukkinut turvalukon, niin ettei avain mene sinne." "Miten sä tiedät et se on se sama naapuri?" "Mä kuulin sen äänen kun se oli ovella." Sovittu, että ilmoittaja soittaa huoltoyhtiölle.
Ja myöhemmin jälleen uusi soitto.
* Tällä kertaa mies kertoo, että huoltoyhtiön edustaja kävi paikalla ja poisti tulitikkuja turvalukosta, mutta "nyt naapuri ja sen kaveri ovat varastaneet mun lompakon ja avaimet." "Siis.. miten ne on varastanut ne...?" "No ne tuli hieromaan sopua ja minä päästin ne sisään, turvaketju meni poikki, naps 2 sekuntia." Nyt tässä alkaa jotain mättäämään... päivystäjän kuudes aisti herää ja heittää hälytyskellot soimaan. Mies on edelleen hyvin järkevän kuuloinen ja oloinen, mutta... kuudes aisti pettää harvoin.
Partio lähti paikalle, ja miten kävi?
Hullu mikä hullu.
Viikonloppuöisin monelle tulee yhtäkkiä yllättävä tarve päästä lääkäriin, keskellä yötä. "Miten kauan tätä vaivaa on ollut?" "Kolme viikkoa." "Kaksi kuukautta." "Vuoden verran." Ja kun kysytään miksi ihmeessä henkilö ei ole hakeutunut aikaisemmin hoitoon omatoimisesti, vastaus on jotain ympäripyöreää mongerrusta. "Emmä tiiä..." Ja tottakai suututaan kun ambulanssia ei hälytetä, "tajuksä et mä oon kuolemaisillani täällä!" "Niin ja sitä päätä oli särkenyt samalla tavalla jo neljä viikkoa...?" "No joo joo!"
Tai toinen klassikko, kaverit ei saa toista hereille. "Onko se juonut alkoholia?" "No on se, mut ei paljon." "Eli ei niin paljon et se olis voinu sammua?" "No ei!" Ambulanssi menee paikalle ja saa körilään hereille parilla näpsäkällä [muuvsilla] ja puhalluttaa. 2.8 promillea. Ei mitään muuta hätää. Mutta tällaisia ei voi puhua pois, joskus joku näistä on oikeasti hädässä, on vetänyt jotain nappeja esim. tai saanut jonkunlaisen kohtauksen. Lähtötiedot ovat vain yleensä samat kaikissa, tai yhtä huonot siis.
---------------------------------------
Pitäkää huolta kavereista kun olette nauttimassa ilolientä, ja muistakaa laittaa ne sammuneet aina vasemmalle kyljelle makaamaan! Vasen? Kyllä, kyseinen asento johtaa siihen, että vatsalaukun sisältö ei imeydy niin nopeasti kehoon, eli myös mahdolliset lääkkeet tai muu aines, joka on eksynyt henkilön leipäluukusta alas. Kylki? Ei ole kivaa löytää kaveria aamulla oksennukseen tukehtuneena, eihän. Vasen kylki.
---------------------------------------
* Mies soittaa hätääntyneenä aamuyöstä, kertoo, että joku yrittää hyökätä hänen asuntoonsa, kuiskailee ja kertoo nopeasti osoitteen. "Hei, ei, ei ku nyt ne ajaa pois..." Ja selvisi, että kyseessä oli postinjakaja.
* Nuori mies soittaa ja kertoo olevansa opiskelija, "mä oon vetänyt pään täyteen, ja mä tarvitsen heti partion heittään mut kotiin." "Hei, mulla ei oo tuloja, mä en pääse mitenkään muuten!"
* Mies soittaa ja kertoo, että nainen häiritsee hänen yöuniaan. "Ei, ei se enää täällä ole, mut se vei mun viinat." No yllätys, yllätys. "Ja mä istun alasti pyörätuolissa." Kiitoksia hyvä herra kyseisestä mielikuvasta. Ihanaa.
Viikonloppuyöt ovat täynnä ihanuuksia, täynnä paskaa, täynnä työtä. Ja mahtava lähde irvikuville. Näihin vuoroihin on viha-rakkaus-suhde, joskus niihin astutaan kuin giljotiiniin, useimmiten kuten mihinkä tahansa vuoroon. Sitä tietää mitä on tulossa, siihen ei voi vaikuttaa, pitää vain kestää, hoitaa hommat ja sen jälkeen pääsee kotia. Joskus näitä on jopa mukava tehdä, kun pää on tarpeeksi vinksallaan ja onnellisuuspillerit on napsittu lääkärin ohjeiden mukaan.
maanantai 19. tammikuuta 2009
mitä kysytään
Hei räppänät.
Joskus sitä uppoutuu vapailla niin vapaalla olemiseen ja normaaliin elämään, etteivät työasiat käy hetkeäkään mielessä. Joskus käy jopa niin, ettei ulkona kuultu sireeni saa aikaiseksi päänkääntöä ja ympärivilkuilua, kuten normaalisti, "missä, mitä, täh", "pitäisikö soittaa töihin ja kysyä mistä on kyse..." tai muuta yhtä säälittävää. Ambulanssin ajaessa ohi katse menee heti kyljessä olevaan kirjain-numerosarjaan, joka kertoo mistä auto tulee ja minkä tasoinen se on. "Mitä nuo täällä tekee...?" "Ai kuski on yksin etupenkillä, niillä on varmaan potilas kyydissä." Joskus on muuta ajateltavaa. Olenkohan sairas...? Sitä sietää miettiä.
Hätäkeskukseen soittaminen on outo juttu. Jokaisella on jokin kertomus tilanteesta, jossa joku esim. kaveri on ollut ja joutunut soittamaan. Usein koko tilanne osataan referoida pienintäkin sanaa myöten. Silti koko prosessilla on mystisyyden leima otsassaan, kukaan ei oikein tunnu tietävän miten pitäisi toimia, miten asia lähtee etenemään. Monella on vääriä mielikuvia, moni kehittää omia oletuksia ja pettyvät kun ei asiaa hoidettukaan niin kun itse toivoi. Loppujen lopuksi hyvin harvat ovat joutuneet soittamaan 112:een, vaikka päivystäjä salissaan on joskus vahvasti sitä mieltä, että kaikki kummin kaimoja myöden ovat olleet linjoilla ja puhelumäärät sen kuin kasvavat. Mitä niitä puheluita tulee nykyään vuodessa, 5 miljoonaa? En muista tarkkaa lukua, fiksumpi kertokoon.
"En mä tiiä, mä en oo mikään lääkäri!", on lause, jonka päivystäjä silloin tällöin kuulee vastaukseksi johonkin terveystoimen kysymykseen, ja jatkuu usein: "laita se auto tulemaan, äkkiä!".
Sinun ei tarvitse olla lääkäri vastataksesi päivystäjän esittämiin kysymyksiin, ne eivät ole korkeampaa koulutusta vaativia, vaikka vastaus joskus jostain syystä voikin olla hukassa.... "Onko potilas hereillä?" "Ei oo, se vaan konttaa tossa ees takaisin." Tässä tilanteessa päivystäjä tietenkin selventää: "niin eli on hereillä ja liikkuu?" Suurin osa varmaan tietää perusasiat hätäkeskukseen soittamisesta, eli kerrot kuka olet, mikä osoite on, mitä on tapahtunut jne, mutta mitä sitten? Mitä muuta minun pitäisi tietää?
Vastaus: ei juuri mitään, päivystäjä on se, joka ohjaa puhelua sinne suuntaan minne hän haluaa, hän esittää kysymykset, ja "en tiedä" on täysin hyväksytty vastaus. Toki voi olla, että päivystäjä tässä tilanteessa pyytää sinua selvittämään asiaa, mutta se on taas toinen juttu. Kaikkeen ei tarvitse olla valmista vastausta. Ilmoittajan ei tarvitse olla palomies, sairaanhoitaja, poliisi, ylikomisario tai lääkintävahtimestari, itse asiassa useimmiten on hyvä, ettei hän ole mikään näistä. Miksi? Koska näiden ammattikuntien jäsenet voivat (huom. voivat) olla kaikista hankalimpia ilmoittajia, "laita nyt se lanssi tulee Aarnena", "pyydä sitä partiota soittamaan mulle suoraan niin mä kerron mikä täällä on hätänä, laita ne nyt vaan tulee", "mä oon kuule se ja se, mä tiedän nää hommat". Meitä on moneksi.
Joskus päivystäjän on hyvä yrittää laittaa itsensä soittajan asemaan, yrittää nähdä tilanne heidän kannalta, löytää suurempi ymmärrys ja nöyryys. Hätäkeskuspäivystäjä ottaa vastaan tuhansia puheluita vuodessa, joskus liukuhihnatahdilla, ja aina sitä ei ehdi, jaksa, mieltää, että juuri tämä puhelu voi olla ilmoittajalle ainutkertainen, ja näiden muutamien minuuttien ajan perusteella tämä soittaja muovaa käsityksensä siitä, minkälaista työtä hätäkeskuksessa tehdään ja millä mentaliteetillä. Saiko hän hyvää vai huonoa palvelua. Tuolloin häneltä ei voi vaatia täyttä ymmärrystä kärttyisyydelle, väsyneelle äänelle, vaikka näin päivystäjän näkökulmasta toivoisi. Tämä on ristiriitaista, päivystäjälle puhelu on yksi tuhansista, ja suurin osa painuu hetken päästä unholaan, kun taas toiselle osapuolelle se on mahdollisesti elämän ainoa, ja sillä voi olla ratkaiseva merkitys monella eri osa-alueella hänen elämässään, hänen mielipiteissään.
Päivystäjien on hyvä havahtua tähän asiaan aina välillä, kun ehtii, kun jaksaa. Minun on hyvä havahtua.
Itse mietin välillä minkälainen soittaja sitä itse olisi, jos joutuisi soittamaan hätäkeskukseen, kun ns. oma lehmä on ojassa. Omainen tms. kyseessä. Menisinkö paniikkiin? Tulisiko minusta yksi näistä hirviö-soittajista, kerron heti alussa olevani päivystäjä ja lähden kertomaan vastaanottajalle mitä tämän tulisi tehdä, "klikkaa sieltä, nyt äkkiä, ei sen pitäis noin kauan kestää"? En tiedä, toivon, etten koskaan saa tietää. Sen tiedän, että olen soittanut hätäkeskukseen tavallisesta juoposta, ja silloinkin meinasi pissit tulla housuihin. Voi että sitä hermostuneisuutta ja käden vapinaa. Oli hyvin avuton olo siinä puhelin kädessä seistessä, hyvä, että osoitteen sai kerrottua.
Asiat ovat niin paljon selkeämpiä hätäkeskuksen päässä, on näytöt, kartat, näppäimistöt ja hiiret. Sitä kirjoittaa, kysyy, tarkistaa, katsoo, kaikki tietyssä järjestyksessä, päivystäjällä on ote tilanteesta, kun taas ollessani toisessa päässä, ainoa yhteys hätäkeskukseen se hutera puhelinlinja pienestä kännykästä, tunsin, ettei minulla ollut minkäänlaista kontrollia. Minun piti luottaa päivystäjään ja siihen, että tämä ymmärsi oikein. Se ei ollut helppoa. Soittajat: I give you that.
Mitä sitten päivystäjät kysyvät? Minkätyyppisiä asioita esim. ambulanssia tilatessa? Jokainen puhelu lähtee siitä, että varmistetaan potilaan hereillä olo, eli "onko potilas hereillä?", tämän vastaus taas päättää seuraavaan kysymyksen "puhuuko hän?" tai "hengittääkö normaalisti?", jota siivittää kehoite: "laita kämmenselkä suun ja nenän eteen, tuntuuko ilmavirtaus selkeästi?" Pulssilla ei ole mitään merkitystä, sitä ei ammattilainenkaan välttämättä kykene tuntemaan tai olla tuntematta, unohtakaa se.
Mikäli potilas puhuu ja kykenee tulemaan puhelimeen (esim. kyseessä ei ole lankapuhelin, joka on toisessa huoneessa ja potilas potee kovaa hengitysvaikeutta, jolloin hänen ei tulisi rasittaa itseänsä), hänet pyydetään siihen.
Jokaisella oireella on omat kysymykset ja ohjeet, päivystäjä yrittääkin selvittää pahinta vaivaa, jonka mukaan sitten mennään. "Kumpi on pahempi vaiva, rintakipu tai hengitysvaikeus?" Toinen tärkeä asia on se, että koodit määritellään ns. syy-seuraus-menetelmällä, eli päivystäjä pyrkii selvittämään mikä on aiheuttanut tilanteen, miksi henkilöllä on haava päässä, onko hän kaatunut vai onko häntä esim. pahoinpidelty? (Ja psst. kentän lanssiporukka, näin määritellään myös koodi, syyn mukaan.) Selkäkipu: onko henkilö satuttanut selkänsä lähiaikoina? Hengitysvaikeus: sairastaako potilas astmaa tai keuhkoahtaumatautia, onko hän ollut liikkumattomana pitkään, esim. pitkä lentomatka tai kipsi jalassa? Kouristeleva: sairastaako epilepsiaa, diabetesta, onko raskaana, onko juonut paljon alkoholia viime aikoina, hengittääkö potilas kouristuksen loputtua? Kaatunut: liukastuiko tms, tai pettikö jalat esim. huimauksen seurauksena? Varsinkin kaatuneet ovat hämärää aluetta, se on hyvin yleinen syy soittaa hätäkeskukseen ja siinä voi helposti käydä köpelösti, päivystäjän toimesta. Monet elottomaksi menneet esim. kaatuvat, menevät nurin, jolloin on tietenkin äärimmäisen tärkeää, että aloitetaan elvytysohjeiden antaminen, ja niitä ei anneta ennenkuin henkilö on todettu elottomaksi. Eli päivystäjän täytyy pyrkiä saada varma tieto hereilläolosta, normaalista hengittämisestä (mitä esim. kakominen, kuorsaaminen, hengen haukkominen eivät ole) ja kaatumisen syystä.
Mutta tämä on siis päivystäjän vastuulla, ilmoittajan ei tarvitse tuoda kaikkea valmiina hopealautasella, riittää, että hän kuuntelee ja vastaa. Toimii ohjeiden mukaan.
Jos et tunne henkilöä, esim. tyypillinen tilanne kun joku kouristelee yleisellä paikalla, niin et voi tietää henkilön taustoja, eikä sille silloin voida mitään. Piste.
Toinen tärkeä asia on potilaan yleistila, jota selvitetään esim. tällaisin kysymyksin: "jaksaako istua, olla pystyssä?", "onko iho kalpea, kylmänhikinen?", kehoittamalla kokeilemalla potilaan ihoa kyynärtaipeen kohdalta, "onko lämmin/viileä/kylmä/nihkeä?"
Usein myös tarvitsemme tietoa siitä, miten kauan vaivaa on ollut, eli emme halua tietää koko sairashistoriaa, jos kysymys kuuluu milloin rintakipu on alkanut, päivystäjä ei kaipaa vastaukseksi: "on niitä ollut jo kymmenisen vuotta", vaan milloin tämänhetkiset kivut ovat alkaneet, milloin tilanne on heikentynyt, milloin tutusta vaivasta tuli niin vaikea, että piti soittaa ambulanssi? Eli, sairashistoria ei ole olennainen asia, ellei päivystäjä suoraan sitä kysy. Onko päänsärkyä ollut kaksi päivää tai kaksi tuntia?
Onnettomuuksissa taas selvitetään energiota, enkä nyt taaskaan puhu ydinfysiikasta, vaan esim. liikenneonnettomuuksissa vauhdista ja massoista, eli onko kyseessä kaksi henkilöautoa tai henkilöauto ja rekka, sillä on loppusotkun kannalta hieman eroa. Se, miten hyvässä kunnossa ajoneuvo on ulospäin ei sinänsä kerro mitään esim. autossa olevien kunnosta, uusien autojen korit ovat jämäkkää tekoa, mutta törmäysenergia voi silti aiheuttaa eri asioita sisätiloissa. Kuinka korkealta putosi, ensimmäinen kerros vai seitsemäs? Millä lyötiin päähän, pesäpallomailalla tai kumiankalla? Mihin puukotettiin, rintakehän alueelle vai jalkaterään?
Korkea energia aiheuttaa kovan hälytyksen, oli uhrin yleistila mikä tahansa.
En kerro teille mitä eri vastaukset aiheuttavat, minkälaista toimintaa, koska en halua, että näitä tietoja käytetään väärin, jo nyt moni osaa soittaa hätäkeskukseen ja tietää tasan tarkkaan, mitä heidän tulee sanoa, jotta saavat varmasti ambulanssin ja usein myös nopeasti. Tämä romuttaa järjestelmää ja aiheuttaa vaaratilanteita kun toinen henkilö, joka oikeasti tarvitsisi apua, ei välttämättä saa sitä niin nopeasti kuin hänen tilansa vaatisi, koska ambulanssi on kiinni tällä toisella tehtävällä.
Kaiken kaikkiaan huomaatte varmaan, ettei kyseessä ole kovin hankalia asioita, emme pyydä ilmoittajaa mittaamaan verenpainetta tai veren happipitoisuutta käsipelillä, emme pyydä ilmoittajaa putkittamaan potilasta, venttiloimaan, suorittamaan sydämen avohierontaa, kuten tv meille opettaa. Päivystäjä voi pyytää laittamaan tajuttoman potilaan vasemmalle kyljelle (aina VASEN kylki, se hidastaa mm. myrkkyjen imeytymistä verenkiertoon), tarkistamaan hengitystä, painamaan haavaa. Ei mitään tähtitieteellisiä asioita. Päivystäjä ei oleta, että toisessa päässä on George Clooney parhaissa Teho-osasto vermeissä tai Patrick Dempsey hulmuavine hiuksineen (näin naispuolisena päivystäjänä), valmiina actioniin (työ-sellaisiin).
(Tosin joskus kuvitelma voi mennä toisinpäin, kun päivystäjä pyytää potilasta puhelimeen, kuuluu linjalta: "Tapio tuu puhelimeen, lääkäri haluaa puhua sun kanssa". Jostain syystä sitä tuolloin pyöhii sulkiaan ennenkuin hymähtää tyytyväisesti.)
Tässä tuli ihan varmasti jo liikaa asioita, I'm sorry. Juuri nyt olen faktapitoisessa mielentilassa, joten sitä tulee ja tulee ja tulee.....
Joskus sitä uppoutuu vapailla niin vapaalla olemiseen ja normaaliin elämään, etteivät työasiat käy hetkeäkään mielessä. Joskus käy jopa niin, ettei ulkona kuultu sireeni saa aikaiseksi päänkääntöä ja ympärivilkuilua, kuten normaalisti, "missä, mitä, täh", "pitäisikö soittaa töihin ja kysyä mistä on kyse..." tai muuta yhtä säälittävää. Ambulanssin ajaessa ohi katse menee heti kyljessä olevaan kirjain-numerosarjaan, joka kertoo mistä auto tulee ja minkä tasoinen se on. "Mitä nuo täällä tekee...?" "Ai kuski on yksin etupenkillä, niillä on varmaan potilas kyydissä." Joskus on muuta ajateltavaa. Olenkohan sairas...? Sitä sietää miettiä.
Hätäkeskukseen soittaminen on outo juttu. Jokaisella on jokin kertomus tilanteesta, jossa joku esim. kaveri on ollut ja joutunut soittamaan. Usein koko tilanne osataan referoida pienintäkin sanaa myöten. Silti koko prosessilla on mystisyyden leima otsassaan, kukaan ei oikein tunnu tietävän miten pitäisi toimia, miten asia lähtee etenemään. Monella on vääriä mielikuvia, moni kehittää omia oletuksia ja pettyvät kun ei asiaa hoidettukaan niin kun itse toivoi. Loppujen lopuksi hyvin harvat ovat joutuneet soittamaan 112:een, vaikka päivystäjä salissaan on joskus vahvasti sitä mieltä, että kaikki kummin kaimoja myöden ovat olleet linjoilla ja puhelumäärät sen kuin kasvavat. Mitä niitä puheluita tulee nykyään vuodessa, 5 miljoonaa? En muista tarkkaa lukua, fiksumpi kertokoon.
"En mä tiiä, mä en oo mikään lääkäri!", on lause, jonka päivystäjä silloin tällöin kuulee vastaukseksi johonkin terveystoimen kysymykseen, ja jatkuu usein: "laita se auto tulemaan, äkkiä!".
Sinun ei tarvitse olla lääkäri vastataksesi päivystäjän esittämiin kysymyksiin, ne eivät ole korkeampaa koulutusta vaativia, vaikka vastaus joskus jostain syystä voikin olla hukassa.... "Onko potilas hereillä?" "Ei oo, se vaan konttaa tossa ees takaisin." Tässä tilanteessa päivystäjä tietenkin selventää: "niin eli on hereillä ja liikkuu?" Suurin osa varmaan tietää perusasiat hätäkeskukseen soittamisesta, eli kerrot kuka olet, mikä osoite on, mitä on tapahtunut jne, mutta mitä sitten? Mitä muuta minun pitäisi tietää?
Vastaus: ei juuri mitään, päivystäjä on se, joka ohjaa puhelua sinne suuntaan minne hän haluaa, hän esittää kysymykset, ja "en tiedä" on täysin hyväksytty vastaus. Toki voi olla, että päivystäjä tässä tilanteessa pyytää sinua selvittämään asiaa, mutta se on taas toinen juttu. Kaikkeen ei tarvitse olla valmista vastausta. Ilmoittajan ei tarvitse olla palomies, sairaanhoitaja, poliisi, ylikomisario tai lääkintävahtimestari, itse asiassa useimmiten on hyvä, ettei hän ole mikään näistä. Miksi? Koska näiden ammattikuntien jäsenet voivat (huom. voivat) olla kaikista hankalimpia ilmoittajia, "laita nyt se lanssi tulee Aarnena", "pyydä sitä partiota soittamaan mulle suoraan niin mä kerron mikä täällä on hätänä, laita ne nyt vaan tulee", "mä oon kuule se ja se, mä tiedän nää hommat". Meitä on moneksi.
Joskus päivystäjän on hyvä yrittää laittaa itsensä soittajan asemaan, yrittää nähdä tilanne heidän kannalta, löytää suurempi ymmärrys ja nöyryys. Hätäkeskuspäivystäjä ottaa vastaan tuhansia puheluita vuodessa, joskus liukuhihnatahdilla, ja aina sitä ei ehdi, jaksa, mieltää, että juuri tämä puhelu voi olla ilmoittajalle ainutkertainen, ja näiden muutamien minuuttien ajan perusteella tämä soittaja muovaa käsityksensä siitä, minkälaista työtä hätäkeskuksessa tehdään ja millä mentaliteetillä. Saiko hän hyvää vai huonoa palvelua. Tuolloin häneltä ei voi vaatia täyttä ymmärrystä kärttyisyydelle, väsyneelle äänelle, vaikka näin päivystäjän näkökulmasta toivoisi. Tämä on ristiriitaista, päivystäjälle puhelu on yksi tuhansista, ja suurin osa painuu hetken päästä unholaan, kun taas toiselle osapuolelle se on mahdollisesti elämän ainoa, ja sillä voi olla ratkaiseva merkitys monella eri osa-alueella hänen elämässään, hänen mielipiteissään.
Päivystäjien on hyvä havahtua tähän asiaan aina välillä, kun ehtii, kun jaksaa. Minun on hyvä havahtua.
Itse mietin välillä minkälainen soittaja sitä itse olisi, jos joutuisi soittamaan hätäkeskukseen, kun ns. oma lehmä on ojassa. Omainen tms. kyseessä. Menisinkö paniikkiin? Tulisiko minusta yksi näistä hirviö-soittajista, kerron heti alussa olevani päivystäjä ja lähden kertomaan vastaanottajalle mitä tämän tulisi tehdä, "klikkaa sieltä, nyt äkkiä, ei sen pitäis noin kauan kestää"? En tiedä, toivon, etten koskaan saa tietää. Sen tiedän, että olen soittanut hätäkeskukseen tavallisesta juoposta, ja silloinkin meinasi pissit tulla housuihin. Voi että sitä hermostuneisuutta ja käden vapinaa. Oli hyvin avuton olo siinä puhelin kädessä seistessä, hyvä, että osoitteen sai kerrottua.
Asiat ovat niin paljon selkeämpiä hätäkeskuksen päässä, on näytöt, kartat, näppäimistöt ja hiiret. Sitä kirjoittaa, kysyy, tarkistaa, katsoo, kaikki tietyssä järjestyksessä, päivystäjällä on ote tilanteesta, kun taas ollessani toisessa päässä, ainoa yhteys hätäkeskukseen se hutera puhelinlinja pienestä kännykästä, tunsin, ettei minulla ollut minkäänlaista kontrollia. Minun piti luottaa päivystäjään ja siihen, että tämä ymmärsi oikein. Se ei ollut helppoa. Soittajat: I give you that.
Mitä sitten päivystäjät kysyvät? Minkätyyppisiä asioita esim. ambulanssia tilatessa? Jokainen puhelu lähtee siitä, että varmistetaan potilaan hereillä olo, eli "onko potilas hereillä?", tämän vastaus taas päättää seuraavaan kysymyksen "puhuuko hän?" tai "hengittääkö normaalisti?", jota siivittää kehoite: "laita kämmenselkä suun ja nenän eteen, tuntuuko ilmavirtaus selkeästi?" Pulssilla ei ole mitään merkitystä, sitä ei ammattilainenkaan välttämättä kykene tuntemaan tai olla tuntematta, unohtakaa se.
Mikäli potilas puhuu ja kykenee tulemaan puhelimeen (esim. kyseessä ei ole lankapuhelin, joka on toisessa huoneessa ja potilas potee kovaa hengitysvaikeutta, jolloin hänen ei tulisi rasittaa itseänsä), hänet pyydetään siihen.
Jokaisella oireella on omat kysymykset ja ohjeet, päivystäjä yrittääkin selvittää pahinta vaivaa, jonka mukaan sitten mennään. "Kumpi on pahempi vaiva, rintakipu tai hengitysvaikeus?" Toinen tärkeä asia on se, että koodit määritellään ns. syy-seuraus-menetelmällä, eli päivystäjä pyrkii selvittämään mikä on aiheuttanut tilanteen, miksi henkilöllä on haava päässä, onko hän kaatunut vai onko häntä esim. pahoinpidelty? (Ja psst. kentän lanssiporukka, näin määritellään myös koodi, syyn mukaan.) Selkäkipu: onko henkilö satuttanut selkänsä lähiaikoina? Hengitysvaikeus: sairastaako potilas astmaa tai keuhkoahtaumatautia, onko hän ollut liikkumattomana pitkään, esim. pitkä lentomatka tai kipsi jalassa? Kouristeleva: sairastaako epilepsiaa, diabetesta, onko raskaana, onko juonut paljon alkoholia viime aikoina, hengittääkö potilas kouristuksen loputtua? Kaatunut: liukastuiko tms, tai pettikö jalat esim. huimauksen seurauksena? Varsinkin kaatuneet ovat hämärää aluetta, se on hyvin yleinen syy soittaa hätäkeskukseen ja siinä voi helposti käydä köpelösti, päivystäjän toimesta. Monet elottomaksi menneet esim. kaatuvat, menevät nurin, jolloin on tietenkin äärimmäisen tärkeää, että aloitetaan elvytysohjeiden antaminen, ja niitä ei anneta ennenkuin henkilö on todettu elottomaksi. Eli päivystäjän täytyy pyrkiä saada varma tieto hereilläolosta, normaalista hengittämisestä (mitä esim. kakominen, kuorsaaminen, hengen haukkominen eivät ole) ja kaatumisen syystä.
Mutta tämä on siis päivystäjän vastuulla, ilmoittajan ei tarvitse tuoda kaikkea valmiina hopealautasella, riittää, että hän kuuntelee ja vastaa. Toimii ohjeiden mukaan.
Jos et tunne henkilöä, esim. tyypillinen tilanne kun joku kouristelee yleisellä paikalla, niin et voi tietää henkilön taustoja, eikä sille silloin voida mitään. Piste.
Toinen tärkeä asia on potilaan yleistila, jota selvitetään esim. tällaisin kysymyksin: "jaksaako istua, olla pystyssä?", "onko iho kalpea, kylmänhikinen?", kehoittamalla kokeilemalla potilaan ihoa kyynärtaipeen kohdalta, "onko lämmin/viileä/kylmä/nihkeä?"
Usein myös tarvitsemme tietoa siitä, miten kauan vaivaa on ollut, eli emme halua tietää koko sairashistoriaa, jos kysymys kuuluu milloin rintakipu on alkanut, päivystäjä ei kaipaa vastaukseksi: "on niitä ollut jo kymmenisen vuotta", vaan milloin tämänhetkiset kivut ovat alkaneet, milloin tilanne on heikentynyt, milloin tutusta vaivasta tuli niin vaikea, että piti soittaa ambulanssi? Eli, sairashistoria ei ole olennainen asia, ellei päivystäjä suoraan sitä kysy. Onko päänsärkyä ollut kaksi päivää tai kaksi tuntia?
Onnettomuuksissa taas selvitetään energiota, enkä nyt taaskaan puhu ydinfysiikasta, vaan esim. liikenneonnettomuuksissa vauhdista ja massoista, eli onko kyseessä kaksi henkilöautoa tai henkilöauto ja rekka, sillä on loppusotkun kannalta hieman eroa. Se, miten hyvässä kunnossa ajoneuvo on ulospäin ei sinänsä kerro mitään esim. autossa olevien kunnosta, uusien autojen korit ovat jämäkkää tekoa, mutta törmäysenergia voi silti aiheuttaa eri asioita sisätiloissa. Kuinka korkealta putosi, ensimmäinen kerros vai seitsemäs? Millä lyötiin päähän, pesäpallomailalla tai kumiankalla? Mihin puukotettiin, rintakehän alueelle vai jalkaterään?
Korkea energia aiheuttaa kovan hälytyksen, oli uhrin yleistila mikä tahansa.
En kerro teille mitä eri vastaukset aiheuttavat, minkälaista toimintaa, koska en halua, että näitä tietoja käytetään väärin, jo nyt moni osaa soittaa hätäkeskukseen ja tietää tasan tarkkaan, mitä heidän tulee sanoa, jotta saavat varmasti ambulanssin ja usein myös nopeasti. Tämä romuttaa järjestelmää ja aiheuttaa vaaratilanteita kun toinen henkilö, joka oikeasti tarvitsisi apua, ei välttämättä saa sitä niin nopeasti kuin hänen tilansa vaatisi, koska ambulanssi on kiinni tällä toisella tehtävällä.
Kaiken kaikkiaan huomaatte varmaan, ettei kyseessä ole kovin hankalia asioita, emme pyydä ilmoittajaa mittaamaan verenpainetta tai veren happipitoisuutta käsipelillä, emme pyydä ilmoittajaa putkittamaan potilasta, venttiloimaan, suorittamaan sydämen avohierontaa, kuten tv meille opettaa. Päivystäjä voi pyytää laittamaan tajuttoman potilaan vasemmalle kyljelle (aina VASEN kylki, se hidastaa mm. myrkkyjen imeytymistä verenkiertoon), tarkistamaan hengitystä, painamaan haavaa. Ei mitään tähtitieteellisiä asioita. Päivystäjä ei oleta, että toisessa päässä on George Clooney parhaissa Teho-osasto vermeissä tai Patrick Dempsey hulmuavine hiuksineen (näin naispuolisena päivystäjänä), valmiina actioniin (työ-sellaisiin).
(Tosin joskus kuvitelma voi mennä toisinpäin, kun päivystäjä pyytää potilasta puhelimeen, kuuluu linjalta: "Tapio tuu puhelimeen, lääkäri haluaa puhua sun kanssa". Jostain syystä sitä tuolloin pyöhii sulkiaan ennenkuin hymähtää tyytyväisesti.)
Tässä tuli ihan varmasti jo liikaa asioita, I'm sorry. Juuri nyt olen faktapitoisessa mielentilassa, joten sitä tulee ja tulee ja tulee.....
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
the keikka
Istut rauhallisesti töissä, otat vastaan puheluita, hälytät ambulansseja, annat tehtäviä partioille, saat ehkä jopa raahattua palomiehiä kaikkine vehkeineen automaattiselle palohälytykselle. Kaikenlaista keikkaa, kiireellistä, ei-kiireellistä, se häirikköjuoppo, se huimausta poteva vanhus, se peltikolari parkkipaikalla. Juttelet välillä työkavereiden kanssa, käyt tauolla, palaat takaisin ja jatkat. Ei mitään hämminkiä, tasapaksua työtä. Miellyttävää, ei hankaluuksia, sujuvasti soljuvaa. Ja taas puhelin soi, vastaat kuten aina: "Hätäkeskus".
"Täällä on bussi ajanut ulos!"
Joskus jälkeenpäin tulee mietittyä miten paljon sitä ehtii ajatella, kelata asioita päässään murto-osassa sekuntia, tuossa hetkessä kun tajuat, että nyt ei ole kyse tavallisesta keikasta, tässä se nyt on, The Keikka. Se, jota sinä olet odottanut, jopa jossain sisälläsi toivonut, se keikka, jossa saat laittaa koko ammatillisen osaamisesi peliin, SE keikka. Ja sitten kun hetki on käsillä, kun siinä sekunnin murto-osassa tajuat, että tässä se nyt on, silloin sitä muuttuu pelokkaaksi pieneksi siaksi, joka vain haluaa juosta toiseen suuntaan. Kunnes ammatti-minä taas puskee esiin, ottaa ohjakset, vie asiaa, pumppaa kehoon sellaisen määrän adrenaliinia, että Usain Bolt ainoastaan näkee vilauksen campanulansinisestä fleecetakista sinun ryntäessäsi ohitse. Maantikiitäjä kakkonen, päivystäjä suuren keikan kimpussa.
Suuren keikan edessä kaikki on yhtäkkiä hiljaista, on kuin kaikki aistit sulkisivat ulkomaailman pois, muut päivystäjät häviää, korvaan huutava radioliikenne muuttuu taustahuminaksi ja millään muulla ei ole merkitystä kun sillä yhteydellä, joka on sinulle siunattu/kirottu ilmoittajan kanssa. Tunnen kuinka sydän lyö rinnassani yhä kiihkeämmin, pumppaa ylimääräistä verta ylikuumeneviin aivoihin. Hengitystaajuus kohoaa.
Istun kuin tikka toppatakissa tuolissani, ketteränä kuin kynitty kottarainen, katse kiinni tietokoneruuduissa.
Olen valmis.
Kaikki tämä sekunnin murto-osassa.
Maailma syöksyy takaisin, palautuu, melu, ihmiset, aistit... Mutta minä pysyn transsissani.
"Mikä osoite?"
"Mitä siinä tapahtui?"
"Kuinka monta ihmistä on kyydissä?"
Äänessä on pienen pieni vapina, kädet kirjaavat kuumeisesti tietokoneelle ja liikenneonnettomuuskoodin suurin versio on jo näpytetty. Saa hälyttää suurella koodilla, harvinaista.
"Kädet vapisee; ei edes tupakkaa mieleni tee. Ruumiistani irtoan melkein, ja itseäni katselen, kun: Maa tärisee, nyt se tulee, nyt se kävelee...." [Puolikuu]
"Pieni hetki, älä vielä sulje puhelinta, hälytän tässä vaiheessa apua."
Mykistän linjan, katson minkälaisen lähdön, minkälaisia yksiköitä kone minulle tarjoaa, silmäilen ne nopeasti läpi, mistä lähtevät, katson karttaa, ovatko oikeasti lähimmät, mistä tuo tulee, ah, se on radiolla, ok, joo, se saa mennä, miksi ei tuo vpk ole mukana, ai niin, sillä ei ollut liikennepelastusvalmiutta, no, otetaan se silti, tässä on tarpeeksi hommaa ja ovat sen verran lähellä, joo-o, joo-o, tuo pois, tuo tilalle, näps, näps, klik, klik, missä se yksikkö on, ei näy, tehtävänseurannan päivystäjällä on vastaus: "ne on huollossa", ok, selvä, ja tehtävänseuranta vahvistaa: "noin on hyvä, anna mennä". Parissa sekunnissa. Hälytä. Jätän ambulanssien hälyttämisen tehtävänseurannalle, hän tietää mistä niitä vetää, ketkä ovat missä, ja poliisin tehtävänseuranta ilmoittaa partioille, kertoo heille alustavat tiedot. Tilanne on kaikille selvä, nyt tulee hommia, nyt karistetaan kaikki flegmaattisuus housun lahkeista. Nyt on töitä.
Klikkaan radiokanavat valmiuteen, rykäisen, käännän katseeni tehtävälomakkeelle ja heti kun koneelle on tullut kuittaukset siitä, että asemakuulutusyhteydet ovat auki, painan tangentin pohjaan. "Hälytysilmoitus, HätäP3, 11, 13, 15, 21, S41...." Ääneni kuuluu paloasemilla, autoissa, palolaitosten ympäristössä, en ajattele tätä, minulla on vain tietokonenäyttö, hiiri ja mikrofoni. Luettelen kaikki yksiköt näytöltäni, takeltelen jonkun kohdalla, pitkä litania, korotan hieman ääntäni "liikenneonnettomuus, bussi ajanut ulos, 40 osallista". Kuulen kuinka ääneni välittää kiireen sanomaa, kuinka puhun kimeämmällä äänellä kuin normaalisti, kuvittelen, että läähätän mikrofooniin kuin kiimainen koira. Sisälläni velloo myrsky ja pystyn hädintuskin pitämään sen aisoissa. Mutta vielä ei ole aika päästä irti.
Mykistys pois. Jatketaan ilmoittajan kanssa, "olen hälyttänyt apua". Missä kunnossa ajoneuvo on? Ovatko kaikki päässeet ulos? Minkälaista haittaa liikenteelle? Asiat selkenevät, tarvetta lisätiedoille ei kohta enää ole. On aika jättää tilanne, olen valmis, homma hoidettu. Minua ei enää tarvita. Apu on menossa, minulla on tarvittavat tiedot.
Miksi on niin vaikeaa irroittautua, sulkea luuri, katkaista yhteys tilanteeseen? Olen kuin narkomaani päihteen vaikutuksen alaisena, en halua tukkia hanaa. En halua palata todellisuuteen. Haluan pysyä tässä myrskyn silmässä, tässä hiljaisessa hetkessä, näissä minuuteissa kun minulla on täysi kontrolli. Minun keikka.
Riuhtaisen itseni irti, "voidaan lopettaa". Kerron lisätiedot yksiköille. Hengitän. Pysähdyn. Olen hetken poissa-tilassa, en ota vastaan puheluita, istun ja hengitän. Ihoani kihelmöi, hieron päänahkaani, käteni vapisevat, poskissani sykkii ulkoinen sydän, tunnen kuinka hikoilen. Hymyilen. Naurahdan. Ohi on. Annan itseni myrskyn vietäväksi. Annan sen runnoa kehoani ja mieltäni hetken. Tuntuu kuin sisäinen tuli olisi räjähtämäisillään, tekemässä minusta tulipallon, leijuen kohti kattoa. Tuntuu kuin lentäisin. Pieni hysterianpoikanen.
Hitaasti rauhoitun, hengitys tasaantuu, palaan maan pinnalle, kokoan itseni.
Dispatchers-high.
Työt ovat vasta alkamassa hätäkeskuksessa, ambulansseja haalitaan edelleen, pyydetään naapurihätäkeskuksesta, tehdään ennakkoilmoituksia alueen sairaaloihin, hälytetään ensiapuryhmiä, valmiusryhmiä, lisää kuljetuskalustoa, läänille, ministeriöön, soittoa sinne ja tänne. "Onko tuonne jo ilmoitettu?" Ovatko ruksit oikeissa paikoissa, onko kaikki tehty. Yksiköt huutavat, pyytävät tietoa, lisähälytyksiä, tehtävänseuranta ei kykene yksin hoitamaan kaikkea, toinen päivystäjä avittaa, kuuntelee oikeita kanavia. Alueen muut tehtävät laitetaan odotukselle, tehdään valmiussiirtoja, ambulansseja päivystämään tuonne, ettei tule tyhjiöitä, tuo taas pysyy tuolla, pitämässä yllä sen alueen valmiutta. Palapeliä. Monta liikkuvaa osaa.
Salissa on hälinää, tulee uusia puheluita, lisätietoa, täysin uusia tehtäviä, toinen onnettomuus, toinen hätätapaus, kaikki kasaantuvat. Tehtävänseuranta istuu ja kiroaa, täysin keskittyneenä, "otetaan nuo tuolta, ne saa mennä tuonne", "älä vielä hälytä", "jätä siihen, mä hoidan", "irroita tuo", "laita odotukselle", "hei, ei älä ota niitä", "stop!". 253%:a keskittymistä. Antaen kaikkensa. Hetkeäkään ote ei saa lipsua. Rautainen ote itsestään, salista, yksiköistä. Kaikki hallinnassa. "Nyt loppuu hei", hän huudahtaa huumorimielessä päivystäjille, "ei enempää keikkaa, nyt riittää". Kuusi-seitsemän eri radiokanavaa huutaa kaikki samaan aikaan. Hän kuittaa kuljetusosoitteita ja koodeja, suorittaa lisähälytyksiä, "Hätä S41, menkää omalle toimintakanavalle". Pitää kuria radiossa, ohjaa yksiköitä muualle, selvittää missä mennään. Hän on tehtävänseuranta, salin valvova silmä pelastustoimen ja sairaankuljetuksen osalta.
Liikennetiedotteita, hinausautoa, sähkölaitos, ajoneuvon omistajaa, kirjataan, soitetaan, selvitetään, kaivetaan rekistereitä. Media soittelee, tivaa tietoja. Puhelimet soivat. Kaikki soi. Priorisointia. Kaikkea ei voida tehdä. Vuoromestari määrää, kuka tekee mitä, jakaa toimintaohjeet, toimii laivan kapteenina. Hän ei istu tuolissaan, hän on seisaallaan, liikkuu salissa, levottomin jaloin, pitää olla up to date, pitää soittaa, pitää, pitää, pitää. "Missä on suuronnettomuuskansio!?" Auki, läpikäynti. Onko jotain unohtunut?
Aallon harja lähtee pikkuhiljaa sortumaan, viemään salia huipulta alaspäin. Rauhoittumista. Hengähtämistä. Selkeästi kuultavia uloshengityksiä. Pudistetaan päitä, kuuluu naurua. Jännitys laukeaa. Tilanne ei ole vielä ohi, ei läheskään, mutta hätäkeskuksen tärkeimmät tehtävät ovat tehty, yksiköt menneet omille kanaville, on aikaa selvittää kaupungin ambulanssi- ja poliisitehtävä-jonoa. On aikaa katsoa kelloa ja huomata, että aika on mennyt kuin siivillä. Salin ilmapiiri on edelleen sähköinen, käsinkosketeltava. Mikroskooppisia hienpisaroita tiivistyy näytöille. Päivystäjät nousevat tuoleiltaan, verryttelevät.
Iso keikka. Ehkä pari kertaa vuodessa, ehkä harvemmin. Juuri sinun kohdallesi, sinulle, kerran parissa vuodessa. Tuntuu kuin olisin juossut maratonin, uinut haiden seassa, katsonut kuolemaa silmiin. Hymyilen. Minun keikka. Minun. Minä sain sen, ja piru vie minä hoidin sen! Se meni hyvin! Silmät loistavat onnesta. Minä tein sen! Minä onnistuin.
Me onnistuimme. Me teimme sen. Puhalsimme yhteen hiileen, saumaton tiimi. Vuoro vaihtuu, mutta vaihdos kestää pidempään kuin normaalisti, kenelläkään ei ole kiire pois, nauramme, kerromme, jaamme, me teimme sen! "Mä unohdin sen, hyvä et muistutit." "Voi hyvänen aika sentään, olipa tiukkaa." "Seuraavalla kerralla täytyy yrittää muistaa..." Niin harvoin niitä tulee, ei harjoitusta, vauhti luja, mennään mukana, yritetään parhaamme. Ja opitaan.
Salin ovet avautuvat ja ovesta pursuaa iloisia, väsyneitä, kaikkensa antaneita päivystäjiä. Puhumme kuin papupadat, papukaijan elkein. Emme malta päästää irti. Meidän keikka.
Seisomme vielä hetken työpaikan ulkopuolella, kasvojen väri vielä kohollaan. Kotiinlähtö.
Auto. Väsymys. Lamaava tunne päässä, jaloissa.
Nukahdan kotisohvalle.
"Täällä on bussi ajanut ulos!"
Joskus jälkeenpäin tulee mietittyä miten paljon sitä ehtii ajatella, kelata asioita päässään murto-osassa sekuntia, tuossa hetkessä kun tajuat, että nyt ei ole kyse tavallisesta keikasta, tässä se nyt on, The Keikka. Se, jota sinä olet odottanut, jopa jossain sisälläsi toivonut, se keikka, jossa saat laittaa koko ammatillisen osaamisesi peliin, SE keikka. Ja sitten kun hetki on käsillä, kun siinä sekunnin murto-osassa tajuat, että tässä se nyt on, silloin sitä muuttuu pelokkaaksi pieneksi siaksi, joka vain haluaa juosta toiseen suuntaan. Kunnes ammatti-minä taas puskee esiin, ottaa ohjakset, vie asiaa, pumppaa kehoon sellaisen määrän adrenaliinia, että Usain Bolt ainoastaan näkee vilauksen campanulansinisestä fleecetakista sinun ryntäessäsi ohitse. Maantikiitäjä kakkonen, päivystäjä suuren keikan kimpussa.
Suuren keikan edessä kaikki on yhtäkkiä hiljaista, on kuin kaikki aistit sulkisivat ulkomaailman pois, muut päivystäjät häviää, korvaan huutava radioliikenne muuttuu taustahuminaksi ja millään muulla ei ole merkitystä kun sillä yhteydellä, joka on sinulle siunattu/kirottu ilmoittajan kanssa. Tunnen kuinka sydän lyö rinnassani yhä kiihkeämmin, pumppaa ylimääräistä verta ylikuumeneviin aivoihin. Hengitystaajuus kohoaa.
Istun kuin tikka toppatakissa tuolissani, ketteränä kuin kynitty kottarainen, katse kiinni tietokoneruuduissa.
Olen valmis.
Kaikki tämä sekunnin murto-osassa.
Maailma syöksyy takaisin, palautuu, melu, ihmiset, aistit... Mutta minä pysyn transsissani.
"Mikä osoite?"
"Mitä siinä tapahtui?"
"Kuinka monta ihmistä on kyydissä?"
Äänessä on pienen pieni vapina, kädet kirjaavat kuumeisesti tietokoneelle ja liikenneonnettomuuskoodin suurin versio on jo näpytetty. Saa hälyttää suurella koodilla, harvinaista.
"Kädet vapisee; ei edes tupakkaa mieleni tee. Ruumiistani irtoan melkein, ja itseäni katselen, kun: Maa tärisee, nyt se tulee, nyt se kävelee...." [Puolikuu]
"Pieni hetki, älä vielä sulje puhelinta, hälytän tässä vaiheessa apua."
Mykistän linjan, katson minkälaisen lähdön, minkälaisia yksiköitä kone minulle tarjoaa, silmäilen ne nopeasti läpi, mistä lähtevät, katson karttaa, ovatko oikeasti lähimmät, mistä tuo tulee, ah, se on radiolla, ok, joo, se saa mennä, miksi ei tuo vpk ole mukana, ai niin, sillä ei ollut liikennepelastusvalmiutta, no, otetaan se silti, tässä on tarpeeksi hommaa ja ovat sen verran lähellä, joo-o, joo-o, tuo pois, tuo tilalle, näps, näps, klik, klik, missä se yksikkö on, ei näy, tehtävänseurannan päivystäjällä on vastaus: "ne on huollossa", ok, selvä, ja tehtävänseuranta vahvistaa: "noin on hyvä, anna mennä". Parissa sekunnissa. Hälytä. Jätän ambulanssien hälyttämisen tehtävänseurannalle, hän tietää mistä niitä vetää, ketkä ovat missä, ja poliisin tehtävänseuranta ilmoittaa partioille, kertoo heille alustavat tiedot. Tilanne on kaikille selvä, nyt tulee hommia, nyt karistetaan kaikki flegmaattisuus housun lahkeista. Nyt on töitä.
Klikkaan radiokanavat valmiuteen, rykäisen, käännän katseeni tehtävälomakkeelle ja heti kun koneelle on tullut kuittaukset siitä, että asemakuulutusyhteydet ovat auki, painan tangentin pohjaan. "Hälytysilmoitus, HätäP3, 11, 13, 15, 21, S41...." Ääneni kuuluu paloasemilla, autoissa, palolaitosten ympäristössä, en ajattele tätä, minulla on vain tietokonenäyttö, hiiri ja mikrofoni. Luettelen kaikki yksiköt näytöltäni, takeltelen jonkun kohdalla, pitkä litania, korotan hieman ääntäni "liikenneonnettomuus, bussi ajanut ulos, 40 osallista". Kuulen kuinka ääneni välittää kiireen sanomaa, kuinka puhun kimeämmällä äänellä kuin normaalisti, kuvittelen, että läähätän mikrofooniin kuin kiimainen koira. Sisälläni velloo myrsky ja pystyn hädintuskin pitämään sen aisoissa. Mutta vielä ei ole aika päästä irti.
Mykistys pois. Jatketaan ilmoittajan kanssa, "olen hälyttänyt apua". Missä kunnossa ajoneuvo on? Ovatko kaikki päässeet ulos? Minkälaista haittaa liikenteelle? Asiat selkenevät, tarvetta lisätiedoille ei kohta enää ole. On aika jättää tilanne, olen valmis, homma hoidettu. Minua ei enää tarvita. Apu on menossa, minulla on tarvittavat tiedot.
Miksi on niin vaikeaa irroittautua, sulkea luuri, katkaista yhteys tilanteeseen? Olen kuin narkomaani päihteen vaikutuksen alaisena, en halua tukkia hanaa. En halua palata todellisuuteen. Haluan pysyä tässä myrskyn silmässä, tässä hiljaisessa hetkessä, näissä minuuteissa kun minulla on täysi kontrolli. Minun keikka.
Riuhtaisen itseni irti, "voidaan lopettaa". Kerron lisätiedot yksiköille. Hengitän. Pysähdyn. Olen hetken poissa-tilassa, en ota vastaan puheluita, istun ja hengitän. Ihoani kihelmöi, hieron päänahkaani, käteni vapisevat, poskissani sykkii ulkoinen sydän, tunnen kuinka hikoilen. Hymyilen. Naurahdan. Ohi on. Annan itseni myrskyn vietäväksi. Annan sen runnoa kehoani ja mieltäni hetken. Tuntuu kuin sisäinen tuli olisi räjähtämäisillään, tekemässä minusta tulipallon, leijuen kohti kattoa. Tuntuu kuin lentäisin. Pieni hysterianpoikanen.
Hitaasti rauhoitun, hengitys tasaantuu, palaan maan pinnalle, kokoan itseni.
Dispatchers-high.
Työt ovat vasta alkamassa hätäkeskuksessa, ambulansseja haalitaan edelleen, pyydetään naapurihätäkeskuksesta, tehdään ennakkoilmoituksia alueen sairaaloihin, hälytetään ensiapuryhmiä, valmiusryhmiä, lisää kuljetuskalustoa, läänille, ministeriöön, soittoa sinne ja tänne. "Onko tuonne jo ilmoitettu?" Ovatko ruksit oikeissa paikoissa, onko kaikki tehty. Yksiköt huutavat, pyytävät tietoa, lisähälytyksiä, tehtävänseuranta ei kykene yksin hoitamaan kaikkea, toinen päivystäjä avittaa, kuuntelee oikeita kanavia. Alueen muut tehtävät laitetaan odotukselle, tehdään valmiussiirtoja, ambulansseja päivystämään tuonne, ettei tule tyhjiöitä, tuo taas pysyy tuolla, pitämässä yllä sen alueen valmiutta. Palapeliä. Monta liikkuvaa osaa.
Salissa on hälinää, tulee uusia puheluita, lisätietoa, täysin uusia tehtäviä, toinen onnettomuus, toinen hätätapaus, kaikki kasaantuvat. Tehtävänseuranta istuu ja kiroaa, täysin keskittyneenä, "otetaan nuo tuolta, ne saa mennä tuonne", "älä vielä hälytä", "jätä siihen, mä hoidan", "irroita tuo", "laita odotukselle", "hei, ei älä ota niitä", "stop!". 253%:a keskittymistä. Antaen kaikkensa. Hetkeäkään ote ei saa lipsua. Rautainen ote itsestään, salista, yksiköistä. Kaikki hallinnassa. "Nyt loppuu hei", hän huudahtaa huumorimielessä päivystäjille, "ei enempää keikkaa, nyt riittää". Kuusi-seitsemän eri radiokanavaa huutaa kaikki samaan aikaan. Hän kuittaa kuljetusosoitteita ja koodeja, suorittaa lisähälytyksiä, "Hätä S41, menkää omalle toimintakanavalle". Pitää kuria radiossa, ohjaa yksiköitä muualle, selvittää missä mennään. Hän on tehtävänseuranta, salin valvova silmä pelastustoimen ja sairaankuljetuksen osalta.
Liikennetiedotteita, hinausautoa, sähkölaitos, ajoneuvon omistajaa, kirjataan, soitetaan, selvitetään, kaivetaan rekistereitä. Media soittelee, tivaa tietoja. Puhelimet soivat. Kaikki soi. Priorisointia. Kaikkea ei voida tehdä. Vuoromestari määrää, kuka tekee mitä, jakaa toimintaohjeet, toimii laivan kapteenina. Hän ei istu tuolissaan, hän on seisaallaan, liikkuu salissa, levottomin jaloin, pitää olla up to date, pitää soittaa, pitää, pitää, pitää. "Missä on suuronnettomuuskansio!?" Auki, läpikäynti. Onko jotain unohtunut?
Aallon harja lähtee pikkuhiljaa sortumaan, viemään salia huipulta alaspäin. Rauhoittumista. Hengähtämistä. Selkeästi kuultavia uloshengityksiä. Pudistetaan päitä, kuuluu naurua. Jännitys laukeaa. Tilanne ei ole vielä ohi, ei läheskään, mutta hätäkeskuksen tärkeimmät tehtävät ovat tehty, yksiköt menneet omille kanaville, on aikaa selvittää kaupungin ambulanssi- ja poliisitehtävä-jonoa. On aikaa katsoa kelloa ja huomata, että aika on mennyt kuin siivillä. Salin ilmapiiri on edelleen sähköinen, käsinkosketeltava. Mikroskooppisia hienpisaroita tiivistyy näytöille. Päivystäjät nousevat tuoleiltaan, verryttelevät.
Iso keikka. Ehkä pari kertaa vuodessa, ehkä harvemmin. Juuri sinun kohdallesi, sinulle, kerran parissa vuodessa. Tuntuu kuin olisin juossut maratonin, uinut haiden seassa, katsonut kuolemaa silmiin. Hymyilen. Minun keikka. Minun. Minä sain sen, ja piru vie minä hoidin sen! Se meni hyvin! Silmät loistavat onnesta. Minä tein sen! Minä onnistuin.
Me onnistuimme. Me teimme sen. Puhalsimme yhteen hiileen, saumaton tiimi. Vuoro vaihtuu, mutta vaihdos kestää pidempään kuin normaalisti, kenelläkään ei ole kiire pois, nauramme, kerromme, jaamme, me teimme sen! "Mä unohdin sen, hyvä et muistutit." "Voi hyvänen aika sentään, olipa tiukkaa." "Seuraavalla kerralla täytyy yrittää muistaa..." Niin harvoin niitä tulee, ei harjoitusta, vauhti luja, mennään mukana, yritetään parhaamme. Ja opitaan.
Salin ovet avautuvat ja ovesta pursuaa iloisia, väsyneitä, kaikkensa antaneita päivystäjiä. Puhumme kuin papupadat, papukaijan elkein. Emme malta päästää irti. Meidän keikka.
Seisomme vielä hetken työpaikan ulkopuolella, kasvojen väri vielä kohollaan. Kotiinlähtö.
Auto. Väsymys. Lamaava tunne päässä, jaloissa.
Nukahdan kotisohvalle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
