median kulta

Kevät tulee, oletko valmis?
Vastahan meillä oli joulu…
Valo saa kyllä ihmeitä aikaan tähän vuodenaikaan, sytyttää tahtoa ja tarmoa, avaa silmiä ja herättää toivoa. Pöly saa aikaan pyörtymiskohtauksia ja auton kaasupolkimen pohjaa hierotaan kuivilla teillä, talviset koiranpaskat vaanivat herkkähermoisia ja karhut heräävät talviuniltaan häiriten ulkoilijoita. Tuttuja asioita meille kaikille.
Näinä kevätpuuskien aikoina sitä itsekin miettii metsään lähtöä, siimekseen syvimpään kömpimistä. Jospa näkisin jotain kontiontapaista ja saisin kutsua rajan kopterin laskeutumaan vierelleni, hakien minut turvaan. Väpätys käy, hiukseni hulmuavat tuulessa, nostan käteni dramaattisesti pelastajia kohti, huudahtaen helpotuksesta. Ulos loikkii, kuin hidastetussa elokuvassa, joukko jumalallisen komeita rajan miehiä, bajonetit ojossa, piloottilasit tiukasti silmillä, nahkahousut jalassa. Mission Impossible- tunnusmusiikin soidessa taustalla, he ampuvat konekivääreillään satoja laukauksia otsoja kohti, keskittyen, vain yksi asia mielessään… pelastaa avuton nainen luonnon kuninkaan sylistä. Testosteronitulva hukuttaa minut, saa silmäni sumenemaan, saa minut haukkomaan henkeäni. Yksi miehistä tulee luokseni bicepsit paisuen: ”I’m Bond, James Bond”.
Minä pyörryn.

Kyseinen rescue-operaatio (siis se oikea, ei tämä fiktiivinen, Päivystäjän päiväuni) on hyvä esimerkki siitä, miten pienestä asiasta luodaan elämää suurempi median välityksellä. Päivystäjänä minua hihitytti kovasti lukiessani Iltalehden ja Ilta-sanomien lööppejä, enkä voinut uskoa silmiäni kun YLE:n uutisissa kerrottiin karhuhavainnosta Espoon Nuuksiossa. Näytettiin vielä karttaa kyseisestä alueesta ja komea ruksi kruunasi komeuden. Että karhu nähty metsässä, joka on lähes erämaata… Go figure. Ja sitten lähti kova internetkeskustelu käyntiin.

Ihmiset tarttuvat nykyisin hyvin herkästi tiedotusvälineiden raportoimiin tapauksiin, kertovat mielipiteensä, tuomitsevat. Lukemalla pari riviä tekstiä iltapäivälehtien netti-sivuilta, he kuvittelevat tietävänsä asioista kaiken. On tietyllä tavalla ihme, että mitä enemmän tietoa me saamme, mitä enemmän sitä meille tyrkytetään, sen vähemmän valikoivia me olemme, sitä enemmän me uskomme. Mutta nykypäivän tiedon valtavirrassa uiskentelee monta petoa, monta kuollutta kalaa. Lehtiä pitää myydä, huomiota pitää herättää. Ja me tartumme syötteihin, ne vetoavat tunteisiimme, moraaliimme, maailman vääryyttä, ihmisten julmuutta. Uskomme. Hyväksymme skandaalinkäryisen uutisoinnin, ainakin mitä tulee hätäkeskus-teemaan. Koska kaikki mitä lehdet kirjoittavat hätäkeskuksista ovat täyttä totta, eikö. Ei ne toimi, ei ne osaa mitään ja aina ne lähettää apua väärään paikkaan. Voi, silloin vanhaan hyvään aikaan… Ne kysyvät turhia, väittävät vastaan, kinastelevat soittajan kanssa, epäävät avun ja tappavat ihmisiä. Hätäkeskuslaitos on pulassa. Tämä on se totuus, mitä on syötetty tavallisille kansalaisille, aina siitä lähtien kun ensimmäiset uusimuotoiset hätäkeskukset aloittivat toimintansa 2000-luvun alussa. Tämä on se totuus, jonka kanssa hätäkeskuspäivystäjät elävät ja joka aiheuttaa mm. sitä, että moni päivystäjä ei edes kerro ulkopuolisille olevansa töissä hätäkeskuksessa. Miksi? Koska kertomalla tämän, avaat Pandoran lippaan, avaat syytösten tulvan. Eikä sitä aina jaksa lähteä korjaamaan, selittämään. Ennakkokäsitykset ovat hyvin kovat.

Ensinnäkin, rohkenen väittää, että hätäkeskukset toimivat tällä hetkellä paremmin kuin koskaan aikaisemmin Suomen historiassa. Apua saa nopeammin ja tehokkaammin kuin ennen. Laadukkaampaa, tarkoituksenmukaisempaa. Ennen oli mahdollista tilata ambulanssi, kertoa osoite ja saada vastaukseksi: ”bilen kommer”. Auto tulee. Riskinarvio on suhteellisen uusi keksintö, etenkin valtakunnallinen sellainen, yksiköiden laadullinen käyttö on suhteellisen uutta, voidaan käyttää esim. naapurikunnan ambulanssia kiireelliselle tehtävälle jos se on lähin. Näin ei ole aina ollut. Tilastot ovat suhteellisen uutta suuremmassa osassa maata. Vastausajat ja prosentit ovat suhteellisen uusi asia. Jonotusajat ovat uutta. Hälytysajat ovat tarkempia. Ennen oli mm. mahdollista lisätä summan mutikassa jokin aika, ja jopa muuttaa sitä, mikäli kirjattu aika ei miellyttänyt. Siis ihan päivystäjän toimesta. Ah, silloin vanhaan hyvään aikaan, kun ei ollut tarkkoja tietoja juuri mistään. Mentiin vaan, katsomaan mikä siellä on. Ja mentiin myös vääriin osoitteisiin, kyllä, onko shokeeraavaa? Ennenkin ambulanssi on ajanut väärään kuntaan, ennenkin talot ovat palaneet kivijalkaan ennen kuin palokunta ehti paikalle. Ei tämä ole mitään uutta. Ketään ei vaan silloin vanhaan hyvään aikaan kiinnostanut mitä hälytyskeskus teki milloinkin, tai jätti tekemättä. Silloin vanhaan hyvään aikaan ei ohjeitakaan juuri ollut. Tehtiin vähän niin ja näin, riippuen kuka oli töissä, kuka oli soittajana. Silloin vanhaan hyvään aikaan kun poliisi sai vielä pamputtaa ja käyttää voimakeinoja. Silloin kuin poliisia kunnioitettiin. Silloin kun hälytyspäivystäjä toimi sentraalisantrana.

Mistä ihmiset ovat saaneet mielikuvan siitä, että nykyään pitää, useammin kuin ennen, jonottaa, jotta pääsee puhumaan 112-jumalan, eli päivystäjän kanssa? Mistä ihmiset ovat saaneet mielikuvan siitä, että hätäkeskus toimii heikommin kuin ennen?
Media.
Hätäkeskuslaitoksen ilmestyminen maailman kartalle ei ehkä ollut yhtä suuri asia kuin Beetlehemin tähti Idän tietäjille, mutta Suomen mittakaavassa ei oltu kaukana tästä. Löytyi uusi lypsettävä lehmä, josta ei maito hevillä loppuisi. ”Hätäkeskus hälytti ambulanssin väärään kuntaan – potilas kuoli”. Tämä oli selkeästi yksi lähtölaukaus yhä intensiivisemmälle media-raportoinnille. Virheitä ei saisi sattua, mutta koska olemme ihmisiä, niitä väistämättä tapahtuu, on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan, mutta tehtävämäärään nähden, virheitä sattuu hyvin, hyvin, hyvin vähän. Kuinka monta tapausta keikkuu lehtien palstoilla vuositasolla? Kuinka moni näistä on edes oikeasti aiheellisia juttuja? Kuinka monta puhelua päivystäjät käsittelevät vuositasolla? Vastaus: lähes 4 miljoonaa.

Ymmärrän tietyllä tavalla sen, vaikken hyväksykään, että iltapäivälehdet herkuttelevat lööpeillään ja haluavat skandaloida, mutta hämmästyttävintä on se, että hätäkeskus-uutisoinnissa paikallislehdet ovat usein ottaneet sen rankemman kannan. Sanomalehdet. Ne lehdet, joita luetaan aamiaispöydissä, jotka minä joskus kuvittelin olevan neutraaleja tiedonvälittäjiä, ajaen toista tietä kuin keltainen lehdistö. Mutta ei. Suurimmat otsikot olivat sillä puolella mediaa, siellä oikein ruokittiin paikallista paheksuntaa uutta järjestelmää kohtaan, siellä saatiin asukkaat tuntemaan olonsa turvattomaksi. Alkuaikoina minua oikeasti vitutti, kun ihminen soitti ja lähes itku kurkussa kertasi osoitteensa uudestaan ja uudestaan, ettei vaan menisi väärään paikkaan apu. Kyseiset henkilöt oikeasti uskoivat, ettei järjestelmä toimi. Syytän kyllä tästä mediaa ja tapaa, jolla asiat hoidettiin. Jonkinlainen vastuu olisi heillä pitänyt olla, minun mielestäni. Tottakai epäkohdista pitää uutisoida, mutta faktat pitäisivät olla oikein, mutu-tuntumat sikseen.

Tänä päivänä tilanne on rauhoittunut jonkin verran, mutta edelleen tuntuu siltä, että kun kyse on hätäkeskuksesta, lehdillä on oikeus kirjoittaa mitä tahansa. On edelleen lehtiä, jotka kirjoittavat suurella otsikolla ”Apu tuli paikalle myöhässä” jne., ja itse tekstissä palstamitalla siitä, miten asiakas oli kylmissään ja kuinka väärin häntä kohdeltiin jne. Ja sitten. Jos on edes kysytty hätäkeskuksen mielipidettä, niin heidän näkökantansa tulee esiin kolmessa lauseessa viimeisessä kappaleessa. Usein nuo lauseet kumoavat koko jutun. Silti otsikko väittää, että hätäkeskus teki väärin. Mitä ihmiset muistavat tästä tapahtumasta…? Kuinka moni luki jutun loppuun asti, jossa selvisi, ettei mitään vääryyttä ole tapahtunutkaan…? Niinpä.

Ongelma on varmaan osittain se, etteivät toimittajatkaan tiedä hätäkeskustoiminnasta juuri mitään, miten asiat tehdään, mitä työ pitää sisällään, minkälainen proseduuri lähtee käyntiin kun puhelin soi. He ovat monella tavalla samalla viivalla kuin muut kansalaiset.
Toinen ongelma on se, että moni tapahtuma, joka päätyy kansalaisen toimesta lehtiin, liittyy vahvasti yksityisyyden piiriin, eli hätäkeskus ei voi välttämättä korjata sitä, mitä lehdessä lukee, vaikka juttu olisi laho kuin vanhan navetan katto. Itseäni harmittaa vietävästi kun joskus lukee omasta keikasta lehdessä, ja homma on kuvailtu päin persettä. ”Ei se hemmetti noin mennyt!” Aikaisemmin Hätäkeskuslaitoksella oli voimassa linjaus, jonka mukaan mitään ei kommentoida, ei lähdetä lehtien palstoille väittelemään, mikä on ymmärrettävää, mutta mikä kyllä kismitti ainakin minua päivystäjänä, kun ei oma työnantaja kumonnut niitä virheitä, jotka elivät omaa elämäänsä mediassa. Nykypäivänä linjaus on ilmeisesti hieman höllääntynyt ja nyt pyrkimys on korjata se, mikä on korjattavissa, ottaen huomioon mm. lakipykälät.

Harmillista media-asiassa on se, että tässä on levy jäänyt päälle. Homma pyörii hyvin, alkuvaiheen hankaluudet on ohitettu ja alueet ovat päivystäjien hallussa, (poislukien sitä tiettyä baaria, joka muuttaa nimensä kaksi kertaa kuukaudessa), silti ihmiset edelleen perustavat näkemyksensä hätäkeskuksesta vuosikausia vanhoihin seikkoihin. Lehmästä saadaan edelleen maitoa, tottakai, tämä on ala, jolla sekunneilla on merkitystä, jolla päätöksiä tehdään samalla kun haastatellaan ilmoittajaa ja mietitään lähintä yksikköä, jolla tehdään töitä jatkuvan paineen alla, jonka ammattilaiset ovat ihmisiä. Tämän lisäksi puhutaan alasta, jota kansalaiset eivät tunne, eivät ymmärrä.
Harmillista on se, että juuri kun homma pyörii hyvin, kun päivystäjät kokevat hallitsevansa alueensa, yksikkönsä, työympäristönsä, niin matto vedetään taas alta. Vähennyspuheita, rahaongelmia, tulosta, tehokkuutta. Ei voi sanoa, että porukat istuvat säyseinä ja rauhallisin mielin tällaisten uutisten edessä.

Vääryyksistä täytyy pitää ääntä, totta kai, ne täytyy tuoda esiin ja jos kokee, ettei hätäkeskus ole tehnyt työnsä oikein, sinulla on kaikki oikeus olla sitä mieltä. Tosin silloin kannattaa ottaa yhteyttä hätäkeskuksen vaihteeseen ja selvittää asia sitä kautta, eikä mennä lehdistön eteen itkemään heti kun puhelinyhteys hätäkeskukseen on päättynyt. Se ei ole kaikista rakentavin keino.
Minä haluan päivystäjänä tietää, mikäli oma tehtävä ei ole mennyt putkeen, mikäli käsittelyssä olisi ollut paranneltavaa. Minä haluan oppia virheistäni. Sanoisin, että näin ajattelee myös moni muu päivystäjä. Päivystäjät ovat yleisesti ottaen tarkkoja työstään ja virheistään, kuuntelemme omia puheluita (menikö jokin asia ohi), pyydämme jopa kolleegoja kuuntelemaan, jospa he löytäisivät sen puuttuvan linkin, joka olisi ennaltaehkäissyt ei-kaivattua lopputulosta. Joskus se löytyy, joskus ei. Pointti on se, että olemme ammattilaisia, pyrimme tekemään työmme niin hyvin kuin vain on mahdollista niillä resursseilla, mitkä meille on annettu.

Ja ei, en kuvittele, että rajan miehet ovat oikeasti sellaisia kuin alussa kuvailin, mutta saahan sitä tyttö uneksia… ;).