joulu takana, uusivuosi tulossa

Oikein mukavia välipäiviä kaikille lukijoille! Minulta jäi joulutervehdykset väliin kun ryntäsin sellaiseen paikkaan viettämään kyseistä rauhanjuhlaa, missä ei ollutkaan nettiä käytössä, edelleenkään. Vieroitusoireet olivat kovat, mutta työasiat kaikkosivat ihanasti mielestä siinä suklaata syödessä ja kinkkua hiplatessa. Joulu vapaalla. Lottovoitto. Mikään ei hävitä joulumieltä niin tehokkaasti kuin itkevä lapsi, joka soittaa ja kertoo, että isi lyö äitiä. Siinä ei paljon Saarioisten lanttulaatikko työpaikan kahvipöydällä auta.

Palasin kotikulmilta ajaen yön pimeyteen, kuunnellen Meurmanin "ajan läpi yön"-biisiä, kiroen kanssa-autoilijoiden typeriä ohituksia ja nopeuksia, röyhtäillen kinkuntapaisia hönkäyksiä, vetäen batteryä ja suklaata sekaisin ja saavuttaen älyttömän hyvän sekasokeriväsymyshumalan. Hoilasin Madonnan Like a Prayer'ä ja tajusin yhtäkkiä ettei minulla ole hajuakaan missä minä olen. Täytyy myöntää, että onhan 500km pitkä matka, ja sillä välillä voi oikeasti eksyä (vaikka olisikin niin haka auton ratissa kuin minä...) mutta nyt ei ollut siitä kyse. Pyrin aina pitämään huolen siitä, että jatkuvasti varsinkin tiellä ollessani, tiedän missä olen, viimeisen kadunnimen, tienviitan, risteyksen. Jos jotain sattuu, osaan kertoa paikan. Pitkillä matkoilla ja pimeässä ote herpaantuu helposti, juuri silloin kun pitäisi olla erityisen valppaana.

Huokaisin helpotuksesta kun näin pienen tienviitan, olin jälleen mukana pelissä, voisin tarvittaessa soittaa hätäkeskukseen enkä häpeäisi silmiäni päästä änkyttäessäni "kun en mä tiiä missä mä oon... ei, en mä oo varma edes kunnasta...". Osaisin kertoa, että viimeinen näkemäni kyltissä luki näin, siitä olen ajanut ehkä 10minuuttia. Päivystäjä katsoisi kartalta ja arvioisi matkaa, paikkaa, näiden tietojen perusteella. Ei tarvitsisi pelätä, että juuri sen alueen hätäkeskuksen ainoa tuntemani päivystäjä vastaa puhelimeen ja saisin loppu-urani kuulla, miten minä, hätäkeskuspäivystäjä, en osannut kertoa osoitetta. Tämä on kunnia-asia.

Päivän vinkki kuuluukin: pitäkää ne silmät ja ajatukset mukana autolla liikkuessanne. Seuratkaa kylttejä ja tienviittoja, koska siinä vaiheessa jos sattuu ja tapahtuu, niin ne ovat tärkeimpiä kuin kauppalista, huomispäivän työtehtävät tai odotettu tapaaminen rakastajattaren kanssa. Apu löytää niin paljon nopeammin perille, mikäli ilmoittaja tietää missä hän on. Eikö? Ja loppujen lopuksi päivystäjällä ei ole montaa keinoa selvittää tarkka paikka mikäli soittaja ei kykene kertomaan oikeita asioita. Paikannus antaa osviittaa, harvoin sen enempää. Joten muistakaa tiedostaa olinpaikkanne. Ja se navigaattori ei ole virheetön, ihmisaivon korvike. ***kele.
Niin, ja sellainen vielä, mikäli kerrotte olevanne tietyn huoltoaseman kohdalla, niin päivystäjä saa tässä tapauksessa (vaikkei hätäkeskuspäivystäjä koskaan saisi olettaa yhtään mitään), olettaa, että olette silloin kyseisen paikan, fyysisen paikan kohdalla. Eikö? Näköjään kaikki eivät tähän yhdy, jonka takia päivystäjä joutuu lisäämään tarkennekysymyslistaansa kysymyksen: "oletteko varmasti huoltoaseman kohdalla, siis rakennuksen kohdalla, sen rakennuksen missä on mm. bensapumppuja, eli ette ole esim. jonkun huoltoasemaa mainostavan kyltin luona?"
Onhan se niin helvetin hauskaa ajattaa palokuntaa, ambulansseja ja poliiseja edes takaisin moottoritiellä, katsoen kun he vetävät uukkareita ja pyörivät kuin metallikuula Las Vegasin rulettirattaissa siitä johtuen, että ilmoittaja ei olekaan ilmoitetun bensa-aseman kohdalla vaan kymmenien kilometrien päässä olevan, siitä ilmoittavan kyltin luona. Ja punaiset autot kiitävät, puomeja avataan ja pallo on hukassa kuin Pelén vastustajalla, niin hätäkeskuksella kuin myös kentällä olevilla yksiköillä.

Tämän päivän teema on taasen ollut hieman erilainen: joutsenet, raketit ja itsetuhoiset. Vuorotellen. Verkkaiseen tahtiin. Päivystäjä tuntee olonsa robotiksi toistellessaan samoja lauseita yhä uudelleen ja uudelleen. "Joutsenet eivät jäädy kiinni, kyllä ne sieltä itse pois pääsee." "Poliisi ei juuri nyt pysty puuttumaan papatti-poikiin, elleivät he aiheuta muuta vahinkoa." "Mun koira on kuolemaisillaan stressistä!" Ymmärrän koiranomistajan tuskan, mutta jos jokaisella kadulla ammutaan, niin poliisilla ei kertakaikkiaan ole resursseja käydä joka paikassa. Lehdistökin on takertunut kivasti kiinni kyseiseen aiheeseen, kertoen miten paljon kyseiset puhelut kuormittavat, aivan kuten tekevätkin. Ja on kerrassaan hienoa, että lehdistö kerrankin auttaa hätäkeskusta tuomalla asian esiin. Mutta samalla, nämä soitot ovat vain osa suurta turhuutta, pisara suuressa löyhkäävässä paskajärvessä.

* Nainen soittaa ja kertoo, että hän haluaa tehdä ilmoituksen varkaudesta. Tässä vaiheessa päivystäjä tietenkin haluaa tietää, mitä on viety ja milloin, eli pitääkö homma saattaa partioille tiedoksi, vai annetaanko ohjeeksi tehdä rikosilmoitus poliisilaitoksella. No, nainen ryhtyy selostamaan. "Mun kristallikruunu on varastettu, annoin sen lainaksi naapurille, mut naapuri erosi viime vuoden elokuussa ja se exä vei kruunun mukanaan." Päivystäjä huokaisee hiljaa itsekseen eikä sano ääneen "ja NYT sitten päätit soittaa asiasta, ja nimenomaan hätäkeskukseen..."

ja

* "Mut on ryöstetty!!" Oho, olisko oikea keikka! Päivystäjä suoristaa selkäänsä, nojaa lähemmäksi tietokoneruutuja, kaikki aistit tarkkoina, hereillä kuin saalista vainoava kärppä viidakossa. Tärkeimmät ensin, noniin, sormet valmiina näppäimistöllä. "Mikä paikkakunta on kyseessä?" "Mikä osoite?" Ilmoittaja on kiihtynyt, mutta kertoo nämä selkeästi. Sitten asiaan. "Mitä on viety ja millä tavalla?" "Rahaa vietiin, yks mies..." joo-o, joo-o, päivystäjän silmissä siintää huppuun pukeutunut rikollinen joka aseella uhaten on vienyt paksun lompakon. Hyvä ettei sormi käy jo tangentilla, joka veisi sorjan ääneni alueen partioiden kuultavaksi. "Mä annoin sille saatanan roistolle 50 egee, 50!, jotta se kävis ostamassa mulle limsaa, ja nyt se ei oo tullu takaisin! Äkkiä partio tänne ettimään se äijä." Päivystäjän tarkkaavaisuus haihtuu kuin kusi kesäkelillä ja hän lysähtää takaisin perunasäkkiasentoon tuolilleen.

Hiljaisen päivän kirous, sitä innostuu olemattomista, antaa itselleen luvan tehdä niin, oikein heittäytyy mukaan, tarttuu avainsanoihin: ryöstö, puukko, ase, tulipalo jne. jne. Ja sitten harmittaa niin vietävästi kun jatkuu: "tollanen metalliroskis tuossa savuaa", "ei en mä sitä puukkoa nähny oo, mut sillä on ihan varmasti, mä tiiän". Tosin, niin tekee yksiköt kentälläkin, tarttuvat tiettyihin asioihin, lue: poliisipartiot. Kun jollekin tarjoaa esim. juoppokeikkaa vastaus tulee hitaasti, täynnä kuolettavaa tylsyyttä, äänensävy löyhkäen kiinnostamattomuudelle: "joooo.... matkalla...", ja mahdollisesti vielä perään, "niin, lähdetään paikasta x", joka on tietenkin heidän mielestään kovin kaukana keikkapaikasta, ja rivien välistä voi lukea, "eikös olisi ketään lähempänä". Noup.
Mutta. Sitten kun päivystäjä kajauttaa eetteriin tiukan sanan, puukko ase tms, niin johan lähtee. Jokainen kynnylle kykenevä kilpailee siitä, kuka ehtii ilmoittautua keikalle ensimmäisenä, muut tehtävät jätetään siihen sijoilleen, tauot keskeytetään ja maijan kaasupoljinta pumpataan kiihkeämmin kuin vaimoa (tai miestä) edellisenä iltana. Oli sitten syytä tai ei.

Näinhän se menee, luonnollista ja selvää. Peruskeikka ei ole innostava, ei anna hastetta. Sama ilmiö toistuu päivystyssalissa, kuten varmasti on selväksi tullut. Ja ambulanssissa, ja paloautossa. Samoja adrenaliinin orjia olemme kaikki. Ainaisesti metsästämässä the keikkaa.

sunnuntaipäivän ajatuksia

Tänään päivystäjä on hyvin, hyvin väsynyt. Sunnuntai tuntuu aina olevan se päivä viikosta, jolloin aivot ovat narikassa, vaikkei niitä ole käyty uittamassa prosenttipitoisessa nesteessä edeltävänä iltana. Väsynyt päivystäjä on tehokas työkone, koska hän ei siedä turhaa puhetta, ei ylimääräistä paskaa, pyrkii lopettamaan puhelut lyhyeen eikä jaarittele. Eli hän on tässä tilassa juuri sellainen kuin oikein hyvän päivystäjän tulisi olla.
Toisaalta töissä on silti mukava olla, sunnuntailisät juoksevat, ja puhelumäärätkin ovat vähäiset, tottakai, kun suurin osa meidän puljun asiakkaista nukkuvat juopumustaan pois. Iltapäivää kohden ne sitten joskus heräävät ja alkavat soittaa ambulanssia "kun mulla on rintakipua..", "tykyttää niin hirveesti...", "mulla on niin huono olo..." "Tuliko otettua alkoholia eilen illalla?" "Mä join vaan kaksi keskiolutta, koskaan ei tällaista oloa oo ollu...". Niin niin, karhea, kaiken kertova dagen-efter-ääni ei päivystäjän harjaantunutta korvaa petä. Kaksi keskiolutta, my ass.

Toinen mukava sunnuntai-teema on rattijuoppous. Itse melkein välttää autolla liikkumista tietyillä alueilla kyseisenä päivänä, sen verran niitä nimittäin liikenteessä on. Ja harvat jää kiinni. Välillä harmittaa niin vietävästi kun ilmoittaja seuraa epäiltyä ajoneuvoa, joka seilaa kaistalta toiselle, mutta ei saada partiota paikalle. Näin varsinkin maaseudulla, jossa partiot ovat harvassa. Mutta kyllä niitä kiinnikin saadaan ja se on aina yhtä mukavaa, voi listalta ruksia yhden mahdollisen yliajajan pois. Tik.
Tässä äskettäin erään ajoneuvon kuski jäi kiinni kännissä ajamisesta. Keli kohtalaisen epämukava, lunta, tuiskua, tuulta, räntää. Rattijuopumuksen rajan ylittävän puhalluksen tehnyt henkilö oli liikenteessä mönkijällä, ja eräs päivystäjä tokaisikin puhallustuloksen kuultuaan: "noni, ei tuolla kukaan tällä hetkellä selvinpäin mönkijällä ajelekaan." Hurjimmat luvut mitä eteen on tullut ovat lähemmäs viittä promillea ja se kyllä pistää miettimään miten kauan on joutunut tekemään kuivaharjoittelua, jotta edes käveleminen onnistuu...

Sunnuntait ovat tosiaan autuasta aikaa päivystyssalissa, varsinkin kun omista puheluista lähes 55% ovat olleet vääriä numeroita. Hikeä alkaa oikein puskemaan kun joka kerta kun puhelin soi joutuu vetämään jalat alas pöydältä ja selvittää luurin johdot, jotka ovat tietenkin sotkeutuneet tuolin jalkoihin. Ja eikä tuo vielä mitään, mutta kun ne unetkin ovat niin miellyttäviä ja piru vie kun se puhelin kehtaa soida juuri parhaassa kohdassa.
Ah autuaita sunnuntaityöpäiviä...
Että kun puhutaan vastausajoista..... ;).
Noh, tällaisesta asiasta ei sinänsä pidä laskea leikkiä, joten myönnetään... harvoin päivystyssalissa tulee nähtyä oikein kivoja unia.

Aamupäivä menee usein viime yön jälkiä siivotessa, tai siis lähettämällä ns. siivouspartion hoitamaan homman, eli poliisin. Juhlaseurueiden jälkeenjääneitä jäseniä löytyy sieltä sun täältä, puskista, penkeiltä, rappukäytävistä. Ikkunoita on hajoitettu, seiniä töhritty ja naisia raiskattu. Jouluyö, juhalyö.... Ja rauha maan päällä. Ainakin toistaiseksi. Tai miten se meni.

* "Missä vitussa ne bussit on?!" "Siis sä soitat hätäkeskukseen kysyäksesi missä bussi on, ymmärsinkö oikein?" "No joo kun täällä ei oo aikatauluja!"

Toinen työllistävä tekijä sunnuntaisin ovat kiireettömät sairaankuljetukset. Monet yrittävät pinnistellä kotioloissa maanantaihin asti, jolloin voisi mennä omalle lääkärille, mutta kaikki eivät pääse ylittämään tuota itseasetettua maaliviivaa. He antautuvat, ja soittavat sunnuntaina 112 saadakseen ambulanssin paikalle. Lähinnä vanhuksia, yleistilan laskua, selkäongelmia, ja muuta yhtä kiihottavaa. "Mikä siellä on hätänä?" (potilas itse puhelimessa) "Selkä on hirveän kipeä, ei pysty liikkumaan..." "Ylä- vai alaselkä?" (karsitaan pois rintakivun mahdollisuus, joka voi tuntua yläselällä selkäkipuna) "Se on tuo ristiselän alue, on ollut jo pidempään, mut nyt se jämähti kokonaan." Piece of cake, selkeitä vastauksia, selkeä tilanne, auto menemään, jos on vapaana, muuten joutuu odottamaan. Ja seuraava puhelu.

Kaiken tämän rauhan tyyssijan keskelle tupsahtaa useimmiten kovempi keikka joka herättää tylsistyneen päivystäjän horroksestaan. Rakennuspalo on se vakio. Kotona kun ollaan, niin sattuu ja tapahtuu. Lapset leikkivät tulitikuilla, kynttilä jää vartioimatta tms. Saadaan hieman actionia saliin, toimintaa, vilskettä, tekemistä hip hei! Adrenaliinimyrsky, joka tunkee suonten läpi, aiheuttaa lähes hurmostapaisen tilan, joka jopa herättää pizzan ahmimisen jälkeen puuduksissa olevan vartalon. Tällaiseltako miehen siemensyöksy tuntuu...?
Posket punoittavat kuin kovemmassa orgasmissa ja hengitys on niin kiihkeää, ettei hälytysilmoituksen lukemisesta radiossa tahdo tulla yhtään mitään.
Tilanne on kuitenkin ohi nopeammin kuin pikaisin pikapano ja päivystäjät palautuvat jälleen puolikuolleiksi lahnoiksi, jotka hiljalleen valuvat tuoleillaan yhä alemmaksi, alemmaksi, alemmaksi... Kuittaen pois vääriä numeroita, sairaita mummoja, makaavia päihtyneitä ja väärinpysäköityjä autoja.

Sunday bloody sunday.... (vapaasti lainaten ja muokaten)

yön eepoksista

Joskus tuntuu siltä, että jokainen yö synnyttää oman eepoksensa. Joku henkilö aloittaa ketjusoittamisen, työllistämisen ja nostaa päivystäjien vitutuskäyrää yhä korkeammalle. Aina. Näistä tulee tapauksia, jotka sitovat yövuoron yhteen, omalla hullunkurisella tavalla.
Yhdessä pöydässä soi puhelin, päivystäjä laittaa luurit korvaan, vastaa, puhuu. Naama peruslukemilla, tylsistyneen näköisenä. Lopettaa puhelun, laskee headsetin pöydälle, huokaisee syvään. Kolleega kysyy katse omissa tietokoneruuduissa, päätään kääntämättä: "oliko ne munat vielä kipeät?" Ja vastaus tulee yhtä platooniseen sävyyn: "Joo, ja hiiri oli käynyt naukkaisemassa." Toinen huokaus, ja sitten puhelin soi taas. Menee jokin aikaa, pari puhelua kun toisesta pöydästä kuuluu päivystäjän ärsyyntynyt ääni: "pistä ne housut jalkaan niin ne hiiret ei syö niitä munias ja lopeta tämä soittelu, onko selvä." Toinen päivystäjä naurahtaa lyhyesti, ja kuuluu kolahdus kun luurit riuhtaistaan korvilta pöydälle. Huokaus. Joka yö, joku ihminen.


* Nainen huutaa ja kiljuu puhelimeen. Ei saa mitään selvää. Päivystäjä yrittää selvittää missä ilmoittaja on ja mikä on hätänä. Vastaukseksi tulee yhtäkkiä täysin rauhalliseen sävyyn: "ei ole akuuttia hätää." Puhelu lopetetaan.

* Parin minuutin päästä sama numero näkyy toisen päivystäjän näytöllä. "Ei mulla ole mitään hätää, haluan vaan sanoa, että te olette tyhmiä."

* Taas sama numero. Nainen huutaa ja kertoo, että on kuolemaisillaan, "henkimaailman enkelit kertoivat tämän minulle." Hänellä on rintakipua, näkö on lähes mennyt jne jne. Mutta ei suostu kertomaan missä hän on. Eli no can do. Ei voida mitään ilman osoitetta.

* Ja jatkuu. Tällä kertaa hän esittäytyy edellisen soittajan siskoksi ja kertoo, ettei siellä ole mitään hätää, kaikki on oikein hyvin. Sama ääni se kuitenkin sieltä raikaa. Lievää skitsofreniaa ilmassa.

* Seuraava soitto onkin sitten täysin erilainen. Nyt sama nainen kertoo, että mies uhkailee häntä, sanoo tappavansa. "Onko se mies nyt siellä?" "Mä oon puhunu poliisin kanssa tästä jo aikaisemmin..." "Niin, mutta onko se mies nyt siellä uhkailemassa sinua?" "Ei se oo ollu täällä viikkoihin."

* Eteerisen musiikin jumputus kuuluu taustalta ja nainen nyyhkyttää. "Tiedätkö mitä, mä tiedän et mä kuolen kohta..." "Mistä näin päättelet?" "Olen ollut henkimaailmoihin yhteydessä..." "Anteeksi mitä?" "Olen ollut henkivaltoihin yhteydessä, seanssin kautta..." "Kerrotko nimesi?" "Mä rukoilen nyt vaan et mä pääsen pois..." "Oletko yksin kotona?" "Olen joo." "Eikö sulla aikaisemmin ollut sisko siellä paikalla." "Ei ollut." "Mitä jos sä laittaisit sen musiikin kiinni ja menisit nukkumaan, kello on jo neljä." "Ei kun mä tiedän, mä on ollu henkivaltoihin yhteydessä, ne on avannut mun kaulan, mä olin Kreikassa, ne avas sen ristillä." "Siis sun kaula on Kreikassa avattu ristillä...näinkö?" "Kyllä, siinä on haavakin." "Selvä, nyt kuule hyvää illanjatkoa sulle, menepähän nukkumaan." "Ei vaan tämä on totta, sä et usko mua..." "Sillä ei ole merkitystä, nyt..." "Sä et usko henkivaltoihin.." "Siitäkään ei ole kyse, vaan..." "Mää en oo mikään sekopää!" "Voidaan nyt lopettaa, mene nukkumaan." "Ei kun mä tunnen et mä kuolen..." "Minä en tälle sun tunteelle valitettavasti voi mitään."

* "Kun mä äsken soitin..." "Nii-in..." "Niin, et uskotko sä henkivaltoihin?" Päivystäjä vastaa jotain ympäripyöreätä, josta ilmoittaja innostuu: "Joo, hei, kun mä olin äsken Kreikassa..." ja päivystäjä keskeyttää: "Hei kuule, onko sulla nyt tarve saada palokunta, ambulanssi, poliisi tai sosiaalitoimi paikan päälle?" "Ei kun mä vaan halusin kysyä..." "No niin, menehän nukkumaan." Ja puhelu poikki.

itsemurhayritys, joka meni pieleen

Otettiin eilen hieman siideriä työkavereiden kanssa. Mukava rentouttava ilta kaikinpuolin. Ja kävihän siinä niin kuin yleensä käy, ajettiin keikkaa... Sama kaava toistuu joka kerta kun kokoonnutaan työn ulkopuolella, kohta ei muusta puhutakaan kun viimeaikaisista työtapahtumista. Tämä on varmaan tuttua monella alalla.
No, eilinen juttelu toi muistiini yli vuoden vanhan tapauksen, erittäin hyvällä tavalla. Kyseinen keikka liukui eteenpäin kuin rasvattu salama, ja sai viime yövuorossa sivusilmällä katsotun action-leffan kalpenemaan rinnallaan. Tämä on keikka, jossa uusimuotoinen hätäkeskus saa loistaa kirkkaana, voittamattomana.

Mies soitti ja ilmoitti, että on hirttäytymässä. Päivystäjä huokaa, kiroaa itsekseen ja aloittaa tympiintyneenä tenttaamaan henkilöä. Tämä on jokapäiväistä, enkä nytkään halua vähätellä sitä, että joku oikeasti on niin huonossa jamassa, ettei näe muuta vaihtoehtoa, että joku oikeasti voi soittaa apua, ja oikeasti haluta sitä. Useimmiten ei vaan näin ole. On tyttöystävä, joka riitelyn jälkeen ilmoittaa poikaystävälleen tekstiviestillä viiltävänsä ranteet auki, on teini-ikäinen poika, joka puhelimitse uhmapäissään uhkaa hypätä junan alle. Huomionhakuisia paskiaisia, anteeksi nyt vain. Nämä tietenkin saavat ison koneiston liikkeelle, koska ei voida tietää milloin kukakin on tosissaan, mutta itsemurha-sana saa ainakin minut päivystäjänä näkemään punaista. Ne, jotka oikeasti aikovat tehdä tehtävänsä, eivät ilmoita siitä hätäkeskukseen. Yleisesti ottaen. He vain tekevät. Harvassa ovat he, jotka itse soittavat, ja kertovat, että haluavat apua, koska pelkäävät tekevänsä itselleen jotain, heitä ymmärrän, heitä on ns. mukava auttaa, koska on kyseessä vilpitön ihminen, ei dramatiikkaa, ei suuria sanoja ja lauseita. Vain paskaa elämää ja avunhuuto.
Toinen asia, mikä minua ottaa suuresti pattiin, on tapa, millä jotkut lähtevät oman käden kautta tuonpuoleiseen. Jos olet päättänyt ampua pääsi tohjoksi, niin miksi et mene jonnekin muualle sitä tekemään, miksi teet sen perheen kodissa, olohuoneessa? Kysyn vain. Ettei omaisilla olisi muutenkin vaikeaa, niin heitä varmaan auttaa suuresti aivomassa- ja veriroiskeet ympäri yhteistä kotia. Jotkut ihmiset ovat vain niin hemmetin itsekkäitä.

Sitten meillä on nämä. Nämä, jotka oikeasti ovat tekemässä itselleen jotain ja jostain syystä haluavat ilmoittaa aikeistaan viranomaisille. Ehkä jotta heidät löydettäisiin, että jollekin menee tieto kohtalosta, jonka henkilö on langettanut itselleen. Tai ehkä he eivät kuitenkaan halua olla yksin tilanteessa, kaipaavat surusaattuetta, saattamaan heidät valoon. Minulle ei onneksi vielä ole tullut puhelua, jossa ihminen päättää päivänsä livenä, samalla kun sinä saat kyseenalaisen kunnian kuunnella hänen viimeisiä sanojaan, hetkiään, askeliaan.
Taannoin yhdelle päivystäjälle soitti henkilö, joka oli päättänyt hypätä katolta. Hän jätti jäähyväisviestin ja asetti puhelimen katolle, linja auki. Päivystäjä kuuli loitonevien askelten kumahtelevan peltikatolla ja sitten yhtäkkiä oli hiljaista. Samalla poliisipartio tuli paikalle ja ilmoitti, että henkilö on hypännyt. Jotkut päivystäjät ovat olleet vaarassa saada tinnituksen kun ilmoittaja on laukaissut aseen puhelimen mikrofonin vieressä. Yleensä nämä eivät ennen tekoa suostu kertomaan missä ovat. Ei myöskään tämän keikan mies.

Tämä hirttäytymässä oleva mies oli tosissaan. Narut, solmut ja systeemit, kaikki valmiina. Päivystäjää ei tässä vaiheessa kiinnosta mikään muu kuin se, että missä henkilö on. Tätä tämä herra ei tahtonut kertoa, mainitsi ainoastaan kaupunginosan. Ja homma lähti käyntiin.... Viereisen pöydän päivystäjä lähti puhelinnumeron perusteella etsimään liittymän omistajaa ja sen myötä osoitetta. Koko ajan puhelun vastaanottanut päivystäjä tenttasi ilmoittajaa, yritti saada jotain irti. Ei mitään. Kotiosoite löytyi ja se oli kuin olikin ilmoittajan nimeämässä kaupunginosassa. Hurraa-huutoa, actionia! Ei ollut toki varmaa, että mies olisi kyseisessä paikassa, mutta todennäköisyys oli erittäin suuri.
Samassa mies poistuu puhelimen ääreltä, jättää linjan auki ja päivystäjä kuulee kun hän ähkii narun kanssa, kolistelee ja sitten... korinaa. Hän teki sen. Mahdollinen osoite oli juuri saatu selvitettyä, joten hälytys lähti ambulanssille sekä pelastukselle. Nyt oli sekunneista kiinni.
Poliisin tehtävänseuranta (tämä on yksi päivystyssalin tehtävistä, siitä lisää toiste) vilkaisi järjestelmää, josta näemme jokaisen poliisipartion sijainnin ja havaitsi, että lähistöllä oli yksi vapaa partio. Heille välittömästi tieto, ja matkaan he lähtivät.
Partio oli paikalla samaan aikaan kuin ambulanssi vasta pääsi ulos tallistaan ja kaarsi ensimmäiseen risteykseen. Linja edelleen auki, vielä kuului korinaa, ääniä, edelleen elimistö taisteli elämästään, mutta aika oli loppumassa. Hän oli roikkunut jo yli minuutin. Poliisin partio näki ikkunasta miehen ja säntäsivät takapihalle, radiossa kuului konstaapelin hengästynyt tiedote, haalareiden kahina, askelten määrätietoisuus, tappelu aikaa vastaan. Puhelu auki päivystäjällä. Kaiutin päällä, me muutkin kuuntelemme, seuraamme. Odotamme. Kehomme jännittyvät, laskemme sekunteja, emme liikahdakaan. Jostain syystä puhelimetkin ovat hiljaisia. Pidätämme hengitystämme, ja tuntuu kuin koko maailma olisi hiljaa kanssamme.
Linjalta kuuluu yhtäkkiä ikkunan helinä, lasi särkyy, pirstaleet lentävät. Poliisit tulevat ikkunan läpi kuin Rambo konsanaan, näemme mielessämme kuinka he liitelevät hidastetusti, kyyristyen, asuntoon sisään, lasinsirpaleiden lentäessä heidän ympärillään, tarttuen hiuksiin, vaatteisiin. Mahtipontinen musiikki soi päivystäjien korvissa kun he tiukasti partion silmin näkevät asunnon ja siellä roikkuvan miehen. Seuraavaksi kuuluu kuinka sinihaalarit yrittävät saada miehen alas, he tekevät töitä tosissaan, hengitys on tiivistä, raskasta. Ja iso massa rojahtaa maahan. Hän on irti. Tajuton, mutta hengittää. Päivystyssalissa kuuluu yhteinen uloshengitys. Toivoa on vielä.
Ambulanssi on parin minuutin päästä kohteessa ja aloittavat toimenpiteet. Mies viedään elossa sairaalaan.

Sinä päivänä hätäkeskus sai uuden vihamiehen, hän, joka epäonnistui itsemurhayrityksessään hätäkeskuksen takia.
Oliko turha pelastus? Ehkä. Muistuu mieleen tapauksia, jotka uusivat yrityksensä myöhemmin ja myös onnistuvat. Mutta oliko se mahtavaa? Upeeta? Kyllä. Kyllä. Kyllä.

Ja ah, niin hienoa.

On se oven avaaminen niin hiton vaikeaa...

Hätäpuhelut ovat usein hyvin epäselviä, kuten myös ilmoittajat. Edes suoriin kysymyksiin et saa suoria vastauksia. "Vastaako potilas puhutteluun?" "Ei, se ei sano mitään... Vaan joo tai ei." "Eli hän puhuu." "Ei." Näissä hommissa on kyllä väännetty kilometrikaupalla rautalankaa, paikallisen K-raudan varastoissa alkaa paistaa tyhjät pinnat, mutta kun rautalankakaan ei aina auta. Silloin tällöin tekisi niin vahvasti mieli kurkottaa puhelinlankoja pitkin ja kouluttaa ilmoittajaa kuristusotteella. Tunne on niin vahva, että päivystäjän kädet tekevät pakkoliikkeitä pöydän ääressä, simuloiden kyseistä tilanetta samalla kun ääni sen kuin selkenee, hidastuu, kohoaa. Eikä asia välttämättä silti mene perille.
Välillä joku päivystäjä mykistää oman puhelunsa ja purkaa paineita viereiseen pöytään: "voi vitun idiootti... ota kiltti tämä puhelu, mä en kestä enää!" Huokaisee sitten syvään ja jatkaa taas samaa jankutusta, kunnes selviää, ettei ilmoittaja tarvitse apua tai voidaan hälyttää joku paikalle, esim. kun osoite selviää.

"Hätäkeskus." "Tarvitsisin auton, mieluiten ambulanssin." "Mikä on osoite?" "Matkailijankuja 7 D." "D niin kuin Daavid vai B niin kuin Bertta?" (nämä sekoittuvat hyvin herkästi) "Daavid." "Ja asunnon numero?" (miksi pitää niin usein kysyä tätä erikseen...?) "Jaa, no en mä sitä ulkoa muista." "Et muista?" "Täällä on yks huonona." "Ja mitä se tarkoittaa, onko hän hereillä?" "Jaa, se on kaatunut pari kertaa, makaa nyt vessassa." "Niin mutta onko hän hereillä?" "No, vähän." "Vastaako puhutteluun?" "Ei, se sanoo vaan joo ja ei." "Siis hän puhuu." "Joo." "Ja hän on siis kaatunut..?" "Niin, se makaa tuolla vessan lattialla, en mä saa siihen mitään kontaktia." "Miten pitkään se on maannut siinä?" "No, noin 1.5 tuntia." "Onko hän juonut alkoholia?" (ilmoittaja on tukevassa neljän promillen humalassa) "Jaa, no en mä sitä voi tietää." "Kenen asunnossa te olette?" "Tää on sen asunto." "Miten kauan olet ollut siellä hänen kanssaan?" "No, kaksi viikkoa." "Etkä tiedä onko hän juonut vaikka olet ollut kaksi viikkoa hänen seurassaan...?" "Kato mä tiiän et sillä on epilepsia." "Joo-o..." "Sitä mä katon vähä pelkään...." "Mut hän ei kouristele?" "lNeifksnkfssds.." "Anteeks mitä?" "Kyl se on krampannu vähä tässä." "Siis onko hän kouristanut aikasemmin vai?" "Jep." "Kouristeleeko hän tällä hetkellä?" "Ei se makaa vessassa." "Eli hän makaa lattialla eikä kourista." "Niin." "Milloin hän on kouristanut viimeksi?" "En mä vaan tiedä. Se vaan makaa eikä vastaa." "Onko tällaista tapahtunut aikaisemmin?" "Jap." "Ja mistä silloin on ollut kyse?" "Kato ku tässä huolestuu vähä..." "Niin niin, mutta mitä aikaisemmin on tehty asialle kun näin on käynyt?" "Jaa, no en mä silloin ole ollut paikalla." "No miten sä sit tiedät että tällaista on tapahtunut....?" Jatkuu samantyyppisenä hetken aikaa kunnes päivystäjä loppujen lopuksi päättää laittaa ambulanssin tarkistamaan, koska hän ei saa tietoja, joiden perusteella hän voisi ns. puhua kyseisen keikan pois. Varmistetaan myös, että alaovi on auki, johon ilmoittaja vastaa: "mun pitää tulla avaamaan." Asunnon numeroksikin varmistuu 12.

Ambulanssi hälytetään ei-kiireellisenä ja on annetussa osoitteessa jonkun ajan kuluttua. Menee hetken aikaa, niin ambulanssi kutsuu hätäkeskusta. Vastataan. He kertovat, että alaovi on kiinni. No niin. Näin siinä yleensä käy, vaikka kuinka sovitaan ovenavauksesta. Ei muuta kuin soitto ilmoittajalle.

"Onko siellä vielä joku lattialla makoilemassa?" "Kyllä näin on." ""Ambulanssi on nyt siellä alaovella, menehän aukaisemaan se ovi." "Aha." "Hengittääkö potilas edelleen normaalisti?" "En tiedä." "No käypähän aukaisemassa se ovi nyt välittömästi." "Katotaan joo, mä menen heti."

Jäädään siis siihen uskoon, että hän on nyt menossa suorittamaan ovenavausta. Eikö?

Menee jokunen minuutti, ja taas ambulanssi kutsuu ja kertoo, ettei edelleenkään näy ketään. Ja kertovat myös sen, ettei annetussa rapussa ole asunnon numeroa, joka täsmää siihen, minkä ilmoittaja antoi, mutta seuraavassa rapussa olisi. No, uusi soitto ilmoittajalle.

Kestää pitkään ennenkuin kukaan vastaa....
"No halloo hätäkeskus taas hei." "Joo, kiitos." "Oletko ulkona jo?" "Ei oo ulkona.." Oletko ulkona jo?" "Ei oo ulkona.." "Ei olekaan, mutta oletko SINÄ ulkona avaamassa sitä alaovea?" "Kyllä." "Et ole. " "Kyllä." "Mikä rappu se on?" "Ööööö..... 284..." "284?! No nyt on kuule kyllä aika hakusessa." "Öhmdd.." "Mikä on asunnon numero?" "42." "42. Just. Etkö sä nyt pääse alas avaamaan sitä alaovea?" "Kyllä." "No mikset sä oo menny jo? Ambulanssi odottaa koko ajan. Laitahan kenkää jalkaan niin mä odotan tässä sillä aikaa kun käyt avaamassa."

Päivystäjä jää linjalle varmistamaan, että ovi todellakin saadaan auki, ja ovi käy kun käykin, eli oletus on, että joku on mennyt asunnosta rappuun. Kestää jokunen minuutti kunnes ilmoittaja palaa puhelimeen.

"No halloo. Kävitkö aukaisemassa sen oven?" "Kyllä." "No tuliko ne miehet sisälle?" "Kuka...?" "No ne ambulanssimiehet!!" (tässä vaiheessa alkaa päivystäjän päästä nousemaan selkeästi havaittavaa höyryä) "Ei oo tullut." "No ei ne kai tuu kun sä et aukaissut ovea!" "Kyllä mä kävin siellä." "Kävit siellä?" "Kyllä." "Onko tämä Matkailijankuja ?" "On. 7 C. Kyllä mä kävin siellä." "Onko se Daavid- tai Celsius-rappu?" (päivystäjän äänessa on havaittavissa selkeää hampaiden kiristystä) "C niin kuin Celsius." "Odota vähän, älä sulje..." "Hmm... kyllä."

Päivystäjä kertoo uuden rapun ambulanssille ja jatkaa sitten.

"Hei kuule, nyt sun pitää mennä takaisin sinne alaovelle, ambulanssi tulee nyt siihen C NIIN KUIN CELSIUS-rapulle." "Hmm-mm.. tää on Kulpakontie C.." "Mikä tie?!" "Kulpakontie 3 C." "Ei jumalauta.... (päivystäjät kiroilevat langalla hyvin hyvin harvoin, kumma kyllä, mutta joskus on aivan pakko, kuten tässä...) Mää en voi ymmärtää... "Ai miten niin?" (ja kehtaa vielä naurahtaa päälle) "Sä oot sanonut koko ajan Matkailijankuja 7 C.." "Joo, niin mä sanoin, kyllä." "Niin, ja nyt tämä on joku Kulpakontie, niinkö?" "Joo, ja rappu on 7 C." "No ei ole ihme ettet ole ollut samalla ovella kun ambulanssi..." Ilmoittaja nauraa känniläisen "mä en ihan tajuu, mut tuo oli tosi hauska juttu"-naurua. "Nyt menet sinne alaovelle ja pysyt siellä kunnes ambulanssi tulee, et hievahdakaan, ymmärrätkö? Ja otat puhelimen mukaan."

Kulpakontie on toisella puolella kaupunkia, ambulanssi ajaa sinne, pääsee kuin pääseekin sisälle, ja mikä oli sitten koko keikan lopputulos....? Oliko potilaalla mikään hätänä?

Ei. X-5, mikä tarkoittaa "terveydentila määritetty, ei tarvetta". Saatteena vielä tieto, että mies oli mennyt vessaan makaamaan, naista piiloon, koska ei jaksanut kuunnella tätä.... Siksi ei myöskään vastannut kun nainen kysy häneltä jotain.

Päivystäjät, varsinkin hän, joka ovenavausta jankkasi ilmoittajan kanssa, suunnittelivat tämän jälkeen vakavissaan lähtevänsä autolla kyseiseen kaupunkiin ja näyttämään taivaan merkit.

naisen mieli on muuttuva

Kuulin eräänä yönä miten työkaveri hihitti pöydässään, puhelu auki, mykisti välillä ja purskahti, kokosi taas itsensä ja väänsi maagisen vivun (joka on loistokeksintö tällaisissa tilanteissa, näpsäytät vain vipusen oikealle, niin ilmoittaja ei kuule sinua, mutta sinä kuulet edelleen hänet) normaaliasentoon yrittäen pitää naama peruslukemilla.

Tämä on tarina siitä, mitä mies tekee kun luvattu pillu jää saamatta. Suuremmaksi osaksi monologi-muodossa. Puhelu ei oikeasti ollut niin pitkä kun miltä se tässä vaikuttaa, ja hätäkeskuksen sanomiset on riisuttu lähes pois, ne eivät ole mielenkiintoisia. Tässä miehemme, selväpuheisena ja pettymyksen karvas maku heijastuen läpi puhelinlankojen.

"Hätäkeskus." "Heikkinen Tapani tässä vaan päivää." "Päivää." "Semmosta askaa vaan, oota, tä on vähä niin kuin poliisin asia..." "Joo-o..." "Mä epäilen et täällä on, harrastetaan jotain epäilyttävää ihmiskauppaa tai jotain... Mä nimittäin lähdin sieltä viimeisenä, mä soluttauduin sinne sen yhden tytön kanssa, oon nyt katsonut, ketään ei tule, ja... Epäilen nyt et tyttöä käytetään hyväksi." "Menikö tämä tyttö sinne omasta tahdostaan?" "No joo... me vaan tanssittiin. Mulle tuli koko illasta semmonen niinku jutska mieleen, en tiiä onks teille tullu tää ennenkin mieleen mut siitä tuli semmonen nahkapukeinen mies ja flikka, ja tämä tyttö jota minä tanssitin, huom, vain tanssitin, ei edelleenkään tule pois, he ovat nyt sulkeneet kaikki ikkunat, niin.... *huoh*, jos mä olisin niinku poliisin kanssa soluttautumassa johonkin, niin nyt mä olisin niinku oikeassa. Ihan vaan tämmönen, en mä tiiä tiedätkö tämän etukäteen, toki mä on ottanut muutaman, jouduin ottamaan muutaman, mut mä en oo niinku kännissä. Ihan normaalin näköinen suomalainen, suomalaiseks hän kuitenki esittäytyi, minä en todellakaan missään vaiheessa koskenutkaan häneen, muuta kun tanssilattialla tanssittiin... Mut mä on vaan huolissaan oleva kansalainen.. Ikkunat on kiinni, ketään ei tule.... ja.... mä epäilen vaan et sitä tyttöä käytetään hyväks. "Oliko tyttö täysi-ikäinen?" "Kyllä, joo, mä on 48 ja se oli varmaan yli 30v, mut, me nimittäin sovittiin näin, juuri ennenkuin lähettiin ulos, laitoin takin hänen ylle, tilasin taksin, ja siis ei me mitään sovittu, mä vaan tilasin taksin et mä vien hänet kotia, mut nyt sieltä ei ketään tule, oletteko ennen nähnyt tällaista tapahtuvan täällä? No, mut mä oon nyt huolestunut. Ja mä en saa jäädä tänne seuraamaan... "No saat sä sinne jäädä." "No en mä viitti tänne kylmään...Mä oon nyt itse asiassa... mua narutettiin tässä nyt niin pahasti, seuratkaa ihmeessä tätä helvetin paikkaa. Hän esittäytyi niiin makeeks ja niin.... kaikki ok. Nainen tanssi ja tanssi ja... minun kanssa koko illan. Mulla oli epäilys jo puolessa välissä et mä vaan... Et mä vaan ajattelin et kattokaa tätä vaan vähän. No ei siis... siis mä vaan aattelin..." "Sä ajattelit et se lähtis sun matkaan." "En mä siis aatellu et se mun kaa lähtis naimaan... Mä siis vaan... ajateltiin, et me vaan tanssittiii, ja nyt mä vaan ajattelen ettei sitä käytettäsi hyväks. Suomalainen aksentti, ei mitään.... ei mitään pientäkään. Mä nyt vaan odotan ja odotan ja odotan häntä, mut puol tuntia menny eikä ketään näy, ja ne kaks nahkatakkista.... ja valot jo meni. Sen takia vaan niinku. Siis teiks mä nyt väärin? Mä vaan epäilen ihmiskauppaa. Vaikka ne tekis mulle mitä tahansa mut mä on huolissaan oleva kansalainen. "Mene koputtamaan ovea." "En, en mä uskalla, en en. Mä tiedän.... koska asunnosta, mikä tuo nyt on, sieltä ei pääse pois muuta kun tästä, niin sitä mä mietin et... sen sen...ne laitto kaikki valot pois ja nahkatakit... et jos ne alkaa, siellä harrastaa mitä ne harrastaa... tai voihan ne nukkuaki, en mä tiiä... Mä lähen nyt pois... Mut eiks kansalaiset voi tehä tällaisia huomioita joskus? Jos tyttö tanssii, ei siinä oo mitään epäselvää.. en mä huomannu mitään, ei virolaista aksenttia ei mitään." [Ja juuri kun puhelua ollaan lopettamassa...] "Hei, hei nyt joku tulee! Hei ihan pieni hetki, älä vielä lopeta, nyt tulee... nyt mä kysynki tuolta flikalta että... Aah, vittu mun pitään nyt häipyä silleen et ne ei nää mua... hei, oota, tää on vähä James Bond-hommaa. Mä vaan nyt katson ihan oikeasti... oon nyt puun takana...." On hetken hiljaista."Saanks mä nyt mennä kysymään häneltä et miksei sit tullu mun luo..? "Ihan vapaasti vaan." " Joo.. ok tehään näin, jos käy huonosti mä soitan teille uudestaan. Jep."

Linja jää jostain syystä auki ja päivystäjä, tottakai kun ei ole kiirettä, jää uteliaana kuuntelemaan hetkeksi aikaa.

Sankarimme juoksee, tuuli käy, jalkojen kolina, yleinen kohina. Hän metsästää menetettyä kunniaa. "Heippa! Hei! Haloo! Mikäs siellä oli ongelma?" Ja sitten hänellä käy oikea älynvälähdys. "Joo mä tiedän, mä on poliisi!" Ei ole todellista.... Toinen henkilö: "ootko sä poliisi..?" "Joo." Ja alkaa jämäkkä käskytys. "Olkaa, paikka siinä! Mitä siellä tapahtuu? Joo mut silti, te joudutte sit asemalle ellette pysähdy. Pysy siinä!" Ja linja katkesi.


Voi hyvä mies sentään, tunnustaisit vain häviösi...

langan päässä kuolemasta

Kaikkien hörhöjen, väärällä asialla olevien ihmisten ja turhuuksien keskellä, osalla soittajista on oikeasti hätä. Ja välillä lopputulos on kuolema. Ammattikielellä X-1 ambulanssille. Aina tuon koodin kuuleminen ei hetkauta, olkapäiden kohotus, ylimääräinen huokaus ja asia on jo pyyhkiytynyt pois mielestä. Oli odotettua, vanha ihminen, "oli aika lähteä", "kilometrit tulivat täyteen". Kasvottomia tapauksia.
Kuolemasta saa myös väännettyä vitsiä, niin kuin lähes kaikesta päivystyssalissa ja juttu lentää, tummanmustana. Esim. yhdelle päivystäjälle sattui saman vuoron aikana useampi kuolemantapaus samaan kuntaan, jolloin kyseisessä kunnassa asuva päivystäjä tokaisi: "älä nyt tapa enempää, veroprosentti nousee ens vuonna!" Ja nauru raikaa. Viikonloppuna tein yövuoron hyvän teon kun "tapoin" huumehörhön. Yksi ongelma vähemmän yhteiskunnalle. Ja tuuletettiin. Kaikki kyseisen henkilön "kaverit" työllistivät koko yön, joten oli helpotus päästä yhdestä eroon. Työkaverit onnittelivat ja kiittivät. (En tietenkään aiheuttanut kyseisen henkilön kuoleman, mutta työkavereiden kesken tapoin hänet, koska oli minun keikka.)
Kylmää? Ehkä. Julmaa? Sitäkin ehkä myös. Mutta koskaan nämä naurut ja riemut eivät kohdistu vainajaan, emme ilku Jani Suomisen kohtaloa, vaan hörhöä, lukua, tilannetta, meille virtuaalisia tapahtumia, joihin ei saa kosketusta. Varsinkaan silloin kun ilmoittajana on esim. kyseisessä tapauksessa ryyppykaverit, jotka ovat niin sekaisin, etteivät edes osoitetta saa sanottua. Tämä on kuin videopeliä, kartalla yksiköt liikkuvat, näemme tapahtuman sijainnin ja silmissämme näemme myös henkilöt paikan päällä. Virtuaalihenkilön menetys ei tunnu missään.

Kuolema on luonnollista, jokaisen aika tulee vastaan jossain vaiheessa, yhteiskuntamme on vain vieraantunut niin paljon tästä syvänsynkästä asiasta, että siitä on tullut lähes tabu, asia, joka puetaan kaapuun, peitetään, halutaan unohtaa.

Usein ne, jotka ilmoittavat omaisesta, jonka päivystäjä toteaa elottomaksi, pysyvät aika hyvin kasassa, ryhtyvät elvyttämään (mikäli ns. maaginen raja, 20min, ei ole ylittynyt, jolloin ei anneta elvytysohjeita), ja toimivat. Harva ryhtyy hysteeriseksi, jotkut itkevät hiljaa, nyyhkyttävät, taustalla ihmiset lausuvat: "ei, ei, ei". "Älä lähde vielä Jorma, älä lähde". Suurin osa ymmärtää mistä on kyse. Kun kysytään hengittääkö potilas normaalisti ja pyydetään laittamaan kämmenselkä suun ja nenän eteen, "tuntuuko ilmavirtaus?", on hetken hiljaista ja sitten vastaus tulee sydäntäsärkevällä ymmärryksellä, hiljaa. "Ei..." Jotkut eivät halua tunnistaa sitä, ettei hengitys tunnu, eivät hyväksy, kieltävät ja kertovat, että kyllä se hengittää. Suurin osa suostuu elvyttämään ja tekemällä jotain he saavatkin lisäponttaa, uutta voimaa.
Harvoin näitä äkkielottomia saadaan ns. käyntiin, mutta silloin kun yksikkö ilmoittaa kuljettavansa, riemu nousee kattoon salissa. "Ne kuljettaa!" "Se saatiin käyntiin!" "Hyvä Liisa!" Elämä on voittanut, ainakin nimellisesti, hetkellisesti. Lopputulos voi olla se ja sama. Kuolema, tai jopa se pahempi, aivovaurioita, vuodepotilaaksi joutuminen jne. Mutta se, että potilaan sydämeen on saatu rytmi elvytyksen myötä, on voitto itsessään. Siitä voitosta päivystäjä saa osan, ja kuinka riemullista se onkaan.

Kuolemalla ei ole kasvoja hätäkeskuksessa. Se pysyy loitolla, ei pääse iholle, ei pureudu mieleen, ei muistiin. Paitsi.
Lapset. Nuoret ihmiset. Henkilöt, joiden aika ei vielä tulisi tulla täyteen. Näistä tulee paska maku suuhun. Muistan kuinka vuosia sitten jouduin antamaan elvytysohjeita isälle, joka elvytti 6-vuotiasta poikaansa. Kesti 20 minuuttia ennenkuin ambulanssi oli paikalla, minä koko ajan isän kanssa yhteydessä. 20 minuuttia. Äiti joutui poistumaan ulos koska ei kyennyt olla läsnä tilanteessa. Muistan keikan, josta minulle kerrottiin vuoronvaihdossa (ei siis ollut oma keikka, enkä edes ollut livenä paikalla seuraamassa sitä). Aviomies löysi viimeisillään raskaana olevan vaimonsa elottomana vessasta. Asunnossa myös lapsia. Mies elvytti. Kroppa siitä tuli. Ja tämän myötä sitä synkistyi hetkeksi miettimään elämän epäreiluutta. Ei ollut oikein, ei. Muistan eräänä jouluna kuinka vanhempi mieshenkilö lyyhistyi kun oli kantamassa joulukuusta sisälle lapsenlapsensa kanssa. Muistan kätkytkuoleman, vanhemmat sekaisin surusta. Muistan tuoreen tapauksen, jossa 20v nuori nainen ajoi ulos ja kuljetettiin kiireellisenä sairaalaan. Hätäkeskuksessa selvitettiin omaisten puhelinnumeroita. En tiedä koittiko tytön aika vielä vai ei. Elossa hän päätyi sairaalaan, huonossa hapessa. 20v, ja naps, elämä sammuu. Muistan hirvikolarin, josta apumiehen paikalla istunut mies soitti. Oli niin shokissa, että ilmoitti vähäisistä vahingoista, eikä mitään henkilöille, puhui selkeästi ja kiroili autoa sekä hirveä. Onneksi tuli toinen puhelu, jossa selvisi, että kuskina ollut vaimo oli tajuton, katto painunut sisään hänen kohdallaan. Hän menehtyi sairaalassa. 40-vuotias.
Taannoin 11v poika hirttäytyi asuntoon. Taustalta kuului äidin suruntäyteinen ulvonta, kuin susiemon raastava huuto menetyksestä. 11v poika. Mikä ajaa tämän ikäisen tekemään jotain tällaista...? Käsittämätöntä.

Emme koskaan tiedä, milloin aikamme tulee. Milloin hengitys hiipuu ja elämän liekki sammuu.

Ei tämä työ aina hauskaa ole, ja ne minuutit, jotka sinä odotat linjalla ilmoittajan, omaisen, työkaveri, ystävän kanssa ennenkuin yksiköt ovat kohteessa, ovat joskus hemmetin pitkiä. "Apu on koko ajan tulossa, jatkakaa sitä painelua", "hyvin menee, jaksakaa vielä", "ei mene enää kauan", "te ette nyt voi tehdä mitään muuta".....

Käykää ensiapukursseja, harjoitelkaa elvyttämistä, koska koskaan ei tiedä, milloin joutuu auttamaan läheistään tällä tavoin. Neuvot saa aina hätäkeskuksesta, kukaan ei ole siinä tilanteessa täysin yksin, mutta jo pieni haju siitä, mitä on tekemässä auttaa niin päivystäjää kuin myös itseä.

Nykyään ei enää puhalleta, ellei kyseessä ole lapsi tai hapenpuutteesta johtuva elottomuus, eli esim. hukkuminen tai tukehtuminen. Ainoastaan painetaan. Katsokaa, että henkilö on selällään, sellaisessa paikassa, että hänen ympärillä mahdutaan työskentelemään.
Aseta kämmenen tyvi potilaan rintakehän keskellä, nännien väliin, ja toinen käsi päälle. Pidä käsivarret suoristuneina ja anna voiman tulla hartioista, älä siis paina käsilläsi. Pumppaa 30 kertaa tiheään tahtiin, enemmän kuin kerran sekunnissa, 100 painallusta minuutissa. Laske ääneen, jotta päivystäjä, sekä sinä itse, kuulet. Palaa tämän jälkeen puhelimeen, päivystäjä kertoo oliko rytmi oikea, antaa lisäohjeita tilanteen mukaan ja ellei potilas ole reagoinut, tulee sinun nyt jatkaa painelua kunnes potilas antaa elonmerkkejä tai apu on paikalla, ja antaa luvan lopettaa. Eli et lopeta sinä hetkenä kun ambulanssihenkilökunta tulee ovesta sisään, vaan jatkat kunnes saat luvan lopettaa, samaa rytmiä. Painelu ylläpitää sydämen sähköistä toimintaa, jos sellaista on, ja heti kun lopetat myös toiminta lakkaa. Painelun pitää olla katkeamatonta.

Onnettomuudessa elottomaksi menneitä henkilöitä ei elvytetä, mutta on yksi asia jonka voi tietyissä onnettomuuksissa tehdä ja siten varmistaa, ettei potilas ainakaan kuole hapenpuutteeseen. Liikenneonnettomuuksista johtuva tajuttomuus aiheuttaa usein sen, että pää kellahtaa eteenpäin, joka taas aiheuttaa sen, että ilmatiet menevät tukkoon. Potilas ei saa henkeä, vaan tukehtuu. Lähes varma kuolema, vaikka henki olisi muuten pelastettavissa.
>Nosta pää varovasti pystyasentoon, ja pidä se siinä kunnes apu on paikalla. Ja olet voinut pelastaa ihmisen hengen.

ei päätä eikä häntää

Koen tänään tarvetta rentoutua hieman, löysätä kauluspaidan nappeja, hitto, jopa heittää naiskrakan lähimpään nurkkaan! Virka-asusäännösten mukaiset korotkin hiertävät ja saavat tarkasti denierilleen sääntöjen mukaan mitoitetut sukkahousut reikiintymään. Ja hamekin on liian lyhyt, kokonaiset 2mm. On se niin hieno homma kun ministeriön virkamiehillä on aikaa määritellä näitä toiminnalle tärkeitä asioita, oikein sivukaupalla. Päivystäjien määrästä viis. Kunhan virkapukusäännökset ovat kunnossa, niin pysyy laivan köli oikealla reitillä. Näin ministeriö-logiikalla. Ehkä minun pitää kouluttautua lisää, jotta ymmärtäisin näitä korkeasti sliipattuja virkamiesaivoja.
Mutta jotta taas päästään oikeille teille, eli niihin turhuuksiin, niin tässä teille päätöntä häntää. Älkää kysytkö, mitä nämä ovat, koska minulla ei todellakaan ole mitään hajua.

* "Hätäkeskus." "Sotatilalakien mukainen ohjesääntökutsunta." "Anteeks mitä?" "[kunnan nimi]:lla on sotatila, tullut numerokutsunta, minne pitää ryhmittäytyä?" "Siis mitä..." Tässä lyö kyllä päivystäjällä täysin tyhjää, tosin niin ilmeisesti ilmoittajallakin. "Olen tullut Kuopiosta [kunnan nimi]:lle..." Päivystäjä löytää vihdoinkin sanottavaa ja täräyttää epäluuloisesti naurahtaen: "Ei [kunnan nimi]:lla mitään sotatilaa ole..." "Siis mikä hätäkeskus tämä on, joka ei tiedä mitään!? Voitko yhdistää ******** laivastotukikohtaan?"

Pssst.... Puijo, pitäkää ne omat hullut siellä Savon maalla, kiitos.... ;).

* "Hätäkeskus." "Joku on ostanut mun luottokortilla kaks taisteluhelikopteria, mut ei se haittaa koska omistan pari öljy-yhtiötä Amerikasta", ja lyö luurin päivystäjän korvaan. Mikä oli tällä kertaa hyvä homma.

* "Saisinko mansikka-eskimoon?"

* "Hätäkeskus." "Koivisto on kusipää!" "Anteeksi mitä?" "Se vedätti Suomen kansaa, möi meidät Venäjälle! Vittu!" Katkaistu päivystäjän toimesta.

* "Hätäkeskus." "Mä en kestä tätä enää..." "Mikä siellä on hätänä?" "No kun persettä kirvelee niin saatanasti." "Ja miksi näin?" "No koska olen paskonut alleni, näin suomeksi sanottuna, haisee ihan perkeleesti." "Vai niin, olis varmaan sitten aika ruveta pyyhkimään."

* "Hätäkeskus." "Mä oon vitun kännissä." "Nii-in, mikä siellä on hätänä?" "Ei oikeastaan mikään, anna vaan olla, mä oon vaan vitun kännissä."

poliisin numerosta

Miksi ihmiset eivät miellä poliisin nroa 10022 hätänumeroksi? Edelleen ihmiset kuvittelevat saavansa neuvoa kaikkeen tuosta numerosta, joka tietenkin yhdistyy hätäkeskukseen. Lähes joka toinen puhelu alkaa tälla tavalla: "Hätäkeskus". "Ai anteeksi väärä numero, mun piti vaan soittaa poliisille..." Tai "ai tää tuli hätäkeskukseen, ei mulla mitään hätää ole, piti vaan tehä rikosilmoitus vanhasta jutusta."
Tämä on kovin outoa, ottaen huomioon kaiken mediahässäkän, mikä on pitänyt hätäkeskukset otsikoissa jo pidemmän aikaa. Ilmeisesti ihmiset eivät kuitenkaan miellä omaa käytöstä toisia haittaavaksi. "Mulle kaikki ja heti"-mentaliteetti roihuaa. Ja edelleen, hätä on niin subjektiivinen käsite, jollekin on oikeasti suuri hätä se, ettei Hesari ole ilmestynyt ajoissa. (ja media-aiheesta saan varmaan jossain vaiheessa kirjoitettua pari valittua sanaa...)

Eli ihmiset, 10022, joka on edelleen käytössä, en tiedä miten pitkään, on poliisin hätänumero, johon soitetaan kun tarvitaan partiota paikalle. Parasta olisi, että pyyhkisitte kyseisen numeron mielestänne ja muistaisitte vain yhden, eli maaginen 112. Siitä saatte kaiken avun, siis sellaisen, joka vaatii viranomaisen paikan päälle. "Hätäkeskus auttaa aina"- siinäpä on niin huono slogaani kuin vain olla ja voi.
En ymmärrä miksi ihmiset pitää saada vastauksen ajokortti-, passi- tai kuulusteluasiaan keskellä yötä, en ymmärrä miksi koko järjestelmää pidetään paskana juuri tämän takia. Juuri tällaisten soittojen takiahan järjestelmästä tulee paska, kun oikeasti hädässä olevat eivät pääse läpi. Poliisilaitokselle voi soittaa virka-aikana, joihinkin esim. klo 18:aan asti, ja hoitaa asiat kuntoon sitä kautta. Isoissa kaupungeissa on jopa 24h päivystys poliisilaitoksella! Kansalaiset ovat vain tottuneet liian hyvälle, ja tuntuu hullulta, että niin moni ei pidä tätä ongelmana, vaan asiana, joka vaatii, että poliisi on aina tavoitettavissa. Kyllähän se on, jos on hätä.

* "Voisiko täältä saada neuvoja ajokorttiasiassa kun poliisilaitoksella on niin ruuhkaista?"

Moni soittaa ja kysyy poliisilaitoksen numeroa. Tuolloin ohjaan heidät soittamaan numerotiedusteluun, nettiin tai puhelinluetteloon. Josta monet tietenkin suuttuvat.

* Ilmoittaja on eilen vienyt löytökoiran poliisilaitokselle ja haluaa nyt tietää mikä on koiran tilanne. Kello on noin 18 illalla. Kerrottu hänelle, ettei sitä tietoa saa tätä kautta, vaan että hänen tulee soittaa huomenna virka-aikana poliisilaitokselle mikäli haluaa tietoja koirasta. Tästä ilmoittaja (hyvin fiksulta kuulostava naisihminen) suuttuu ja ihmettelee miksi eilen laitoksella sitten oli henkilöitä illalla paikalla. Kerrottu, että kyllä siellä ihmisiä paikalla voi olla, mutta tällaiset ei-kiireelliset kyselyt voidaan hoitaa virka-aikana. Pyydetty naista menemään vaikka paikanpäälle, ja toistettu, ettei tietoja tätä kautta saa. Ilmoittaja lyö tämän jälkeen luurin päivystäjän korvaan.

Monet soittavat myös pyytäkseen autojen rekisteritietoja. Niitähän me ei kerrota. AKE hoitaa tätä asiaa, sekä vinkkinä, 020202:lla on sopimus AKE:n kanssa, he voivat antaa auton omistajan tiedot sekä samalla puhelulla saat myös omistajan puhelinnumeron tarvittaessa. Fiksua, eikö. Emme myöskään kerro tietoja puhelimitse putkassa olevista henkilöistä. Niitä tietoja ei myöskään saada poliisilaitokselta puhelimitse. Liittyy nääs yksityisyyden suojaan. Kuten myös se, minne ambulanssi on kuljettanut potilaan. Tietoja ei heru. Emme voi puhelimitse varmistaa onko kysyjä todellakin se, joka hän väittää olevansa. Potilastietoja saa sairaalasta.

* Selvinpäin oleva mies tiedustelee kauppojen aukioloaikoja eräänä sunnuntaina, jolloin isot marketit ovat kiinni. "Kun täällä on eräs K-kauppa auki ja..." jne. Kerrottu ettei tämä ole hätätapaus, hätänumero on väärä paikka tällaiselle kyselylle. Ja jälleen kerran ilmoittaja suuttuu ja huutaa, että mihin sitten pitäisi soittaa kun "hätänumero on nykyään ihan perseestä, koko järjestelmä on!! Ei mulla ole muuta hätää kun paskahätä!" Ja lyö luurin korvaa. Jään mutisemaan: "no miks hemmetissä piti sit soittaa 112 jos ei ollut hätää, kysynpä vaan..." Juuri tämäntyyppiset henkilöthän tekevät järjestelmästä sen mitä se on.

Tästä tuli nyt hieman enemmän koulutusomainen teksti, mutta kaipa niitäkin tarvitaan, :). Ensi kerralla sitten pipo löysemmällä ja niitä hauskempia juttuja.

kasvatus on kovaa työtä

Lastenkasvatus on rankkaa puuhaa, ja niin moni asia voi mennä pieleen. Aivan liian moni. Suurin ongelma taitaa olla itse vanhemmat ja heidän kykenemättömyytensä asettaa rajoja. Mutta kun "eihän mun kullannuppu koskaan sellaista tekisi", "ei se meidän Liisa koske alkoholiin", "se on niin kiltti tyttö". Yeah right. Miten ihmeessä ihmiset voivat olla niin naiiveja, kysyn vain. Eivätkö he vain kykene näkemään lapsen toimintaa objektiivisesti, vai osaavatko kyseiset lapset vain harhauttaa vanhempiaan niin hyvin, ettei taitavakaan kasvattaja välttämättä tiedosta todellisuutta?
En minä vain tiedä, mutta välillä kyllä hirvittää tämän kansakunnan tulevaisuus, jos lapset ovat kasvaneet näiden kyvykkäiden ihmisten luona.

* "Voisiko partio mennä hakemaan mun pojan pois tuolta naapurikunnasta, kun se on semmosen pojan seurassa, josta mä en tykkää"

* Mies: "Poikani ei ole tullut kotiin junalla niin kuin oli sovittu, puhelin ei toimi. Voisiko poliisi mennä etsimään häntä Helsingistä?" Kysytty minkä ikäinen poika on kyseessä, vastaus 16v. Kerrottu ilmoittajalle, ettei poliisi lähde etsimään sen ikäistä poikaa Helsingin kokoisesta kaupungista, kun ei ole mitään tietoa missä poika voisi olla. Tästä ilmoittaja tietenkin suuttuu, vaatii päivystäjän nimeä sekä syyttää päivystäjää vallankäytöstä, mikä on sinänsä luovaa verrattuna näihin ainaisiin "nähdään oikeudessa!"-syytteisiin. "Sinäkö sen päätät, hä?! Kyseessä on alaikäinen!"

* Nainen soittaa ja pyytää partiota kun hänen 16v tytär ei suostu tulemaan ulos autosta, jossa hän istuu, ilmoittajan mukaan, aikuisen miehen kanssa. Tyttö on ollut kyseisen miehen seurassa jo vuorokauden, eikä tytär nyt tottele äidin käskyjä tulla kotia.

On se 16v niin maaginen ikä että.....

* Isä soittaa ja haluaa poliisin paikalle, koska 16v tytär ei suostu tulemaan sisälle, vaan ainoastaan "haistattaa vanhemmilleen vittua". Aina ei tiedä miten näille vanhemmille vastaisi, kuittaisi, sitä mykistyy täysin tämä suuren hädän edessä. Tämä aihe herättää myös usein keskustelua päivystyssalissa, yleisin kommentti on "on se vähä myöhästä nyt yrittää saada nuorta ruotuun ellei aikaisemmin ole ollut kuria". Tai kuten yksi päivystäjä tämän tapauksen yhteydessä lausui: "olisi niin hienoa sanoa ilmoittajalle: "olisitpa ajatellut tätä asiaa ennenkuin mälli lensi". Otsikohin sitä varmasti pääsisi, mutta enpä tiedä... se olisi kyllä melkein sen arvoista. Aina pitää yrittää olla niin diplomaattinen, asiallinen, varsinkin kun on kyse selvinpäin olevasta soittajasta, känniläisille voi sitten venyttää nyörtä aika pitkällekin. Onhan meillä toki vittuilun jalo taito, joka on niin hienoksi viilattua, ettei ilmoittaja ymmärrä asiaa ennenkuin seuraavana päivänä. Välillä ei vaan tee mieli olla niin hienotunteinen tai vuoden voittaja velhojen sanakilpailussa, "joskus" sitä vaan haluaisi sanoa suoraan ja säästelemättä, pukea ärsyyntymisen tunteita viisauden sanoiksi, mutta toisaalta, sitä ei halua laskeutua samalle tasolle ilmoittajan kanssa.


* Eräs puhelu on saanut päivystäjiä pudistamaan päitään enemmän kuin normaalisti. Äiti soitti ja pyysi partiota, koska... *syvä huokaus*.... hänen 3-vuotias ei suostu istumaan kunnolla auton istuimessa. Jep. Juuri näin. Nainen ajatteli, että partio auktoriteetillään saisi kyseisen lapsen olemaan kiltisti, jotta hän, tärkeä ja asiansaosaava äiti, saisi keskittyä ajamiseen. Niin, ja sen piti mielellään olla miespuolinen poliisi, niillä kun on enemmän vaikutusvaltaa tähän lapseen, kuin naiskonstaapelilla.

Ja sitten nämä "meidän poika ei ole tullut kotia, piti olla jo 20min sitten, eikä näy. Se on niin tunnollinen poika, tällaista ei ole koskaan ennen tapahtunut. Ettei olisi sattunut mitään..." En yhtään halua vähätellä vanhempien huolta, tai sitä, että joskus oikeasti voi tapahtua jotain, mutta yleisin syy siihen, ettei teini-ikäinen nuori ei ole noudattanut kotiintulosääntöjä, löytyy kyllä ihan sen nuoren korvien välistä. "Mutta ei meidän Katja...se ei ole sellainen tyttö". Itse asiassa, niin yleensä on kyse juuri tytöistä, harvemmin "karanneista" pojista. Elämmekö todellakin vielä sellaisessa holhousyhdyskunnassa, jossa naisia, tyttöjä, kaitsitaan enemmän kuin poikia? Ovatko nuoret miehet, pojat, enemmän vapaita kuin nuoret naiset? Tai kapinoivatko tytöt vain enemmän kuin pojat? Onko tämä kapinointi myös seurausta siitä, että tyttöjä pidetään ns. on a shorter leash, lyhyemmässä remmissä? Jäädään miettimään.

uusi päivä, uudet soitot

Otetaanpa taas tällainen, niin kauan kun nyt on jonkinlaisessa muistissa. Kyseinen soittaja on tuttu tapaus, verbaalisesti lahjakas, jopa oikein miellyttävä välillä, antaa itse asiassa jonkinlaisia Turhapuro-viboja, samanlaista renttuilua ja puhetyyliä. Hakee aina sääliä, sitä saamatta tietenkin. Hän osaa olla myös äärimmäisen ärsyttävä, varsinkin kun kuppia on otettu enemmän kuin normaalisti, puhe ei meinaa kulkea yhtään ja soittoja vaan tulee ja tulee ja tulee. Ambulanssin väärinkäyttäjä.

"Schhääne Jesoschvcc." "Anteeks kuka?, "Väänäsen Reiska, teillä varmaan näkyy siellä virallisessa väestörekisterissä." Voi ei...... "Niin niin, hei vaan." "Heippa, ku mä tulin just kotia, kaaauhean poikki ja mä kävin tossa lähikaupassa ostamassa mustikkakeittoa ja..." Nii-iin?" ".. ja sitä, ohhoh." "Mikä siellä on hätänä?" "Vähä reistailee tuo terveys sillätavalla, ruokatorvi on kuin tulessa, mut jalat kantaa toki..." "Niin, mikä siellä on hätänä, kysyn edelleen?" (surkealla äänellä>) "Eikös se tullu jo tossa ilmi?" "No ei se nyt oikein selvää vielä ollut." "Verioksennusta ei nyt ainakaan ole tullut." "No sehän on hyvä homma." "Niin on, mullahan on alhainen hemoglobiini, siinä satasen paikkeilla." "Joo, siis miksi olet soittanut meille, mitä apua koet tarvitsevasi?" "No, en mä oikein periaatteessa mulle riittää että sanotaan et mene nukkumaan." "Joten minä sanon sulle juuri niin: mene nukkumaan." "Menen." "Hyvä, hei". "Ja mä otan vielä vähän tota mustikkakeittoa."

Ja samalla kun nyt ollaan vauhdissa, niin otetaanpa toinen:

Mies soittaa keskellä arki-iltapäivää ja kertoo, että hän pelkää vaimon tekevän kuolemaa. "Miksi?" "Koska me ollaan taas otettu viinaa." "Onko vaimo nyt siellä sun kanssa?" "On." "Onko hän hereillä?" "Ei ole." Samalla kuuluu naisen ääni taustalla. "Onko se nainen, joka puhuu siellä taustalla sun vaimo?" "No on." Päivystäjä huokaa syvään ja jatkaa: "Anna puhelin vaimolle." Hetken päästä langan päässä on kyseinen henkilö, joten jatketaan. "Mikä siellä on hätänä?" Nainen on hyvin itkuinen ja saa sanotuksi lähes kuiskaten: "Jotain hirveää...." Hmm, tästä voi tulla mielenkiintoista... "Kerro hieman tarkemmin, mä en muuten voi auttaa."
Loppujen lopuksi selviää, että vaimon veli syyttää häntä siitä, että tämä on murhannut heidän äitinsä. Niinpä... Puhelimessa oleva syytteen esittäjän sisko ei voi ymmärtää tätä asiaa, miten oma veli voi kuvitella, että hän, hauras nainen, on murhannut äidin. "Milloin äiti on kuollut?" "Ei se oo kuollu."
I rest my case.

Ensi kerralla sitten vähemmän känniääliöitä, enemmän selvinpäin olevia, oman arvon tuntevia, ja kaikkea muuta kuin järkevän oloisia, kansalaisia.

------------------------------------------------------------------------------
Ja tähän loppuun vielä vähän nice-to-know-tietoja edellisestä vuorostani. Kokonaiset 30% vuoron kaikista puheluista johtivat jonkun viranomaisen hälyttämiseen, aivan, 30%. Mitä ne muut 70% sitten olivat? No, esimerkiksi 24% näistä (17% kokonaismäärästä) olivat ns. vääriä soittoja, mm. sellaisia, joissa sanotaan "anteeksi väärä nro", tai jossa ei puhuta mitään eli ns. käveleviä kännyköitä. Luvut ovat summittaisia, eivätkä ne missään nimessä ole virallisia, mutta kertonevat siitä karusta todellisuudesta, jossa me päivystäjät teemme töitä. Todella harva puhelu on kirjaimellisesti hätäpuhelu. Kaikista puheluista 3% oli sairaankuljetuksen sekä pelastuksen kiiretehtäviä, eli sellaisia, joihin periaatteessa mennään vilkut päällä, 8% kaikista annetuista tehtävistä. Joten hirveän usein täällä ei pääse pelastamaan ihmishenkiä...

Eli mitä me hätäkeskuspäivystäjät täällä oikein teemme...? Välillä mietin sitä samaa itsekin.

esimerkki

Eräs esimerkki selkeästä ja aiheellisesta hätäpuhelusta (pientä ironiaa ilmassa):

Nainen, noin keski-ikäinen, ammattilainen, eli selkeä whiskey-basso, joka repii päivystäjän korvakäytävää kuin teroitettu riivinrauta.

"Nyt ne teki niin vittuliikkeen, yks akka ja ukko, että...". En malta mieltäni, olen väsynyt, kyseinen henkilö on soittanut jo useamman kerran, täysin turhia puheluita kaikki, ja olen oikeasti utelias, takertuen kiinni tähän mielenkiintoiseen sanaan, joten keskeytän hänet ja kysyn: "Anteeksi mutta mikä on vittuliike?" "Mitenkä?" "Niin, että mikä on vittuliike?" "No kun mä sanoin ettei olohuoneen nappuloihin ei kosketa, kun silloin menee kaikki pimmeeksi!" "Mikä siellä on hätänä?" "Hyö laitto, joku akka, se ambulanssiakka, pani ne perkeleen valot ja proppu meni...". "Niin eli sulta on mennyt sulakkeet, niinkö?" (huutaa täyttä kurkkua) :"Niin kun ne perkeleen ambulanssi.." Keskeytän taas ja sanon väsyneesti ja ääntä korottaen: "älä huuda mulle." "Huudan kun minä en näe mittään!" "Me ei tulla vaihtamaan sun proppuja, joten nyt hyvää illanjatkoa sulle", ja vien nuolen valmiiksi Lopeta-napin kohdalle. "Ei vaan hän sen pani kun mä kielsin koskemasta siihen nappulaan, ja se laitto niin pam, kaikki valot meni. He ovat velvollisia tuomaan sitä proppua mulle!".
Painan hiiren vasemman painikkeen pohjaan ja kuulen helpottavan klik-äänen.

Välittömästi kun olin katkaissut puhelun, toisessa pöydässä pirisi ja kuulin kun päivystäjä sanoi: "ai jonkun pitäis tuoda sulle sulakkeita vai?". Ja jatkuu, jatkuu ja jatkuu.... Ainaisesti jatkuu näiden idioottien soittelu, joka päivä joku ottaa tehtäväkseen nostaa päivystäjien vitutuskäyrää uusiin korkeuksiin. Ei tämä ikinä lopu, ei.

miten yksi hlö osaa työllistää

Kerronpa teille tällä kertaa tarinan siitä, miten yksi ihminen voi saada liikettä monen eri viranomaisen kinttuihin, miten paljon yksi nainen voi työllistää yön tunteina.
Kaikki alkoi siitä, kun mies soitti ja kertoi, että vaimo on pahoinpidellyt häntä (nouseva trendi). Taustalta kuuluu hirveä meteli, naisen hysteeristä kirkunaa. Päivystäjä pyytää miestä ensinnäkin siirtymään toiseen tilaan, jotta puhelusta saisi mitään selvää, sekä muistuttaa itseään varaamaan aika korvalääkärille tärykalvon korjausta varten, kymmennentuhannennen kerran. Jos tässä ammatissa on silmät kovilla jatkuvan tietokonenäytön tiirauksen (sekä tietojärjestelmän iloisten värien) takia, niin on ne korvatkin ajoittain lujilla. Kaikenlaiset musiikkikappaleet, huudot, moottorisahat, koneet, möykkäykset jne. Kotiin kun tulee työvuoron jälkeen olo on kuin krapulassa, "älkää olko niin kovaäänisiä, ei jaksa...".

No, takaisin tapaukseen "työllistävä nainen". Kyseessä on perheväkivalta, johon laitetaan partio paikalle. He suorittavat jonkun ajan kuluttua koodilla, joka kertoo, että (kutsutaan häntä vaikka täksi) Svetlana on viety putkaan. Ja se siitä keikasta. Päivystäjä kuuli ohimennen suoritteen ja kuittasi koko tehtävän mielestään, laski pään takaisin nahkaiselle niskatuelle ja ummisti silmänsä, vaipui päivystäjän uneen ja havahtui taas parin minuutin päästä kun seuraava puhelu häiritsi makoisaa mielihyväkuvitelmaa.

Menee ehkä parikymmentä minuuttia niin putkalta tulee soitto. Tarvitaan ambulanssi, Svetlana on saanut kohtauksen. "Onko hän hereillä?" "On, mutta siihen ei saa kontaktia, luultavasti filmaa, mut lanssi vois kuitenkin tarkistaa". Parin lisäkysymyksen jälkeen ambulanssi hälytetään C-kiireellisyydellä, eli tehtävä ei ole kiireellinen, mutta pitäisi hoitaa puolen tunnin sisällä pois. Juuri kuin ambulanssihenkilökunta on kömpinyt pois nallepeittojensa alta ja ilmoittanut itsensä matkalle, putkalta tulee uusi soitto. Peruutus, Svetlana on virkonut eikä enää ole mitään hätää, oli teeskennellyt koko homman. Selvä niin.

Mitä siis seuraavaksi?
Jonkun ajan kuluttua poliisilaitokselta tulee automaattinen palohälytys. Päivystäjä saa kunnian herättää pari paloasemaa, ja ah kuinka hyvää se tekeekin, saavat muutkin herätä kylmään aamuyöhön päivystäjien seuraksi, oikeutta ja kohtuutta. Koska on yöaika, kohteeseen tosiaan lähtee hieman enemmän väkeä kuin se yksi pelastusyksikkö.
Kyseisen kihlakunnan partio sattuu olemaan asemalla, ja radiossa kuuluukin kohta nasevan naiskonstaapelin ääni: "Ei paloa, Svetlana on polttanut putkalla tupakkaa". Yksi paloauto menee kohteeseen, kuten on tapana vaikkei paloa olekaan, muut saavat palata asemilleen ja vaipua takaisin horrokseen, ne paskiaiset.
Ja tämä tarina ei päädy vielä tähän, valitettavasti.

Jälleen uusi soitto putkalta, tällä kertaa Svetlana on, kuunnelkaahan tarkasti, yrittänyt kuristaa itsensä, ja tässä se tulee, rintaliiveillään. Liivit on saatu pois kaulan ympäriltä eikä hänellä hätää ole, ambulanssi hälytetään uudestaan ja nyt se saa mennä perille asti. Svetlana kuljetetaan terkkarin päivystykseen.
Päivystäjät jäävät odottamaan seuraavaa siirtoa, kohta tulee varmasti soitto tk:lta, että Svetlana on karannut, mutta ilmeisesti vaatteiden aukileikkaaminen sekä lepositeisiin laitto ehkäisivät tämän tapahtuman ainakin aamuiseen vuoronvaihtoon asti.

Tämän hullun naisen hoitoon tarvittiin siis, yksi poliisin partio +plus vartijat putkalla, kaksi ambulanssia ja neljä paloautoa. Ei huono saldo, ei.

ulko-ovia

Viikonloppu on ohitse ja uusi viikko alkanut. Kännisoitot vähenevät selvästi, vaikka suurkuluttajat pitävät lippua korkealla oli mikä viikonpäivä tahansa. Mutta tavalliset kansalaiset, selvinpäin olevat, minkälaisia huolia heillä on, mitkä asiat painavat heitä niin syvästi, että he naputtelevat 112 (tai 10022) uuteen Nokiaansa päästäkseen keskustelemaan hätäkeskuksen kanssa?
No, esimerkiksi ulko-ovet.

* Hyvin järkevän oloinen, keski-ikäinen mieshlö: "Päivää, saisinko poliisille?" "Tämä on poliisin hätäkeskus, minkälaista asiaa?". "Ahaa, tarvitsisin partion osoitteeseen ****, kiitos". "Mikä siellä on hätänä?". "Olen tässä juuri menossa kauppaan ja minulla on ongelmia ulko-oven kanssa, en saa sitä lukkoon, joten partio saisi tulla tänne vartioimaan asuntoani sillä aikaa kun olen poissa." (.........)

Ja samantyyppinen:

* Nainen soittaa ja kertoo, että on menossa huomenna Turkkiin. Ketään ei jää kotiin vartioimaan asuntoa ja hän on saanut murtouhkauksia. Haluaa, että partio vartioi hänen asuntoaan sen viikon ajan kun hän on poissa.

----
* Mies soittaa ja pyytää palokuntaa paikalle koska kämpän ovi on lukossa ja avaimet ovat sisällä. "Jos palokunta tulis tikkaiden kanssa niin me päästäis kiipeämään ikkunasta sisään." Kerrottu lyhyesti ja ytimekkäästi, ettei onnistu, johon ilmoittaja (varmasti omasta mielestään hyvinkin fiksusti): "saatanan palokunta" ja sulkee puhelimen. Päivystäjä jää häkeltyneenä nauramaan, "mikä hemmetin urpo".