sunnuntai 22. helmikuuta 2009

crescendo

Media- ja syyteaihe saa luvan levätä hetken. Olen pyöritellyt kyseisiä ajatuksia päässäni viimeisen viikon, mutta en oikein saa niitä koottua tekstiksi, vielä. En ainakaan tänään. Aihe on laaja ja paljon intohimoa herättävä, kummasti tuntuu, että median välittämä kuva hätäkeskuksista kirvoittaa minussa enemmän läähätystä ja kuumottavia poskia kuin ohikävelevä upeakroppainen adonis. Joudun siis valitsemaan sanani sekä esitysmuotoni tarkasti, joten jätän ne vielä hetkeksi muhimaan.
Lähden kohta lomalle, ilomielin, harvoin tuntee tarvitsevansa sitä niin paljon kuin nyt. Palaan varmasti parempana päivystäjänä, jolla on enemmän tarmoa ja tahtoa, kärsivällisyyttä. Enemmän intoa päivittää blogia hieman useammin. Onkin hieno lähtölaukaus lomalle olla töissä viikonloppuyöt, ne muodostavat upean crescendon työjaksolle, antavat minulle luvan kiljuen juosta ulos ovista ja vehreille lomaniityille. Voin heittää sen tylsän veitsen, jolla olin jo viilaamassa ranteitani auki, syrjään.

Mitä viikonloppuna on tapahtunut? Mitä kulmakarvoja kohottavia tunteita se on aiheuttanut? Sitä samaa paskaa kuin aina ennenkin. Alkoholi, musiikki, bileet ja haisevat juopot. Sitä oikein huokaisee helpotuksesta kun näkee, että puhelu tulee jostain alueen sairaaloista, koska silloin tietää, että toisessa päässä on selvin päin oleva ihminen, joka ei rupea inttämään vastaan ja aiheuttamaan hämminkiä, sen takia ettei päivystäjä hälytä mediheliä paikkaamaan haavaa sormessa. Mikä siinä sormessa muuten on niin pyhää ja haavoittuvaista, ettei sitä kännipäissään osata yhtään hoitaa? Isot miehet itkevät ja kerjäävät sääliä, ”tajuksä et mä oon vuotamassa kuiviin!” ”niin ja se haava on keskisormessa, niinkö?” ”Sormenpäässä, se vaatii ainakin 10 tikkiä, laita äkkiä se helvetin ambulanssi tänne!” Ei ei veikkoseni.
Kieli ei osaa vääntää mitään muuta kuin kirosanoja, ja ne tulevatkin sujuvasti. ”Hätäkeskus.” ”Vittu… vittu, se saatanan pässi, vittu…” ”Siis mikä siellä on hätänä?” ”Kun se vittu, kuuntele hei nyt, hei.” ”Kuuntelen, nyt kerrot mikä siellä on hätänä tai mä lopetan tämän puhelun.” ”Ku tuo vitun Make makaa tossa, saatana…. kato vittu ku se on vetäny sitä mömmöä..” ”Missä te olette, paikkakunta ja osoite?” ”Emmä vittu, hei olkaa nyt saatana hiljaa siellä (huutaen taustaporukalle), siis tää on tää, vittu, kyl sä vittu tiiät, täs Valintatalon vieressä…” jne jne jne.

Toinen toistuva teema on ravintolan asiakkaat. Sitä mennään niin polleana poikana sisään, henkselit paukkuen, tsiigaan vähä friiduja. On kaulukset pystyssä, ja varmaan vähän muutakin, geelit turkissa ja asenne kohdallaan. Ja kun yhtäkkiä, totta kai ilman minkäänlaista syytä, he lentävät kuin leppäkeihäät pihalle, he soittavat ja ruikuttavat kuten märät kissanpennut. Voin vakuuttaa etteivät he muita märkiä mirrejä saaneet aikaiseksi baarireissullaan. Tai mistä minä tiedän, ehkä he osaavat olla hyvinkin don juan-maisia ollessaan sillä tuulella. Se mielikuva, joka kantautuu mieleeni puhuessani näiden kanssa kun he soittavat hätäkeskukseen, ei vaan oikein natsaa kyseisen gigolo-tyyppiseen naistenkaatajaan. Menee hiukan samaan säälittävään kategoriaan kun sälli, joka soitti ja pyysi partion hakemaan tietyn tytön naapurista, koska hän ”tietää että se haluaa olla mun kaa täällä, mut se naapurin poika ei vaan päästä sitä.”
Ja ne syyt, jonka perusteella he vaativat partion paikalle… ”Mä, mut heitettiin ulos rasistisin perustein, mä haluan poliisit tänne heti.” ”Mikä sun nimi on?” ”Matti Hulkkonen.”
Seuraava askel on syyttää portsaria pahoinpitelystä, joka on tietenkin kuvattu videolle.
Ja sitten päästään hukattuihin narikkalappuihin, joten takkia ei saada, ja kännykkä on jäänyt jo kiinni olevaan ravintolaan, eikä ilman sitä tietenkään voi mennä nukkumaan! Ei, vaan pitää soittaa ainakin 7 kertaa ja uhkailla ja haukkua, sekä syyttää päivystäjiä siitä, että he lyövät luurin korvaan. Älä.
Toinen urhea kansalainen ilmoittaa ennen puoltayötä polleana, innostuneesti, kuvitellen tekevänsä vuoden uroteon, että ravintolassa on päihtyneitä ihmisiä. Hänen silmissään kiiltää varmasti jo Suomen Leijonaristi, tai mikä hemmetin plaketti se onkaan, jota Halonen jakaa itsenäisyyspäivänä tietyille jupeille. ”Älä saatana…odota hei vähän, älä vielä sulje, mä hälytän tässä vaiheessa apua.” En tietenkään sano tuota ääneen.

Puukot heiluvat tiuhaan näinä alkoholinhuuruisina öinä. Hirveä mekkala, huutoa, ja ilmoittaja, joka sönköttää sanan, kaksi kerrallaan. Esitietojen mukaan partiot ja ambulanssi ovat jo menossa ja yksiköt huutavat kurkut suorina kanavilla lisätietoja. Yritä siinä sitten palvella heitä ja kertoa jotain, kun et saa ilmoittajasta mitään irti, puhelin vaihtaa käsiä, vuorotellen siihen huutaa joku ihminen: ”laittakaa ne ny vähä vitun nopeesti tänne!” Ja taas puhelin jatkaa matkaa. Ei mitään tietoa tekijästä, ei mitään varmaa tietoa minne puukotettu. Partiot ajavat renkaat kirskuen, valot vilkkuen, vaatien tietoja, joita päivystäjä ei kykene antamaan. ”Eikä siellä kukaan tiedä mitä on tapahtunut…” Ei. Näissä onkin yleensä kaksi lopputulosta, toinen on se, ettei kukaan loppujen lopuksi ole nähnytkään mitään puukkoa tai veistä, joku on vaan kaatunut ja siten saanut pintahaavan polveen. Tai sitten joku oikeasti makaa mora tukevasti kiinni rintakehässä, elämäneliksiiri nätisti leviten ympäri lattiaa. Ja tarkoitan tässä sekä viinaa että verta. Päivystäjää vituttaa jo valmiiksi ja osaa usein arvata oikein miten tulee käymään. ”Se on X-5” (eli ei tarvetta ensihoidolle). Pillit huutavat ja yksiköt kaahaavat. Muuta siinä ei voi tehdä kun ei ole varmoja tietoja.

Hätäkeskukselle valehdellaan myös sujuvasti ja häikäilemättä. Vääristetään ja suurennetaan tapahtumia. Puolen millin haavasta tulee 20cm:n ammottava aukko ja epätoivotusta vieraasta riehuva, bestiaalinen vampyyri, jolla on käsissään vähintäänkin samuraimiekka. Joskus he jäävät kiinni, ja on hienoa päästä rökittämään heitä pimitetystä tiedosta. ”Tunnetko sinä sen naisen, joka on tunkeutumassa asuntoon?” ”En tunne, se on joku ihan outo, en oo koskaan edes nähny.” Päivystäjä laittaa poliisi paikalle ja mykistää hetkeksi linjan, siten ettei ilmoittaja kuule mitä hän sanoo partioille. Samaan aikaan päivystäjä kuulee edelleen kaiken mitä tapahtuu langan toisessa päässä kuulokkeiden yhdestä korvasta, toisen kautta hän keskustelee partion kanssa. Lievää skitsofreniaa. No, mitä sieltä ilmoittajan päästä kuuluukin heti kun linja menee, ilmoittajan luulon mukaan, mykäksi. ”Vittu mä en päästä sitä helvetin huoraa sisälle, se rupeaa taas kitisemään niin kun aina ennenkin!”
Busted.

Entäs vuotavat perseenreiät? ”Mulla on vuotanut perse kohta 5 päivää…” ”Siis takapuolesta tulee verta, niinkö?” ”Joo.” ”Ja olet varma, ettei sulla ole menkat?” ”Ai mitä mulla on?” ”Niin, että olet varma, ettei sulla ole menkat?” ”Mä en tajuu..” ”Siis onko sulla kuukautiset.” Lievää ärsyyntymistä ilmassa. ”Ei oo, perseestä tää tulee. Et mä ajattelin et sä voisit laittaa poliisin tänne.” Aha. Totta kai laitan sinne partion, ilmoittaja varmaan haluaakin komeita poliisimiehiä paikalle, jotka sorkkivat häntä kivasti takapuolesta. Tekisivätköhän ne moottoripyöräpoliisien kitsit nahkaiset haalarit tempun…? Ei muuta kun kumihanskat mukaan, patukat valmiiksi ja menoksi. Ai ei vai…
Kyseinen neiti ei loppujen lopuksi tarvinnutkaan apua, ei ilmeisesti saanut sitä mitä halusi.

Ja ne perheriidat. Nainen soittaa keskellä yötä ja haluaa partion paikalle kun mies on tullut kotiin kännissä ja vaatii, että vaimo tekee hänelle ruokaa. ”Mä en kestä tuota miestä, viekää se pois!” Tai kun mies ei löydä kaukosäädintä klo 4 aamuyöstä ja koska rouva ei kerro missä se on, on tietenkin poliisin tehtävä tulla etsimään se.

Kaiken näiden turhuuksien keskeltä löytyy niitä oikeita puheluita, oikeita hätätapauksia. Lapsia, joiden vanhemmat ovat niin kännissä, etteivät pysty huolehtimaan heistä. Vanhuksia, joiden sydän pettää viiden aikaan aamusta. Liukastuneita känniläisiä, jotka oikeasti tarvitsevat apua. Tappeluita, myrkytyksiä.

Näistä tunnelmista minä siirryn hetkeksi taustalle, hiukset pystyssä, korvat täynnä moskaa ja kirosanoja. Otan varovaisia askeleita kohti vapautta. Viikko ilman töitä... Tämän jälkeen se kuulostaa paratiisilta…

torstai 19. helmikuuta 2009

täydenkuun hohto

Joku aika sitten oli täysikuu. Se iso pyöreä, loistava taivaankappale, you know. Kaikista tutkimuksista, jotka "todistavat", ettei mitään kuuhulluutta ole olemassa tai ettei kuu millään tavoin vaikuta meihin, huolimatta, rohkenen kutsua kyseisten tutkimusten tekijät hätäkeskukseen kyseisenä ajankohtana. Nimittäin sana hullu, saa aivan uuden merkityksen näinä synkkinä öinä, joita valaisee taivaan oma halogeeni.
Oikeasti? Oikeasti. Miksei kuu voisi vaikuttaa ihmiseen, jonka keho muodostuu 40% vedestä, jos sillä on voimia siirtää suuria vesimassoja jokaikinen päivä? Ihan näin hätäkeskuspäivystäjän näkökulmasta katsottuna. Selvää on kuitenkin se, että täydenkuun aikana hätäkeskukseen tulee niitä hulluja soittoja enemmän kuin normaalisti, on pikku-ukkoa ja heinätyttöä, lentäviä kissoja ja puhuvia sammakoita. Kyllä ihmismieli osaa olla sairas, vastenmielinen, ja ah niin huvittava.
Hullut puhelut tuovat täysin uuden ulottuvuuden päivystystyöhön, niitä ei voi verrata häirikköihin, juoppoihin, ei ihminen voi sille mitään, että näkee näkyjä, että omat aivot heittävät häränpyllyä ja johdattavat hänet hulluuden kaidalle, pehmustetulle polulle. He ovat oikeasti hädissään. Samalla he tuottavat suurta hupia ja iloa päivystäjille, antaen niitä väriläiskiä ja huumorinkipinöitä. Nauru ei kuitenkaan kohdistu henkilöön, vaan siihen juttuun, siihen uskomattomaan tarinaan, niihin lauottuihin käsittämättömyyksiin.
Sitä ei voi pysyä vakavana kun kuuntelee työkavereitaan. "Minä en valitettavasti voi auttaa tässä housuasiassa..", "en minä voi tietää asutteko siellä vai ei", "siis mikä tulee seinän läpi...?!" Tai kun vieruskaveri vakavissaan yrittää selventää ilmoittajalle, ettei sohvan sisällä ketään ole, samalla kun ilmoittaja panikoi kun "sieltä näkyy sormi!".

Vaikeinta näissä puheluissa ei ole oman pokan pettäminen, vaan työkavereiden. Kun puhut ilmoittajan kanssa, olette kahden, keskellä tilannetta, purkamassa asiaa, eikä silloin välttämättä naurata, vaikka saat kuulla mitä ihmeellisempiä juttuja. Mutta. Kun työkaverit aamuyöstä väsymyshuuruissaan, naurun kynnys matalimmillaan, kuulevat sinun kysymykset, toteamukset, he alkavat hihittämään, hytkymään tuoleissaan, ja pahus kun kyseiset äänet tunkeutuvat turvalliseen ilmoittaja-päivystäjä-kuplaan...

* Mies soittaa aamuyöstä hengästyneenä. "Laita partio tänne, täällä on asemiehiä!" Paikkakunta, osoite. "Siis onko siellä tällä hetkellä henkilöitä paikalla, aseiden kanssa?" Taustalla on täysin hiljaista, ei hiiskahdustakaan kuulu. "Joo, ne tuli mun perässä sisään." "Ja niillä on aseet...?" "On joo, jotain Moskovasta hankittuja." Ookoo... Tässä vaiheessa vuoromestari ottaa puhelun myötäkuunteluun (eli hän voi ns. poimia jonkun puhelun kuunteluun, hän ei voi osallistua keskustelemaan, mutta tämä kyseinen myötäkuuntelu-keino on hyvä esimerkiksi kun on ns. liikkuva, tiukka tilanne, joka vaatii, että päivystäjä roikkuu langalla, esittää kysymyksiä, tarkennuksia, suuntia, jolloin vuoromestari voi kuunnella ja välittää tietoa eteenpäin, ilman, että päivystäjä joutuu tauottamaan keskustelua ilmoittajan kanssa), ihan vaan sen takia, että homma kuullostaa mielenkiintoiselta.
"Mitä nämä henkilöt tekevät tällä hetkellä?" "Ne vaan on, laita se partio äkkiä!" "Ovatko he samassa huoneessa kuin sinä, vai missä ne on?" "En mä tiiä missä ne on, ne on täällä jossain." "Tunnetko heidät?" "No en!" "Ja sinä et tiedä missä he tällä hetkellä ovat...?" Kyseessä on pieni asunto. Hiljaisuutta. Ja sitten. "Hei, joo, ne on tuolla verhojen alla piilossa..."
Vuoromestari purskahtaa nauramaan sydämensä kyllyydestä ja minä parka päivystäjä taistelen itseni kanssa. Avaan suuni, yritän kysyä jotain, mitään ei tule, kokoan itseni, yritän uudestaan, ei mitään. Vatsani kramppaa. On pakko mykistää linja ja antautua kehosta pulppuavalle naurulle.

Aamuyöt. Joskus sitä saa elämänsä makeammat naurut juuri tuona ajankohtana, asia ei välttämättä ole kummoinen, mutta salin seinien välissä, pienellä porukalla, väsyneinä ja sisäpiirihuumorin loistaessa... A vot.

-----------------------------------------------------------------------

Kerran saatiin todeta, että hälytysalueemme laajeni huomattavasti yhdessä yössä. On tavallista, että tulee puheluita naapurihätäkeskusten alueilta, varsinkin tiheästi rakennetuilta raja-alueilta, ja tuolloin puhelu yhdistetään tarvittaessa oikeaan paikkaan parilla klikkauksella. Joskus yhdistämme puheluita Tallinnaan sekä Tukholmaan. Tallinnasta löytyy aina suomea puhuvaa henkilökuntaa, onneksi. "Hej, det är från ******s nödcentral i Finland, jag förenar ett samtal till er." Ruotsiin soitetaan myös silloin kun halutaan tietoja Ruotsin kilvissä olevista ajoneuvoista.
Mutta Ranskaan emme saa suoraa yhteyttä, meillä ei ole Pariisin hätäkeskuksen numeroa...

* Nainen (tuttu nimi ja ääni, hienoista päihtymystä ilmassa) soittaa ja kertoo saaneensa soiton kaveriltaan. Kaveri on Pariisissa ja vetänyt unilääkkeitä. Jaaha. "Missäs päin Pariisia kyseinen ystävä on?" "Ei se sitä kertonut." Ohjeistettu ilmoittajaa pyytämään ystävää soittamaan hätänumeroon, joka tuolloin menee Pariisin vastaavaan.

Hän soittaa kohta uudestaan. Nyt on lisätietoja, päätä huimaavat. "Se on siinä sinisessä Fiatissa Seinen rannalla ja se on vetänyt kokonaisen purkillisen niitä lääkkeitä. Ilmoittakaa Pariisin poliisille, mä vaikka maksan et joku menee tarkistamaan!" "Rouva ei taida tuntea Pariisia, tai sitä, että tuo Seine on hieman isompaa värkkiä kuin paikallinen Suntti... Missä kohtaa Seinen rantaa tämä Fiati on?" (ei sillä et kysymyksellä sinänsä olisi mitään merkitystä, mutta...) "No siinä rannalla, kyllä se näkyy!"

Ja vielä yksi soitto, yksi lisätieto. "Fiati on Suomen kilvissä." Kiitos.

Enpä ole ennen joutunut suorittamaan paikannusta Pariisin kartta mielessä...
Paikannuksesta puheen ollen. Paikallistuntemuksesta.
Nykymuotoista hätäkeskusta syytetään usein siitä, ettei sieltä enää löydy paikallistuntemusta, varsinkin keskustelupalstoilla tämä on yleinen kommentti, "ne ei tiedä enää mitään, kysy et missä kaupungissa mä oon kun mä ilmoitin paikan tunnetuimman baarin!" Hommahan menee niin, että on ihan sama mitä ilmoittaja minulle kertoo, minä kysyn silti häneltä paikkakunnan. Vaikka minä periaatteessa tiedän, että hän soittaa tietystä kaupungista kadunnimen tai paikannimen perusteella, niin minä en päivystäjänä oleta yhtään mitään. Haluan ensin paikkakunnan, ja haluan, että ilmoittaja kertoo sen minulle. Mistä minä tiedän onko jossain muualla yhtäkkiä avattu jokin uusi paikka samalla nimellä tai jokin pieni kylä jossain perähikiällä on samanniminen kuin se tunnettu kaupunginosa. Paikkakunta kysytään AINA. Se ei ole merkki siitä, ettei päivystäjällä ole hajua mistään eikä tiedä mistään mitään, vaan se on merkki siitä, että kyseessä on vastuuntuntoinen ja työnsä osaava henkilö, joka ei jätä mitään arvailujen tai oletusten varaan, joka hälyttää ambulanssin oikeaan kuntaan, tai ainakin minimoi riskin, että mennään väärään paikkaan (aina se ei ole päivystäjän vika).

to be continued... (mediaa, syytteitä jne.)

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

ääni, kuulo

Huokaus. Siltä työ joskus tuntuu. Laimealta huokaukselta, jota ei voi estää. Sellaiselta työni on tuntunut pari viimeistä viikkoa, en ole löytänyt sitä sykähdyttävää onnea ja hurmiota, auttamisen riemua. Häiriköt eivät ole saaneet naurua aikaiseksi ja pinna on ollut kireällä.
Suomeksi sanottuna minua on vituttanut.
Tässä syy miksi minä en myöskään ole jaksanut kotona ollessani rustailla antoisia tekstejä rakkaasta työstäni tai sen aiheuttamista reaktioista. À la pissiskieli: EVVK.
But I'm back, olen palannut niistä synkkyyden luolista, joissa ärsyyntymisen liekki palaa kuumana, joissa mieli on mustana kuin likainen perseenreikä. Näitä jaksoja tulee silloin tällöin, kestävät hetken ja päästävät sitten otteestaan. Eiköhän meillä jokaisella, oli alamme mikä tahansa. Minua ne muistuttavat siitä, että elämässä on muutakin kuin työtä, ja opettavat arvostamaan niitä hyviä kausia.
No, se siitä, elämä on. Tai miten se meni. Yritetään taas vaan päästä vauhtiin.


Ääni on hyvin tärkeä väline hätäkeskuspäivystäjälle, se on kuin ilma ihmisille, kornisti sanottuna. Ilman sitä, työtä on mahdotonta tehdä. Samassa asemassa on kuuloaisti. Yhteys ilmoittajaan, yksiköihin, kaikki perustuu kuuloon, ymmärrykseen. Päivystäjänä minä teen johtopäätöksiä ilmoittajan äänen perusteella, onko kyseessä lapsi tai aikuinen, hysteerinen vai rauhallinen jne. Valitsen lähestymistavan näiden seikkojen perusteella. On kumma juttu miten paljon sitä voi olettaa pelkän äänen perusteella, joskus sitä kuvittelee puhuvansa unelmien prinssin kanssa ja kun tulee tilaisuus katsoa kyseisen henkilön kuva rekistereistä (mikä sinänsä jo poistaa "unelma"-leiman aika tehokkaasti) niin voi sitä shokkia ja epäluuloa kun ruudulta tuijottaa pöhöttynyt, kaljamahainen juoponretku.
Välillä päätelmät siis menevät pieleen...

* Mies soittaa ja kertoo, että tarvitaan ambulanssi. Kyse on vatsakivusta. Pyydän potilaan puhelimeen ja haastattelen häntä hetken (miten kauan kipua on ollut, ylä- tai alavatsa, aaltoilevaa tai jatkuvaa...) ja kun homma on selvä pyydän vielä ensimmäistä henkilöä takaisin puhelimeen (miksi? koska hänelle annetaan ohje soittaa takaisin mikäli tilanne muuttuu ennen kuin apu on paikalla, ei potilaalle, joka ei välttämättä kykene itse soittamaan jos tilanne äityy pahaksi). "Annatko puhelimen vielä sille toiselle miehelle?" "..... se oli kyllä mun vaimo...." .....oih... Posket leiskuvat punaisina kuin perulainen paloauto ja tekee mieli takoa päätä pöytään. "Anteeksi", aloitan, mutta potilas on jo antanut puhelimen vaimolleen.

* Lapsi soittaa ja pyytää ambulanssia. Päivystäjä puhuu kuten lapselle tehdään, hieman äänensävyä muuttaen, esittäen pelkistettyjä kysymyksiä. "Onko se taustalla oleva mies sun isi?" "Ei, se on mun avomies." ..........oih....


Kommunikoimme yksiköiden kanssa radion kautta. Painamme tangentteja ja annamme äänemme virtuaaliaaltojen vietäviksi, ja myös tässä äänenpainolla ja sävyllä on merkitystä ja varsinkin sillä miten muotoilee sanomansa, jaaritellaanko, vai antaako äänen muodostaa psykologisen piiskan, joka ruoskan lailla takoo juuri ne tärkeät sanat, lyhyesti ja ytimekkäästi. Antaako päivystäjä tehtävän yksikölle epäröivin sanojen, melkein anteeksipyytäen tai esittääkö hän asiansa jämäkästi ja varmasti.

"530, Häke kutsuu". "530." "Joo, ilmoittaja soittaa ja kertoo, että Seppätorilla makaa mies, se örisee eikä pääse ylös, viinapullo on vierellä, et menisittekö te kattomaan..."

"530, Häke." "530." "Tehtävä 55, Seppätori, Rosson edessä."

Varmaan maallikkokin kykenee huomaamaan eron ja kumpi versio on parempi.

Sama tulee esiin kun puhuu ilmoittajien kanssa. Monesti käy niin, etten päivystäjänä tiedä mitä tilanteessa tulisi tehdä, päivittäin itse asiassa. Joka päivä sitä saa nyörtyä ja kysyä neuvoa, huomata olevansa täysin ulapalla hätäkeskusmaailman valtamerellä. Ei tätä työtä yksin pystyisikään tehdä, sitä olisi kuin laiva ilman kipparia, navigointilaitteita ja purjeita, vastassa helvetinmoinen myrsky. Tämä ala on niin laaja ja varsinkin ilmoittajien pyynnöt ja tilanteet, joista he soittavat, ovat niin uskomattoman kirjavat, ettei kukaan koskaan voi väittää olevansa täysioppinut ja tietävänsä kaiken. Kysymme, keskustelemme, puhumme. Tullaan yhteiseen päätökseen. Ja se päätös välitetään ilmoittajalle. Jämäkästi. Ilmoittajaa ei saa jättää epävarmaan olotilaan, joten äänensävyä pitää kontrolloida, antaa vaikutelma siitä, että olet ammattilainen ja perillä asioista vaikka olet pihalla kuin lumiukko Saharassa.


Nykyään päivystäjät tuntevat alueen kenttämiehistön harmittavan huonosti. Emme tiedä kenen kanssa olemme tekemisissä. Jo tämä aiheuttaa välillä eripuraa, emme aina ymmärrä toisiamme tai toisen ajatusmaailmaa. Ennen oli toisin, päivystys oli paloasemalla, poliisilaitoksella, oli kanssakäymistä, keskustelua, jutustelua. Puhumattakaan siitä, että laitettiin saunaa päälle, avattiin ovia, hierottiin selkiä... mutta se on sitten taas ihan eri juttu....
Nyt tunnemme ääniä, "ai tuo on taas töissä, sillä on niin kimeä ääni", "ai se on tuo mukava mies". Niin paljon on myös kiinni äänensävyssä. Se voi muuttaa kaiken, tietty äänensävy saa hyvälle tuulelle kun taas toisenlainen muuttaa päivystäjän sihiseväksi kiukkupussiksi, joka janoaa kostoa ja verta loppuvuoron ajan.

Radio välittää päivystäjille paljon tietoa, poliisipartioiden innostuneet äänensävyt kun tulee kova keikka tylsänä päivänä saavat päivystäjät hymyilemään ymmärtäväisesti, "noniin, saivathan ne tekemistä". Vanhan lanssarin ääni taas kielii lähes täynnä olevasta keikkatilistä, ääni hidas ja äänensävy kaikuen "vittu, taas paskakeikka"-asennetta. Eivät päivystäjät vaadi, että kentällä oleva väki tanssii lambaadaa pinkeissä balettitossuissa harmooninen hymy kasvoillaan kun potilas ei todellakan tarvinnut apua, tai kun palomiehet karauttavat liikenneonnettomuuspaikalle, jossa heillä ei olekaan tekemistä, mutta se pahin vitutus voisi jäädä kanavien ulkopuolelle. Nimenomaan se asenne, koska se paistaa läpi, vaikka sanat olisivatkin kuinka asialliset, äänenpaino. Mutta tottakai päivystäjä ymmärtää, että palomiehillä on kova paikka kun joutuivat lähtemään vuorokauden ainoalle tehtävälle, raahautua sohvan tai sängyn pohjalta autoon ja laittaa varusteet selkään. Voi helvetti kun jäi jääkiekkomatsi näkemättä, ja tämän takia!
(Sallinette hienoisen vittuilun, pakko on välillä naljailla, ;) )

Monen VPK:n keikkahurmos (varsinkin harvemmin keikalle pääsevät) välittyy kirkkaasti päivystyssaliin, äänessä on lievää huohottamista ja se tulee melkein huutona, "Häke, TS61 matkalla, vahvuus 1+10, onko lisätietoja" (mitä missä kerro kerro, jeeee). Auto täynnä seinille innosta hyppivää porukkaa, jotka munat pystyssä ajavat hälytysajoa. Keikka, jippiaiei! Taustalla soi ulvovat hälytysäänet, kiihdyttäen palokuntalaisten sykettä yhä enemmän.
Ja se karvas pettymys kun palomestari ilmoittaa, ettei tarvita muita paikalle, muut yksiköt voidaan peruuttaa. "TS61 kuittaa peruutuksen..." Hitaasti, antaen kuvan ilmapallosta, josta ilmat yhtäkkiä menivät pellolle, lysähtäen kasaan, käsivarret valahtaen sivuille, katse kääntyen alaspäin. Voi pientä. Päivystäjälle tulee oikein paha mieli.
(Ja ihan sivuhuomautuksena, tämä oli vain esimerkki, ei VPK:ta halventava tai yleistävä, joten steady people, minulla on kaikki kunnioitus vapaapalokuntien työtä kohtaan, ja useimmiten he ovat täysin ammatti-ihmisten veroisia radiokeskusteluissa.)

Radio välittää meille poliisikoiran innostuneet haukut kun keikka on päällä ja joskus myös koiran kaataman rikollisen säälittävät "ai, ai, ai"-huudot, feminiinistä pienimuotoista ulvontaa, joka saa päivystäjät nauramaan oikeuden voitolle. "Saisiko tänne ambulanssin", konstaapeli pyytää.
Tulee.
Toisella kanavalla on jo toinen mielenkiintoinen keikka menossa, toinen viranomainen saa kiireellisen tehtävän ja poliisipartiot tekevät ajoneuvokyselyitä. Työsarka virtaa eteenpäin, välillä rauhallisesti kuin uinuva joki Pohjanmaan lakeuksilla, välillä kuohuen kuin Imatran koski. Välillä päivystäjät saavat tietää tehtävän kulusta enemmän kuin kuljetuskoodin, peruutukset ja lisähälytykset, välillä taas ei. Eteenpäin, uusia tehtäviä, kello käy, tehtävänumerointi juoksee. Missä on seuraava mielenkiintoinen keikka, tämäkö puhelu haastaa minut ammatilliseen kokeeseen, tai päättyykö se verbaaliseen duelliin... Kohta tiedetään.