Olen viime päivinä miettinyt tätä blogia ja sen sisältöä, lukenut sen kokonaisuudessaan läpi pari kertaa ja tullut tiettyihin lopputuloksiin. Tänään sain myös näille omille lopputuloksilleni vahvistuksen korkeammalta taholta, ja olen tyytyväinen, sillä tämä auttaa minua viemään blogia sellaiselle reitille, jolla haluan sen olevan.
Haluan, että blogi antaisi kuvan hätäkeskuspäivystäjän työstä, sen herättämistä tunteista, samalla valistaen lukijoita miten toimia eri tilanteissa, oikoa väärinkäsityksiä, vastata kysymyksiin. Koen onnistuneeni tähän asti tässä asiassa suhteellisen hyvin, mutta.
Pääpaino tähän asti on ollut hyvin paljon ns. turhissa puheluissa ja niiden aiheuttamista vaivoista, närästä, ärsyyntymisestä, ja totta kaikki on ollut mitä olen kirjoittanut. Silti se ei kerro koko totuutta. Turhat puhelut työllistävät meitä päivystäjiä hyvinkin paljon, niin ne ilkivaltaiset, kuin myös ne, jotka aiheutuvat tietämättömyydestä, ja näistä on hyvin helppo kirjoittaa, koska ne kirvoittavat mieltä, aiheuttavat poikkeavaisuuksia työssä, töksähtämisiä jouhevassa työtahdissa. Nämä tilanteet häiritsevät sitä oikeaa työtä, josta on niin paljon hankalampaa tuottaa tekstiä. Tähän mennessä en ole juuri tuonut esille ns. oikeita puheluita, aiheellisia ja niiden hoitoa. Pyrin tuomaan tähän muutoksen, en kuitenkaan huoraamalla ilmoittajaa tai keikkaa, vaan hellävaraisesti, rakastavaisella asenteella, paljastamatta ketään tai mitään.
Tämä blogi kaipaa hieman positiivista energiaa, muuta kuin hörhöjä ja kuvaelmia niiden tuottamasta angstista päivystäjissä, muuta kuin sadattelua ja ärsyyntymistä. Eihän kukaan jaksaisi tätä työtä mikäli tässä ei olisi muuta! Tällä hetkellä blogi ei välttämättä anna ulkopuoliselle kokonaisvaltaista kuvaa päivystäjän työstä ja hänen kohtaamista haasteistaan. Pyrin siis tuomaan jotain muutakin kuin kiroilua ja asennetta kuvioihin.
Vastoin mahdollisia ennakkoluuloja ja tietyllä tavalla myös täällä blogissa esitettyjä kuvauksia, niin me päivystäjät emme ole vittumaisia paskapäitä, jotka nauttivat ihmisten kärsimyksistä. Emme todellakaan. Emme ilku ilmoittajille, naura heille tai ole tahallisesti töykeitä. On olemassa erilaisia ilmoittajia, joista suurin osa on tavallisia kansalaisia, oikealla asialla. Ei meillä ole mitään mielenkiintoa halventaa heidän hätäänsä tai tarvetta soittaa hätäkeskukseen kun sellainen ilmenee. Ei sitten minkäänlaista. Päivystäjänä olen iloinen kun minulle tulee puhelu, joka on aiheellinen, ja sanalla iloinen tarkoitan sitä, että saan silloin tehdä työtäni, auttaa kyseistä henkilöä, tehdä asialle jotain niillä keinoilla mitkä minulle ovat mahdolliset. Silloin työssä on merkitystä. On se sitten puistossa makaava päihtynyt, ostarissa oleva näppäri, sairastunut vanhus, liikenneonnettomuus tai mikä tahansa muu asia, nämä ovat asioita joihin voin vaikuttaa, saan olla mukana ns. siivoamassa sotkua, aloittamassa ensihoitoketjua, ja toiminnallani on monessa tapauksessa vaikutusta lopputulokseen. Tämä on syy miksi alalle lähdin, voidaakseni tehdä jotain ihmisten eteen, niin kliseemäiseltä kuin se vain kuulostaakin.
Toinen ryhmä ilmoittajia ovat järkevät henkilöt, jotka soittavat asialla, jotka he kokevat tärkeäksi, mutta jolle emme hätäkeskuksessa voi mitään. Nämä voivat olla hankalia, koska päivystäjä pyrkii aina pääsemään yhteisymmärrykseen ilmoittajan kanssa, saada hänet ymmärtämään, miksi ambulanssi ei tule, miksi poliisipartio ei voi puuttua asiaan. On ikävää jättää ilmoittaja tylysti langalle savuttamatta tätä yhteisymmärrystä, mutta tätäkin sattuu. Tehtävämme on kuitenkin hätäpuheluiden käsittely, emmekä voi pysyä langalla kovin pitkään sen jälkeen kun olemme todenneet ettei tilanne aiheuta viranomaisen toimenpiteitä, ainakaan hätäkeskuksen kautta, varsinkin jos on jonoa.
Kolmas ryhmä soittajista on se, joka on esiintynyt enemmistönä tässä blogissa. Hörhöt, päihtyneet, ilkivaltaiset jne. Heihin päivystäjä turhaantuu, ahdistuu, suuttuu. He ovat tiellä työssämme, he ovat piikkejä lihassamme. Valitettavasti he myöskin tulevat pysymään siinä, oleman osa työtä, halusimme sitä tai ei. Tämä on se ryhmä, joka loistaa näillä sivuilla, nämä ovat ne, jotka voivat päivystäjien mielestä olla idiootteja. Tähän ryhmään ei siis kuulu ns. normaali henkilö, joka soittaa hätäkeskukseen.
----------------------------------------------------------------------------
Hätäkeskustyö on moniulotteista ja tätä moniulotteisuutta on vaikea tuoda esiin kirjoitetussa tekstissä ja on hyvin vaikea kuvailla omia tunteita tiettyä tilannetta kohtaan siten, ettei kukaan voi käsittää sitä väärin. Huumori on hyvin ronskia, mikä on varmasti tullut kaikille selväksi, ja se on yksi päivystäjän tärkeimmistä selviytymisvalteista. Tekemällä asioista tietyllä tavalla leikkiä. Se ei tarkoita, että halveksimme jonkun hätää tai tarvetta saada apua, tai että väheksymme ilmoittajaa. Se ei tarkoita, että pidämme itseämme yli-ihmisinä, jotka käyttävät määräysvaltaansa mielivaltaisesti. Se ei tarkoita, ettemmekö haluaisi auttaa.
Se tarkoittaa sitä, ettemme anna tilanteen tulla iholle, koskettaa, painaa meidät alas ja tehdä meistä työkyvyttömiä zombeja. Se tarkoittaa sitä, että kaiken paskan keskellä pyrimme löytämään pienetkin huumorinjyvät, jotta jaksamme seuraavaan työvuoroon. Se tarkoittaa sitä, että mielemme pysyy terveenä ja skarppina, jotta voisimme hoitaa niin selkeitä, hankalia kuin myös epämiellyttäviä tilanteita asian vaatimalla jämäkkyydellä, korrektiudella ja hienotunteisuudella.
Nauravainen päivystäjä on terve päivystäjä. Joskus täytyy hihittää, joskus saa oikein nauraa sydämensä kyllyydestä, joskus saa itkeä, joskus saa tuntea itsensä täysin tarpeettomaksi, joskus saa raivoa, joskus saa kiroilla niin että helvetin lieskat lyövät salin ovesta sisään, joskus saa kiherrellä ilmoittajan miellyttävälle äänelle, joskus saa hymyillä ihanalle kirjakieltä puhuvalle vanhukselle, joskus saa tuntea täydellistä voimattomuutta ihmisen hädän edessä, joskus saa pyyhkiä hikeä otsaltaan, joskus saa taputtaa itseään olalle hyvin menneestä keikasta, joskus saa pyytää työkaveria viemään saunan taakse ja piiskaamaan ihoni verille kun homma meni perseelleen, joskus joskus joskus... Tämä työ herättää kaikenlaisia tunteita, olemmehan ihmisiä, ja kaikki reagoimme eri tavalla. Jokainen tunne mikä tulee pitää kuitenkin työstää, niitä ei voi jättää vellomaan ja sitä myötä vaikuttamaan seuraavaan puheluun, seuraavaan työvuoroon. Näin ainakin minun kohdalla. Joten puramme asiat työvuoron sisällä, heittämällä juttua, nauramalla, kiroilemalla, kommentoimalla. Ja saamme vaivaavan asian systeemistä, jaamme hauskan tilanteen muille parantamaan päivää, kannustamme ja rohkaisemme toisiamme. Niin, ja haukumme myös työkaveria tarpeen tullen, annamme palautetta, korjaamme. Teemme työtä tiiminä. Olemme äänekäs, ivallinen, suutansa soittava, rasvattu kone, joka välillä vaatii huoltoa ja rakkautta. Puhun omasta vuorostani, jonka dynamiikkaa usein kuvailen.
----------------------------------------------------------------------------
Pointtini tässä on se, ettei hätäkeskuspäivystäjän työ ole pelkkää paskaa, pelkkää hörhöjä ja vittuuntuneita naamoja. Kirjoitan tätä blogia kovalla itseironialla, karrikoiden pilke silmäkulmassa, ja tämä ei aina ole helppo laji, varsinkaan kun aiheena on niinkin tuntematon aihe kun hätäkeskus ja hätäkeskuspäivystäjä. On helppo saada väärän käsityksen, ymmärtää eri tavalla kuten minä asiaa tarkoitin. Tämä täytyy vain hyväksyä. Mutta samalla minulla on tässä kova vastuu, koska vaikka puhun itsestäni, omista tuntemuksistani ja kerron, etten puhu Hätäkeskuslaitoksen suulla, niin ihmisten on hyvin helppo siirtää tämän blogin antama vaikutelma työnantajani ja muiden päivystäjien kuvaksi. Joten minun pitää olla tarkkana, etten käytä tätä mahdollisuutta väärin, etten tuota vääriä mielikuvia, edes tahtomattani. Se ei välttämättä aina onnistu, joten jos jokin jää epäselväksi, toivon, että se kerrotaan minulle kommentissa, jotta saan mahdollisuuden korjata.
Työni hätäkeskuspäivystäjänä on minulle hyvin tärkeä, ja koen olevani juuri oikealla paikalla elämässäni, tekemässä sitä työtä, joka antaa minulle niin paljon. Pyrin täällä tuomaan esiin niin monta puolta ammatista kuin vain on mahdollista, ja toivon, että lukijat näkisivät naljailun, irstailun ja löysän asenteen takaa sen syvällisemmän merkityksen, löytäisivät niin viisautta, hyötyä kuin myös ajanvietettä. Toivon, että lukijat ymmärtävät, että rankka duuni vaatii rankat puheet ja asenteen, jota ei noin vain horjauteta.
Toivon, etten petä työkavereita enkä työnantajaani kirjoituksillani, jotka ovat minun, nimimerkki Päivystäjän, näkemyksiä, visioita, ei siis Suomen hätäkeskuspäivystäjien kollektiivisia ajatuksia. En sano tätä siksi, että olisin siinä uskossa, että olisin tehnyt jotain väärin, tai että minulle olisi näin kerrottu, vaan siksi, että blogillani on paljon lukijoita, josta olen äärimmäisen kiitollinen ja syvästi otettu, mutta se tuo myös kovan vastuun minulle, kirjoittajalle. En kuitenkaan aio viedä tätä ns. lälly-suuntaan, josta on suodatettu pois kaikki rosoisuus, mutta yritän olla tarkkana, jottei syntyisi väärinkäsityksiä ja tiukkoja tilanteita.
Koin tässä tarvetta pyyhkiä pöytä tällä tekstillä, jatkaa samalla reitillä hiukan rakentavampaan suuntaan ja selvittää samalla pari tärkeää asiaa.
Kiitoksia kaikista kommenteista, kannustusviesteistä, lisäinfoista ja kertomuksista. Luen jokaisen innolla ja toivon, että jaksatte lähetellä niitä. On mukava saada vastakaikua teksteille ja palautetta, niin positiivista kuin myös negatiivista. Kysykää, jos on kysyttävää, ihan mistä tahansa, jos vastausta ei jostain syystä kuulu, se johtuu vain siitä, että olen tahattomasti unohtanut, tuulipää kuin olen. Pistäkää siis vain tarvittaessa uusiksi.
Päivystäjä out.
maanantai 12. tammikuuta 2009
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
sisätyön ihanuus
Siisti sisätyö on kyllä hieno asia. Lämmössä istumme mukavissa tuoleissa, fleecetakit yllämme, villasukat jaloissa, tunnelmavalaistus päällä ja joulun viimeinen konvehtirasia käden ulottuvilla. Vipuliike aiheuttaa loppuyöstä kipuja ylirasittuneessa käsivarressa, ai. Ai. Saikkua.
Joskus täällä voi jopa unohtaa olevansa töissä selatessaan ruokablogeja, viihdesivustoja ja.... viihdesivustoja. (Hei, ei NIITÄ. Ei päästä vaikka haluaisimme, Kanerva ei valitettavasti toiminut sisäasianministeriössä, joten verkossamme, joka on sm:n alainen, on hyvinkin tarkka seula. Pääsy kielletty. Eikä muuten ole Flash Playeriäkään. V***u.)
Niin, unohtaa olevansa töissä... Jos on nauttinut viisitoista jekkupatteria siis, josta syystä energiamäärä suonissa riittää ylläpitämään fantasiaa vapaasta viikonlopusta. Tässä olisi ideaa oikeasti, varsinkin viikonloppuöisin, päivystäjät olisivat samalla tasolla ilmoittajien kanssa. Enemmän ymmärrystä ja lähempi yhteys.
* Mies: "Onko poliisilla?" "Tämä on poliisin hätäkeskus, mikä siellä on hätänä?" "Mä haluan partion tähän Kippari-pubin eteen, mua ei päästetä sisälle." "Jaaha, no sitten sun pitää mennä toiseen paikkaan, ravintolalla kun on oikeus valita asiakkaansa." Ilmoittaja saa heti raivokohtauksen: "Mitä?! Siis oletko sinä poliisi, onko 112 poliisi!!" Ja kurkku suorana: "TODISTA!" Taustalta joka toinen henkilö huutaa ilmoittajalle: "Turpa kiinni!" Ilmoittaja jatkaa: "Sinä tyttö valehtelet." Toistettu vielä kerran sama ohje ilmoittajalle, ja kerrottu ettei poliisia kyseinen asia kiinnosta. Keksustelukumppani lopetti puhelun klassiseen ääliötyyliin. "Haista vittu!"
Tarina ei tietenkään päädy tähän, ei, nyt pitää pommittaa, tykittää, saada purkaa aggressioitaan. Mies viljelee kauniita sanoja ympäri päivystyssalia, jakaa viisauden helmiään muiden ihasteltavaksi.
* "Hätäkeskus." "Saatanan raiskaaja!" Päivystäjä ehtii juuri ja juuri lausua puolet ensimmäisestä sanastaan ennenkuin linja katkeaa. Halleluja.
* "Hätäkeskus." "Mitä sinä olit sanomassa mulle, häh?!" Huokaus. "Mikä siellä on hätänä?" "Haista vittu saatanan huora!"
* "Hätäkeskus." "Vedä huora käteen!" Tämä on jo lapsellista, saa aikaiseksi ainoastaan kulmankohotuksen päivystäjältä.
* "Hätäkeskus." "Ime pillua!" "Sinun iltasi loppuu lyhyeen, koska joudut nyt putkaan." Mies katkaisi, eikä soittanut enää. Ihme kyllä.
Siisti sisätyö. Sen edut ovat kyllä huomattavat, varsinkin kun radion välityksellä kuulee kuinka konstaapeli-parka kahlaa vyötäröään myöden mudassa jäljittäessään rikoksen tekijää koiran kanssa. "Täällä on vähä märkää...", kuuluu miehen hengästynyt tiedote. Päivystäjä hymähtää ja kallistaa tuoliaan vähän enemmän vaaka-asentoon. Vipuliike oikealle, ja takaisin. Hiljainen mussutus. Itse asiassa useampi ilmoittaja on aivan oikeassa kutsuessaan päivystäjänaisia lehmiksi, naudoiksi. Täällähän me märehdimme, päivät, yöt. Kuten lehmät laituimillaan.
Tai kun sairaankuljettaja hätäisesti huutaa eetteriin, äänten perusteella samalla yrittäen pitää väkivaltaista potilasta maassa kaikin voimin, "me tarvitaan partio tänne äkkiä!". "Kuitti, tulee."
Pikaisen sananvaihdon jälkeen homma on hoidettu ja päivystäjä nostaa tyytyväisenä taas jalat pöydälle.
Yksi päivystäjä naurahtaa pöydän ääressä. Hän lukee toisen päivystäjän täyttämää keikkalappua tietokoneelta (keikkalappu on siis se johon täytetään mm. osoite, ilmoittajan tiedot ja muut tiedot keikasta, nämä tiedot menevät sitten yksiköille mm. tekstiviestinä), puhelu on edelleen kesken, mutta lopputulos alkaa kuitenkin tekstin perusteella olla aika selvä. "Mitä tuo tarkoittaa?" Katson kyseistä keikkaa ja hymähdän. Siinä lukee: nyt ne on housuissa. Alkutekstin mukaan potilas on paskonnut alleensa sekä oksentanut. "Miten se on saanut oksennuksenkin housuihin?" "Niin..." Aprikoimme tilannetta hetken parin vapaan päivystäjän voimin kunnes lappua täyttävä päivystäjä vapautuu ja kertoo: "Se kaatoi ämpärin..."
Kuuluu äänekäs, inhoa täynnä, iloinen ja ah niin vahingoniloinen käkätys. High five. Think Borat-style. Ai miksi vahingoniloinen? Ei tietenkään potilaan kustannuksella, häntä ei todellakaan käy kateeksi, ei ole hauska tilanne siltä kantilta, mutta ambulanssi.... siitä se vahingonilo lähtee....
"Kirjoita siihen keikkalapulle vielä lopuksi T. Häke", ehdottaa yksi päivystäjä. Sikertelyä. "Onneksi olkoon X193, olette voittanut yön lottoarvonnassa", päivystäjä lausuu samalla kun painaa hälytä-näppäintä, leveä hymy kasvoillaan.
Ai sadistejako vai?
"Voi sairaankuljettaja-parkoja", päivystäjä ajattelee samalla kun tekee tiikerivenytyksen, haukottelee leijonan tavoin ja asettaa päänsä mukavasti niskatuelle.
Sisätyö.
--------------------------------------------------------------------
* Jep, kyllä me surffaillaan netissä jonkun verran työajalla, siinähän tuo kone on nenän edessä, nettiä voi hyvin pitää auki yhdellä näytöllä useammasta. Nopeasti se häviää näkyvistä kun puhelin soi. Joskus mietinkin mitä päivystäjät tekivät ennen nettiaikakautta... Kirjaa löytyy, lehteä, kutomisia, tv-ruutuja, joita joskus jopa ehtii seuraamaan (mikäli digitv suostuu näyttämään muuta kuin mosaiikkia). Harmillista on, ettei töllöstä tule juuri mitään aamuyön hiljaisina tunteina, vaikka deittichatista saakin välillä aikamoisia nauruja väännettyä, juuri tuolloin aamuyöstä, juopuneina väsymyksestä. Hihitys. Aamuvuoro löytää yövuoron makaamasta kippurassa pöydän päällä, vatsat kipeinä. Silmät kyynelehtien.
Meillä on joskus ihan oikeasti pirun hauskaa. Niin ilmoittajille kuin keikoille. Meillä on hauskaa niin yksiköiden kuin työkavereiden ja myös itsemme kustannuksella.
Tässä työssä pitää osata nauraa, löytää ilo ja räiske, se mikroskooppinenkin. Elämme pilke silmäkulmassa, vakavien asioiden keskellä, kevein askelin.
Joskus täällä voi jopa unohtaa olevansa töissä selatessaan ruokablogeja, viihdesivustoja ja.... viihdesivustoja. (Hei, ei NIITÄ. Ei päästä vaikka haluaisimme, Kanerva ei valitettavasti toiminut sisäasianministeriössä, joten verkossamme, joka on sm:n alainen, on hyvinkin tarkka seula. Pääsy kielletty. Eikä muuten ole Flash Playeriäkään. V***u.)
Niin, unohtaa olevansa töissä... Jos on nauttinut viisitoista jekkupatteria siis, josta syystä energiamäärä suonissa riittää ylläpitämään fantasiaa vapaasta viikonlopusta. Tässä olisi ideaa oikeasti, varsinkin viikonloppuöisin, päivystäjät olisivat samalla tasolla ilmoittajien kanssa. Enemmän ymmärrystä ja lähempi yhteys.
* Mies: "Onko poliisilla?" "Tämä on poliisin hätäkeskus, mikä siellä on hätänä?" "Mä haluan partion tähän Kippari-pubin eteen, mua ei päästetä sisälle." "Jaaha, no sitten sun pitää mennä toiseen paikkaan, ravintolalla kun on oikeus valita asiakkaansa." Ilmoittaja saa heti raivokohtauksen: "Mitä?! Siis oletko sinä poliisi, onko 112 poliisi!!" Ja kurkku suorana: "TODISTA!" Taustalta joka toinen henkilö huutaa ilmoittajalle: "Turpa kiinni!" Ilmoittaja jatkaa: "Sinä tyttö valehtelet." Toistettu vielä kerran sama ohje ilmoittajalle, ja kerrottu ettei poliisia kyseinen asia kiinnosta. Keksustelukumppani lopetti puhelun klassiseen ääliötyyliin. "Haista vittu!"
Tarina ei tietenkään päädy tähän, ei, nyt pitää pommittaa, tykittää, saada purkaa aggressioitaan. Mies viljelee kauniita sanoja ympäri päivystyssalia, jakaa viisauden helmiään muiden ihasteltavaksi.
* "Hätäkeskus." "Saatanan raiskaaja!" Päivystäjä ehtii juuri ja juuri lausua puolet ensimmäisestä sanastaan ennenkuin linja katkeaa. Halleluja.
* "Hätäkeskus." "Mitä sinä olit sanomassa mulle, häh?!" Huokaus. "Mikä siellä on hätänä?" "Haista vittu saatanan huora!"
* "Hätäkeskus." "Vedä huora käteen!" Tämä on jo lapsellista, saa aikaiseksi ainoastaan kulmankohotuksen päivystäjältä.
* "Hätäkeskus." "Ime pillua!" "Sinun iltasi loppuu lyhyeen, koska joudut nyt putkaan." Mies katkaisi, eikä soittanut enää. Ihme kyllä.
Siisti sisätyö. Sen edut ovat kyllä huomattavat, varsinkin kun radion välityksellä kuulee kuinka konstaapeli-parka kahlaa vyötäröään myöden mudassa jäljittäessään rikoksen tekijää koiran kanssa. "Täällä on vähä märkää...", kuuluu miehen hengästynyt tiedote. Päivystäjä hymähtää ja kallistaa tuoliaan vähän enemmän vaaka-asentoon. Vipuliike oikealle, ja takaisin. Hiljainen mussutus. Itse asiassa useampi ilmoittaja on aivan oikeassa kutsuessaan päivystäjänaisia lehmiksi, naudoiksi. Täällähän me märehdimme, päivät, yöt. Kuten lehmät laituimillaan.
Tai kun sairaankuljettaja hätäisesti huutaa eetteriin, äänten perusteella samalla yrittäen pitää väkivaltaista potilasta maassa kaikin voimin, "me tarvitaan partio tänne äkkiä!". "Kuitti, tulee."
Pikaisen sananvaihdon jälkeen homma on hoidettu ja päivystäjä nostaa tyytyväisenä taas jalat pöydälle.
Yksi päivystäjä naurahtaa pöydän ääressä. Hän lukee toisen päivystäjän täyttämää keikkalappua tietokoneelta (keikkalappu on siis se johon täytetään mm. osoite, ilmoittajan tiedot ja muut tiedot keikasta, nämä tiedot menevät sitten yksiköille mm. tekstiviestinä), puhelu on edelleen kesken, mutta lopputulos alkaa kuitenkin tekstin perusteella olla aika selvä. "Mitä tuo tarkoittaa?" Katson kyseistä keikkaa ja hymähdän. Siinä lukee: nyt ne on housuissa. Alkutekstin mukaan potilas on paskonnut alleensa sekä oksentanut. "Miten se on saanut oksennuksenkin housuihin?" "Niin..." Aprikoimme tilannetta hetken parin vapaan päivystäjän voimin kunnes lappua täyttävä päivystäjä vapautuu ja kertoo: "Se kaatoi ämpärin..."
Kuuluu äänekäs, inhoa täynnä, iloinen ja ah niin vahingoniloinen käkätys. High five. Think Borat-style. Ai miksi vahingoniloinen? Ei tietenkään potilaan kustannuksella, häntä ei todellakaan käy kateeksi, ei ole hauska tilanne siltä kantilta, mutta ambulanssi.... siitä se vahingonilo lähtee....
"Kirjoita siihen keikkalapulle vielä lopuksi T. Häke", ehdottaa yksi päivystäjä. Sikertelyä. "Onneksi olkoon X193, olette voittanut yön lottoarvonnassa", päivystäjä lausuu samalla kun painaa hälytä-näppäintä, leveä hymy kasvoillaan.
Ai sadistejako vai?
"Voi sairaankuljettaja-parkoja", päivystäjä ajattelee samalla kun tekee tiikerivenytyksen, haukottelee leijonan tavoin ja asettaa päänsä mukavasti niskatuelle.
Sisätyö.
--------------------------------------------------------------------
* Jep, kyllä me surffaillaan netissä jonkun verran työajalla, siinähän tuo kone on nenän edessä, nettiä voi hyvin pitää auki yhdellä näytöllä useammasta. Nopeasti se häviää näkyvistä kun puhelin soi. Joskus mietinkin mitä päivystäjät tekivät ennen nettiaikakautta... Kirjaa löytyy, lehteä, kutomisia, tv-ruutuja, joita joskus jopa ehtii seuraamaan (mikäli digitv suostuu näyttämään muuta kuin mosaiikkia). Harmillista on, ettei töllöstä tule juuri mitään aamuyön hiljaisina tunteina, vaikka deittichatista saakin välillä aikamoisia nauruja väännettyä, juuri tuolloin aamuyöstä, juopuneina väsymyksestä. Hihitys. Aamuvuoro löytää yövuoron makaamasta kippurassa pöydän päällä, vatsat kipeinä. Silmät kyynelehtien.
Meillä on joskus ihan oikeasti pirun hauskaa. Niin ilmoittajille kuin keikoille. Meillä on hauskaa niin yksiköiden kuin työkavereiden ja myös itsemme kustannuksella.
Tässä työssä pitää osata nauraa, löytää ilo ja räiske, se mikroskooppinenkin. Elämme pilke silmäkulmassa, vakavien asioiden keskellä, kevein askelin.
perjantai 9. tammikuuta 2009
nysse tulee
Vietämme hätäkeskuksissa vuoden hiljaisinta aikaa, kylmyys, väsymys juhlintaan, uudenvuodenlupaukset... tipaton tammikuu. Ihmiset ovat rauhallisempia jollain tavalla, ei niin hyökkääviä, stressaantuneita, ylikierroksella käyviä. Tipaton tammikuu. Uusi vuosi on syntynyt, elämää katsotaan positiivisesti, syvennytään itseemme, perheemme tarpeisiin, uudistetaan vartaloa, mieltä. Nähdään kaikessa uutta toivoa. Tipaton tammikuu. Päivystäjätkin ovat paremmalla tuulella, poissa ovat pyhien aiheuttamat muutokset työvuoroissa, stressi siitä, ettei olekaan vapaalla kun muu perhe on, järjestelyt. Poissa ovat alhaiset vuorovahvuudet, tuntimäärä palaa normaaliksi ja ylityöviestit lakkaavat häiritsevää piippaustaan. Sali on taas täynnä väkeä. Tai, onkohan sittenkään...?
Tähän aikaan vuodesta syntyy paljon uutta, kristus-lapsi aloittaa riemullisen buumin, vihatut ja rakastetut ilotulitteet kruunaavat siirtymisen uuteen aikaan, syntyy lupauksia, tarpeita, uutta intoa, valoa. Aurinko. Saamme mahdollisuuden karistaa vanhat pölyt nilkoistamme, sielumme syvyyksistämme, valaista sisintämme. Löytää jotain uutta ja positiivista.
Hätäkeskuksissa todistetaan myös uuden syntyä, monella eri tavalla. Katsomme kuinka työkavereiden vatsat pyöristyvät, työvaatteet kiristyvät. Suurin osa pärjää ilman onnitteluja, suurin osa varjelee kaikkea muuta kuin sikiötä vatsanpeitteidensä alla. Istumatyö ja karkkipussit työpöydällä, a vot. Vimmatusti päivystäjä yrittää siistiä suunsa tahmeasta toffeesta vastaakseen puhelimeen. Leveäperseisiä emakoita ja elämäänsä kyllästyneitä ukkoja, eläköitymistä odottavia pässejä. Päivystäjän irvikuva, stereotyyppi siitä äänestä mikä radiosta ja puhelimesta kuuluu.
Syntyy lapsia. Ilmoittajille.
Synnytys on erikoinen tapahtuma, erikoinen koodi. Pelätty. Se nostattaa paljon tunteita, se saa miespuolisen päivystäjän hikoilemaan, ja toki myös naispuolisen, varsinkin sellaisen, joka ei itse ole synnyttänyt. Niin luonnollisesta tapahtumasta tehdään mielessä välittömästi ydinfysiikkaa, "voi ei... en mä pysty, apua!", päivystäjä huutaa päänsä sisällä samalla kun yrittää rauhoittaa sitä miesparkaa, joka tahtomattaan joutuu kätilön asemaan. Tunteet ovat pinnassa. Päivystäjällä ei vain ole mahdollisuutta näyttää niitä, tuoda niitä esiin. Se vasta riemullista olisikin, kun tuleva isä ja päivystäjä yhdessä puskevat itsesäälin rimoja, rikkovat ennätyksiä saamattomuudessa ja hysteriiksi tulemisessa samalla kun äiti huutaa taustalla "nyt se tulee".
Mikä tekee synnytyksestä niin erikoisen tilanteen? Loppujen lopuksi? Miksi se herättää niin paljon riittämättömyyden tunteita ja epävarmuutta? Johtuuko se siitä, ettei sitä voi kontrolloida, luonto ohjaa ja määrää, samalla kun olemme vain vierestäkatsojia?
En kuitenkaan ole koskaan nähnyt päivystäjän panikoivan tilanteessa, ääntä kyllä korotetaan ja ote on ehkä haparoivampaa kuin perus-rintakipua käsitellessä, niska punoittaa ja katse on tarkasti kiinni tietokoneruudussa, silmät lukevat tarkasti riskinarviokansion jokaisen ohjerivin läpi, mutta kunnialla siitä on aina selvitty. Rutiinia se ei kuitenkaan koskaan ole.
Synnytys on spesiaali tilanne, harvinainen puhelu, kaikessa luonnollisuudessaan. Se on mörkö, vitsi uusien päivystäjien kesken "mun tuurin mukaan ensimmäinen puhelu mikä mulle tulee on synnytys", ei-haluttu. Pyyhitään hikeä otsalta kun tilanne on ohi, huh.
Eikä se ollutkaan niin hankalaa. Onnistuminen. Hymy.
Vuoronvaihdossa kehuskellaan vuoron tapahtumia, "tarja synnytti" (eli hoiti synnytyksen puhelimitse) ja kaikki tuntevat pienen ilon pirskahduksen sydämissään. Sepäs oli oikein mukavaa. Pehmeä, lämmittävä mukava.
Synnytys on myös tietynlainen tabu ambulanssille, aiheuttaa ylimääräistä sydämentykytystä ja kauhua nuoressa pelastaja-pojassa, ja muissakin. Äkkiä kohteeseen, äkkiä kyytiin, ettei vaan tulisi syliin. Kiire, kiire, kiire. Ääni radiossa paljastaa hermostuneisuuden, äkkiä.
Ja sitten se on ohi. Puhelimesta kuuluu pienen lapsen parkaisu, aluksi hutera, haparoiva, voimistuen ja keräen tuulta purjeen alle. Se syntyi. Ja maailmassa on yhtäkkiä rauha. Hymy leikkii huulilla, isän ääni täynnä herkistyneisyyttä, äiti tuudittaa vauvaansa. Naurua, onnea. Ei mitään hätää, kaikki on taas hyvin. Päivystäjä laittaa kaiuttimen päälle, jotta muut vuorossa olevat kuulevat, kuuntelemme yhdessä lapsen itkua, lausumme yhteisen "aaaahhh":n ja tunnemme kuinka mieli hetken lepää, kerää voimia tästä pienestä ihmeestä, tästä ihanasta tilanteesta. Tästä pelätystä synnytyksestä. Välitämme onnittelut vanhemmille ja pyydämme heitä nimeämään lapsen päivystäjien mukaan. Ai miksi ei...? Mites sitten hätäkeskuksen kutsutunnuksen mukaan? Norppa? Heikki? Louhi? Vasu? Hyviä nimiä kaikki. Komeita.
Tai kun ambulanssi ehtii kohteeseen ennen h-hetkeä ja jonkun ajan kuluttua ilmoittaa kuljettavansa x (kertaa) 2. Sairaankuljettajan ääni on huojentunut, täynnä elämän uutuutta, ylpeyttä. Yhteinen "aaaaahhhh". Ja päivystäjä vastaa oma äänensävy peilaten toista, välittää onnittelut. Elämme hetken yhdessä, pienessä kuplassa. Pari sekuntia.
Edes seuraavan puhelun juoppo ei tätä seesteisyyttä riko, synnytyksen positiivinen energia kumoaa kaiken paskan, hetkeksi aikaa. Viideksi minuutiksi. Kunnes Jorma taas soittaa viidennentoista puhelunsa ja kertoo miten KGB on linnoittautunut hänen kotiinsa.
Hätäkeskukseen tulee tietoa myös toisenlaisista synnytyksistä. Sitä voisi varmaan kutsua miehiseksi sellaiseksi ja voihan se jopa joskus yhtä rankalta tuntuakin. Ainakin miehestä. Ulostulosuunta on kuitenkin sama.
* "Poliisi tänne ja nyt!" "Mikä siellä on hätänä?" "Joku perkele on paskonnut mun kylpyhuoneen lattialle!"
* "Nyt olisi kyllä aika tehdä asialle jotain." "Ai että mitä, mikä siellä on hätänä?" "Tämä on nyt mennyt liian pitkälle, kyllä teidän sen pitää ymmärtää." "No en minä nyt oikein voi ymmärtää ellette kerro mistä on kyse..." "Tuo klosetti..." "Nii-in?" "Pistä nyt jonkun tulemaan tänne hei." "Kerro mikä siellä on hätänä." "Tuo paskahuussi haisee niin kovasti, että se haittaa elämää, pistä joku siivoamaan nyt heti!"
* Mieshenkilö soittaa itselleen ambulanssin. Kertoo olevansa sairaalan pihassa, josta on juuri heitetty ulos, koska ei kuulemma ole mitään vikaa. Omasta mielestään hänellä on suurikin hätä ja hän luottaa siihen, että ambulanssi osaa arvioida häntä paremmin kun "ne saatanan huorat tuolla päivystyksessä". Kerrottu hänelle, että mikäli hän on jo ollut tutkittavana sairaalassa, niin ei hänelle mitään ambulanssi lähetetä. Piste.
Mies soittaa, tottakai, kohta uudestaan ja kertoo, että nyt hän on paskonnut housuihinsa ja "nyt teidän on ainakin pakko hälyttää joku paikalle". Luojan kiitos ei ollut pakkaskeli, muuten olisi jopa voinut olla rajatapaus. "Ainakin se poliisipartio pitää hakea mut putkaan." Niin varmaan. Ei lähetetä.
Tähän aikaan vuodesta syntyy paljon uutta, kristus-lapsi aloittaa riemullisen buumin, vihatut ja rakastetut ilotulitteet kruunaavat siirtymisen uuteen aikaan, syntyy lupauksia, tarpeita, uutta intoa, valoa. Aurinko. Saamme mahdollisuuden karistaa vanhat pölyt nilkoistamme, sielumme syvyyksistämme, valaista sisintämme. Löytää jotain uutta ja positiivista.
Hätäkeskuksissa todistetaan myös uuden syntyä, monella eri tavalla. Katsomme kuinka työkavereiden vatsat pyöristyvät, työvaatteet kiristyvät. Suurin osa pärjää ilman onnitteluja, suurin osa varjelee kaikkea muuta kuin sikiötä vatsanpeitteidensä alla. Istumatyö ja karkkipussit työpöydällä, a vot. Vimmatusti päivystäjä yrittää siistiä suunsa tahmeasta toffeesta vastaakseen puhelimeen. Leveäperseisiä emakoita ja elämäänsä kyllästyneitä ukkoja, eläköitymistä odottavia pässejä. Päivystäjän irvikuva, stereotyyppi siitä äänestä mikä radiosta ja puhelimesta kuuluu.
Syntyy lapsia. Ilmoittajille.
Synnytys on erikoinen tapahtuma, erikoinen koodi. Pelätty. Se nostattaa paljon tunteita, se saa miespuolisen päivystäjän hikoilemaan, ja toki myös naispuolisen, varsinkin sellaisen, joka ei itse ole synnyttänyt. Niin luonnollisesta tapahtumasta tehdään mielessä välittömästi ydinfysiikkaa, "voi ei... en mä pysty, apua!", päivystäjä huutaa päänsä sisällä samalla kun yrittää rauhoittaa sitä miesparkaa, joka tahtomattaan joutuu kätilön asemaan. Tunteet ovat pinnassa. Päivystäjällä ei vain ole mahdollisuutta näyttää niitä, tuoda niitä esiin. Se vasta riemullista olisikin, kun tuleva isä ja päivystäjä yhdessä puskevat itsesäälin rimoja, rikkovat ennätyksiä saamattomuudessa ja hysteriiksi tulemisessa samalla kun äiti huutaa taustalla "nyt se tulee".
Mikä tekee synnytyksestä niin erikoisen tilanteen? Loppujen lopuksi? Miksi se herättää niin paljon riittämättömyyden tunteita ja epävarmuutta? Johtuuko se siitä, ettei sitä voi kontrolloida, luonto ohjaa ja määrää, samalla kun olemme vain vierestäkatsojia?
En kuitenkaan ole koskaan nähnyt päivystäjän panikoivan tilanteessa, ääntä kyllä korotetaan ja ote on ehkä haparoivampaa kuin perus-rintakipua käsitellessä, niska punoittaa ja katse on tarkasti kiinni tietokoneruudussa, silmät lukevat tarkasti riskinarviokansion jokaisen ohjerivin läpi, mutta kunnialla siitä on aina selvitty. Rutiinia se ei kuitenkaan koskaan ole.
Synnytys on spesiaali tilanne, harvinainen puhelu, kaikessa luonnollisuudessaan. Se on mörkö, vitsi uusien päivystäjien kesken "mun tuurin mukaan ensimmäinen puhelu mikä mulle tulee on synnytys", ei-haluttu. Pyyhitään hikeä otsalta kun tilanne on ohi, huh.
Eikä se ollutkaan niin hankalaa. Onnistuminen. Hymy.
Vuoronvaihdossa kehuskellaan vuoron tapahtumia, "tarja synnytti" (eli hoiti synnytyksen puhelimitse) ja kaikki tuntevat pienen ilon pirskahduksen sydämissään. Sepäs oli oikein mukavaa. Pehmeä, lämmittävä mukava.
Synnytys on myös tietynlainen tabu ambulanssille, aiheuttaa ylimääräistä sydämentykytystä ja kauhua nuoressa pelastaja-pojassa, ja muissakin. Äkkiä kohteeseen, äkkiä kyytiin, ettei vaan tulisi syliin. Kiire, kiire, kiire. Ääni radiossa paljastaa hermostuneisuuden, äkkiä.
Ja sitten se on ohi. Puhelimesta kuuluu pienen lapsen parkaisu, aluksi hutera, haparoiva, voimistuen ja keräen tuulta purjeen alle. Se syntyi. Ja maailmassa on yhtäkkiä rauha. Hymy leikkii huulilla, isän ääni täynnä herkistyneisyyttä, äiti tuudittaa vauvaansa. Naurua, onnea. Ei mitään hätää, kaikki on taas hyvin. Päivystäjä laittaa kaiuttimen päälle, jotta muut vuorossa olevat kuulevat, kuuntelemme yhdessä lapsen itkua, lausumme yhteisen "aaaahhh":n ja tunnemme kuinka mieli hetken lepää, kerää voimia tästä pienestä ihmeestä, tästä ihanasta tilanteesta. Tästä pelätystä synnytyksestä. Välitämme onnittelut vanhemmille ja pyydämme heitä nimeämään lapsen päivystäjien mukaan. Ai miksi ei...? Mites sitten hätäkeskuksen kutsutunnuksen mukaan? Norppa? Heikki? Louhi? Vasu? Hyviä nimiä kaikki. Komeita.
Tai kun ambulanssi ehtii kohteeseen ennen h-hetkeä ja jonkun ajan kuluttua ilmoittaa kuljettavansa x (kertaa) 2. Sairaankuljettajan ääni on huojentunut, täynnä elämän uutuutta, ylpeyttä. Yhteinen "aaaaahhhh". Ja päivystäjä vastaa oma äänensävy peilaten toista, välittää onnittelut. Elämme hetken yhdessä, pienessä kuplassa. Pari sekuntia.
Edes seuraavan puhelun juoppo ei tätä seesteisyyttä riko, synnytyksen positiivinen energia kumoaa kaiken paskan, hetkeksi aikaa. Viideksi minuutiksi. Kunnes Jorma taas soittaa viidennentoista puhelunsa ja kertoo miten KGB on linnoittautunut hänen kotiinsa.
Hätäkeskukseen tulee tietoa myös toisenlaisista synnytyksistä. Sitä voisi varmaan kutsua miehiseksi sellaiseksi ja voihan se jopa joskus yhtä rankalta tuntuakin. Ainakin miehestä. Ulostulosuunta on kuitenkin sama.
* "Poliisi tänne ja nyt!" "Mikä siellä on hätänä?" "Joku perkele on paskonnut mun kylpyhuoneen lattialle!"
* "Nyt olisi kyllä aika tehdä asialle jotain." "Ai että mitä, mikä siellä on hätänä?" "Tämä on nyt mennyt liian pitkälle, kyllä teidän sen pitää ymmärtää." "No en minä nyt oikein voi ymmärtää ellette kerro mistä on kyse..." "Tuo klosetti..." "Nii-in?" "Pistä nyt jonkun tulemaan tänne hei." "Kerro mikä siellä on hätänä." "Tuo paskahuussi haisee niin kovasti, että se haittaa elämää, pistä joku siivoamaan nyt heti!"
* Mieshenkilö soittaa itselleen ambulanssin. Kertoo olevansa sairaalan pihassa, josta on juuri heitetty ulos, koska ei kuulemma ole mitään vikaa. Omasta mielestään hänellä on suurikin hätä ja hän luottaa siihen, että ambulanssi osaa arvioida häntä paremmin kun "ne saatanan huorat tuolla päivystyksessä". Kerrottu hänelle, että mikäli hän on jo ollut tutkittavana sairaalassa, niin ei hänelle mitään ambulanssi lähetetä. Piste.
Mies soittaa, tottakai, kohta uudestaan ja kertoo, että nyt hän on paskonnut housuihinsa ja "nyt teidän on ainakin pakko hälyttää joku paikalle". Luojan kiitos ei ollut pakkaskeli, muuten olisi jopa voinut olla rajatapaus. "Ainakin se poliisipartio pitää hakea mut putkaan." Niin varmaan. Ei lähetetä.
perjantai 2. tammikuuta 2009
hyvää uutta vuotta
Oikein hyvää uutta vuotta rakkaat lukijat! Toivottavasti siitä tulee parempi, isompi ja kauniimpi kuin mennyt vuosi.
Täytyy sanoa, että olin ikionnellinen päästessäni pois töistä uudenvuodenaattoiltana. Ei käynyt töihin tulleita kolleegoja kateeksi, ei sitten yhtään. Päivä oli hyvin rauhallinen, yllättävää kyllä, ilmeisesti ihmiset pysyttelivät kotona valmistelemassa iltaa, eivätkä aiheuttaneet onnettomuuksia, eivät edes tapelleet. No ei tietenkään, kun viinaa riittää. Vasta illemmalla alkaa tulla puheluja, joissa pyydetään poistamaan henkilöitä kämpästä, koska "se häiritsee", "en jaksa katella tuota", "se on melkein sammunut". Kaveri on niin niin mukava tyyppi niin kauan kuin viina virtaa ja poppi soi, mutta heti kun elämäneliksiiri loppuu, loppuu myös kaveruus. Oi tätä juoppojen sydäntäsärkevää pinnallisuutta.
Mites sitten raketit? Aatonaattona tuli yli puolisensataa ilmoitusta papateista, välähdyksistä, pikkupojista eikä niin pienistä sellaisista, mutta linjat hiljenivät varsinaisena juhlapäivänä. Poislukien ne helvetin pilkun-nussijat, jotka soittavat viittä vaille kuusi illalla ja vaativat, VAATIVAT, partion paikalle koska naapuri kehtaa paukutella liian aikaisin.
Kaatuneita oli jonkun verran, pitkin päivää, verissä päin nämä yhteiskunnan helmet makaavat ja aiheuttavat närää. Yksi heistä sai kyydin tk päivystykseen ja vuoromestari tokaisikin kun ohimennen selaili tehtäviä: "nyt jäi kyllä mammalta alennusmyynnit välistä kun joutui sairaalaan." Johon yksi päivystäjä mutisten vastasi: "ei alkossa taida paljon alennusmyyntejä olla....".
Tahti päivystyssalissa kiihtyi iltaa myöten. Itse en ottanut vastaan hätäpuheluita, vaan olin muissa tehtävissä, ja kuuntelin kuinka päivystäjien äänet kohosivat, äänensävyt tiukkenivat ja huokaisin jälleen helpotuksesta, etten tarvinnut tapella ilmoittajien kanssa. "Keskity sinä vaan siihen uudenvuodenjuhlintaan, onko selvä." "Sulle tulee kohta putkareissu ellet lopeta tätä soittelua." "Nyt on uusivuosi, raketit kuuluu asiaan, se on nyt laillista." "Nyt lopetat sen kiroamisen ja vastaat kysymyksiin!" "Sinne ei tule ketään ennenkuin saan vastauksia." "Kyllä vai ei, se ei voi olla niin vaikeaa, eli onko potilas hereillä?" "Mä en nyt saa sun puheesta yhtään mitään selvää, onko siellä joku toinen henkilö joka voisi tulla puhelimeen?" "Noniin, ja tämä puhelu loppuu tähän, oikein hyvää uutta vuotta teillekin."
* Erittäin asiallinen, jopa hienostuneelta kuulostava mieshenkilö aloittaa lauseella: "Saisinko ambulanssin kun täällä on tapahtunut onnettomuus." Tarkemmin kysyttäessä hän jatkoi: "Viinipulloa avatessa korkki lensi peukaloon aiheuttaen kunnon haavan, joka ei tyrehdy." Silmissäni näin smokkiin pukeutuneen herrasmiehen istuvan lattialla, hattu vierellään, pitäen peukaloaan, katsoen sitä epäluuloisesti, samalla kuin veri kuivui valkoisella smokkiliivillä.
Käskin soittaa taksin.
* Taas hyvin järkevältä kuulostava, rauhallinen mieshenkilö. "Haluan ilmoittaa ristiriidasta." "Minkälaisesta sellaisesta?" "Olen yrittänyt puhua sille järkeä, mutta mikään ei mene perille. Nyt on kyse ylikuormituksesta." "Aha, siis mistä ylikuormituksesta?" Liikennejuttuja, päivystäjä ajattelee. "Kuusen ylikuormituksesta, se kipinöi jo. Siinä on ihan liikaa kynttilöitä! Mä laitoin siihen 20 kynttilää, mut vaimo pani 20 lisää, vaikka mä sanoin ettei niitä saa lisätä." Mies haluaa jonkun paikalle, joka puhuu vaimolle järkeä, ja varmistaa, että jos jotain tapahtuu, se ei ole sitten miehen vika.
Että näin.
Täytyy sanoa, että olin ikionnellinen päästessäni pois töistä uudenvuodenaattoiltana. Ei käynyt töihin tulleita kolleegoja kateeksi, ei sitten yhtään. Päivä oli hyvin rauhallinen, yllättävää kyllä, ilmeisesti ihmiset pysyttelivät kotona valmistelemassa iltaa, eivätkä aiheuttaneet onnettomuuksia, eivät edes tapelleet. No ei tietenkään, kun viinaa riittää. Vasta illemmalla alkaa tulla puheluja, joissa pyydetään poistamaan henkilöitä kämpästä, koska "se häiritsee", "en jaksa katella tuota", "se on melkein sammunut". Kaveri on niin niin mukava tyyppi niin kauan kuin viina virtaa ja poppi soi, mutta heti kun elämäneliksiiri loppuu, loppuu myös kaveruus. Oi tätä juoppojen sydäntäsärkevää pinnallisuutta.
Mites sitten raketit? Aatonaattona tuli yli puolisensataa ilmoitusta papateista, välähdyksistä, pikkupojista eikä niin pienistä sellaisista, mutta linjat hiljenivät varsinaisena juhlapäivänä. Poislukien ne helvetin pilkun-nussijat, jotka soittavat viittä vaille kuusi illalla ja vaativat, VAATIVAT, partion paikalle koska naapuri kehtaa paukutella liian aikaisin.
Kaatuneita oli jonkun verran, pitkin päivää, verissä päin nämä yhteiskunnan helmet makaavat ja aiheuttavat närää. Yksi heistä sai kyydin tk päivystykseen ja vuoromestari tokaisikin kun ohimennen selaili tehtäviä: "nyt jäi kyllä mammalta alennusmyynnit välistä kun joutui sairaalaan." Johon yksi päivystäjä mutisten vastasi: "ei alkossa taida paljon alennusmyyntejä olla....".
Tahti päivystyssalissa kiihtyi iltaa myöten. Itse en ottanut vastaan hätäpuheluita, vaan olin muissa tehtävissä, ja kuuntelin kuinka päivystäjien äänet kohosivat, äänensävyt tiukkenivat ja huokaisin jälleen helpotuksesta, etten tarvinnut tapella ilmoittajien kanssa. "Keskity sinä vaan siihen uudenvuodenjuhlintaan, onko selvä." "Sulle tulee kohta putkareissu ellet lopeta tätä soittelua." "Nyt on uusivuosi, raketit kuuluu asiaan, se on nyt laillista." "Nyt lopetat sen kiroamisen ja vastaat kysymyksiin!" "Sinne ei tule ketään ennenkuin saan vastauksia." "Kyllä vai ei, se ei voi olla niin vaikeaa, eli onko potilas hereillä?" "Mä en nyt saa sun puheesta yhtään mitään selvää, onko siellä joku toinen henkilö joka voisi tulla puhelimeen?" "Noniin, ja tämä puhelu loppuu tähän, oikein hyvää uutta vuotta teillekin."
* Erittäin asiallinen, jopa hienostuneelta kuulostava mieshenkilö aloittaa lauseella: "Saisinko ambulanssin kun täällä on tapahtunut onnettomuus." Tarkemmin kysyttäessä hän jatkoi: "Viinipulloa avatessa korkki lensi peukaloon aiheuttaen kunnon haavan, joka ei tyrehdy." Silmissäni näin smokkiin pukeutuneen herrasmiehen istuvan lattialla, hattu vierellään, pitäen peukaloaan, katsoen sitä epäluuloisesti, samalla kuin veri kuivui valkoisella smokkiliivillä.
Käskin soittaa taksin.
* Taas hyvin järkevältä kuulostava, rauhallinen mieshenkilö. "Haluan ilmoittaa ristiriidasta." "Minkälaisesta sellaisesta?" "Olen yrittänyt puhua sille järkeä, mutta mikään ei mene perille. Nyt on kyse ylikuormituksesta." "Aha, siis mistä ylikuormituksesta?" Liikennejuttuja, päivystäjä ajattelee. "Kuusen ylikuormituksesta, se kipinöi jo. Siinä on ihan liikaa kynttilöitä! Mä laitoin siihen 20 kynttilää, mut vaimo pani 20 lisää, vaikka mä sanoin ettei niitä saa lisätä." Mies haluaa jonkun paikalle, joka puhuu vaimolle järkeä, ja varmistaa, että jos jotain tapahtuu, se ei ole sitten miehen vika.
Että näin.
päivystäjän työstä
Olisiko nyt juhlat juhlittu? Olisiko aika palata arkeen? Kyllä kiitos. Työpaikan jääkaappi pursuaa edelleen laatikoita ja uuden vuoden iloisia nakkeja. Aamulla töihin tullessa tuli kehoitus syödä ne pois. Ei kiitos.
-----------------------------------------
Nyt pitää heti lähteä avautumaan, olen jälleen kerran saanut suuttua ennen puoltapäivää, tuntea kuinka kasvojen väri syvenee ja posket hehkuvat harmia. Kuinka ihminen ei kerta kaikkiaan ymmärrä miksi päivystäjä kysyy kysymyksiä, miksi hän ei vaan paina sitä nappia ja lähetä sitä ambulanssia kun niin käsketään. "Kuule tyttö pieni, älähän sinä siellä viisastele, pistä nyt se auto vaan tulemaan". Ensinnäkin, tytöttely ei tilanteessa hirveästi auta, varsinkaan kun päivystäjä ei varsinaisesti kyseiseen kastiin enää kuulu, toisekseen se, että työtäni kutsutaan viisasteluksi, saa minut kiehumaan. Joskus nämä henkilöt vielä lyövät luurin päivystäjän korvaan, vaikka tilanne vaatisi lisäkysymyksiä. Ja sitten päivitellään sairaankuljettajille miten epäasiallista käytöstä oli päivystäjältä ja tehdään vielä virallinen valitus asiasta.
Vain koska päivystäjä kehtasi heidän mielestään kyseenalaistaa heidän "tilaustaan".
Mikäli haluat tehdä tilauksen, soita taksi tai pizza. Tosin, sekään ei aina ole niin vaivatonta:
[Mies soittaa ja kertoo, että tilasivat eilen pizzaa. "Nii-in?" Hän jatkaa ja kertoo, etteivät he löytäneet välittömästi rahaa kuskille, jolloin tämä hermostui ja sanoi ettei hän anna pizzoja ilman rahoja (ohhoh, röyhkeyden huippu). Nyt kyseinen ravintola ei suostu toimittamaan heille enää pizzaa, vaikka löytyisikin rahaa. "Mä haluan tehdä rikosilmoituksen!"]
No, asiaan.
Ensinnäkin, se, että päivystäjä lähtee kysymään kysymyksiä, ei tarkoita sitä, että hän kyseenalaistaa avunpyyntöä, tai epäilee sen tarpeellisutta. Ei, vaan kysymyksin päivystäjä muodostaa kuvan tilanteesta, jonka perusteella hän tekee päätöksiä, A. lähteekö paikalle ensinnäkään ketään, B. kuka sinne lähtee, ambulanssi, palokunta, poliisi tai sosiaali, aina tämä ei ole niin selvää, kenelle asia kuuluu, C. kiireellisyys, eli lähdetäänkö kohteeseen pillit päällä, vai voiko tehtävä olla jonossa jopa pari tuntia. Kaikki nämä päätökset päivystäjä tekee saamiensa vastauksien perusteella.
Kysymykset korostuvat sairaankuljetustehtävissä, ja yleensä juuri näissä tilanteissa tulee näitä, köhöm, epämiellyttäviä tilanteita. Poliisitehtävissä ihmiset aika hyvin vastaavat, kertovat tietonsa, jotka tosin usein voivat olla vajaavaiset, mutta kertovat kuitenkin. Johtuukohan se jonkinlaisesta kunnioituksesta poliisia kohtaan? Mielletäänkö päivystäjä poliisiksi, jolla on tilanteessa päätäntävalta? Ja jota kuunnellaan? (Poislukien tietenkin viikonloppujen känniläiset sun muut hiihtäjät "laita vittu se partio tulemaan ja vähä äkkiä"-tyypit). Yleensä ihmiset eivät hirveästi kyseenalaista kysymyksiä pahoinpitelijästä, ryöstön tekijästä, ilkivallan aiheuttajasta, mutta kun kyseessä on sairastunut omainen, niin yhtäkkiä ollaan hänen tilansa asiantuntijoita, joita ei pidä arvostella, ja tottakai pitää saada ambulanssi kun sormessa on haava, kuka minä olen, joka kehtaan ehdottaa muita keinoja?!
Pari totuutta:
* Ambulanssi ei aina lähde asemapaikaltaan, se voi olla toisella tehtävällä, palaamassa sairaalasta, tk:sta, autonpesusta tai se voi olla lähikaupassa hakemassa youghurtia ja omenaa iltapalaksi. Eli ambulanssi voi periaatteessa lähteä mistä tahansa, se, että asut asemapaikan lähellä, eikä ambulanssia näy kohtuullisessa ajassa, ei tarkoita sitä että: "taas se hätäkeskus on tyrinnyt, ne ei osaa hälyttää oikein, onkohan taas mennyt väärään kuntaan." Ja sitten soitellaan ja kysellään, "missä se ambulanssi on kun mä soitin tunti sitten eikä vieläkään näy!" Päivystäjä katsoo puhelun alkamisaikaa ja toteaa vain, että "ihan 15min sitten soititte, onko tilanne muuttunut?"
* Ambulansseja on erilaisia, jotkut hoitavat peruskyytejä, jotkut ainoastaan ns. vaativampaa hoitoa tarvitsevia. Eli, se ambulanssi, joka seisoo tallissaan lähellä teidän osoitetta, ei ehkä vie isoäitiä yleistilan laskun takia sairaalaan, se pysyy vapaana kiireellisempiä tehtäviä varten. Mistä päästään toiseen aiheeseen:
* Päivystäjä määrittelee tehtäville koodin sekä kiireellisyyden. Kiireellisyysluokkia on neljä: A, B, C ja D. Tämä tärkeä kirjain kertoo sen, miten nopeasti potilas täytyy tavoittaa. A-B, välittömästi, niin nopeasti kuin mahdollista, C puolessa tunnissa ja D parin tunnin sisään. Välillä joku ihmettelee, että "missä se ambulanssi oikein viipyy, viimeksi se tuli heti, nyt ollaan odotettu jo puoli tuntia". No, viimeksi teillä oli hieman eri tilanne, puristavaa rintakipua ei voida verrata pitkittyneen huimaukseen.
Jos tehtävä joutuu D-jonoon, voi olla, että ambulanssia joudutaan odottamaan jopa pari tuntia, se ei ole ollenkaan tavatonta esim. suurissa kaupungeissa. Näissä tilanteissa päivystäjä pyrkii kertomaan ilmoittajalle, että avuntulo tulee kestämään, jopa yli tunnin. Jos auto on vapaana, se tottakai hälytetään heti, ei niitä tehtäviä turhaan pantata.
* Päivystäjän tulisi jokaisen puhelun lopuksi sanoa: "soittakaa uudestaan mikäli tilanne muuttuu ennenkuin apu on paikalla", hieman eri muodossa riippuen tilanteesta. Esimerkiksi perustilanne: vanha ihminen mennyt heikoksi parin päivän sisällä, ei kipuja> kiireellisyydeksi D, ja tehtävä mahdollisesti jonoon. No, yhtäkkiä vanhuksen tajunnantaso laskee, ei vastaa enää puhutteluun, ja on lopulta tajuton. Mitä tehdä? Se, mitä tässä tilanteessa EI tulisi tehdä, on jäädä odottamaan avun tuloa, koska "ambulanssi on jo soitettu". Ensimmäisen puhelun perusteella paikalle olisi hälytetty ns. perustason auto, eli, jos näin sallitaan, riisuttu versio ambulanssista, ja mahdollisesti vasta parin tunnin jälkeen. Toisen puhelun perusteella sinne olisi lähetetty hoitotason auto, jolla on enemmän hoitomahdollisuuksia, oikeuksia, lääkkeitä ja ehkä toinenkin ambulanssi lisäkäsiksi, sekä joissain tilanteissa esim. mediheli.
Eli aina PITÄÄ soittaa uudestaan jos tilanne muuttuu.
* Päivystäjä pyrkii aina puhumaan potilaan kanssa, koska häneltä saadaan parhaat tiedot, esim kivun laadusta (onko pistävää tai puristavaa jne. sillä on oikeasti merkitystä). Tästä moni hermostuu "ettekö te usko minua!" tms. Siitä ei ole kyse, mutta koska kysymykset koskevat potilaan vaivaa, on turhaa, että hänen ja päivystäjän välissä on välikäsi jos kysymykset voidaan esittää suoraan.
Toinen tähän liittyvä asia on se, että moni soittaa jokaiselle sukulaiselleen ennenkuin tieto tulee hätäkeskukseen. "Mun vanha äiti tarvitsee ambulanssia." "Oletko sinä hänen luonaan?" "En ole, äiti asuu toisella paikkakunnalla, se soitti mulle äsken." Riippuen tilanteesta, päivystäjä voi periaatteessa hälyttää apua jo tässä vaiheessa kun saa osoitteen (ellei kyseinen paikkakunta ole toisen hätäkeskuksen alueella, jolloin hänen täytyy yhdistää puhelu sinne), mutta hän pyytää varmasti puhelinnumeron äidille, jotta hän saa mahdollisimman tarkat tiedot. Ja sitten tulee nämä: "en mä muista sitä numeroa ulkoa, se on kännykässä...". Parasta olisi, että mikäli saatte puhelinsoiton omaiselta, joka voisi kaivata esim. ambulanssia, niin pyytäkää heitä itse soittamaan 112:een. Säästetään runsaasti aikaa ja vaivaa, mikä on tietenkin potilaan edun mukaista.
* Päivystäjä on tietynlaisessa asiakaspalvelutehtävässä, mutta se ei tarkoita sitä, että hän kohteliaisuudestaan laiminlyö työtään. Kysymyksiä pitää esittää, tiettyjä vastauksia saada, joten päivystäjä ei kuuntele turhia löpinöitä, pitkiä sairaskertomuksia, jaarittelua, vaan hän keskeyttää, mikä on joidenkin mielestä tylyä, ja vaatii sitä tietoa mitä hän kaipaa. Päivystäjä voi puhua päälle, olla piittaamatta jostain esitetystä asiasta. Hän on se, joka vie puhelua, ei ilmoittaja. Päivystäjä määrää tahdin, hän ei saa olla vietävissä. Kuulostaa ehkä ronskilta, mutta tässä ei olla kaupan kassalla tai Stockmannin infopisteessä, tässä halutaan löytää ne henkilöt, jotka tarvitsevat välitöntä apua, mahdollisimman nopeasti. Tässä halutaan selvittää minkälaista apua kohteessa tarvitaan, ja miten nopeasti. Se on myös potilaan edun mukaista, eikö?
Ehkä tämä on syy siihen, miksi monen mielestä hätäkeskuspäivystäjä on ollut tyly. Toki, epäystävällinen ei saa olla, eikä tyly sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta päivystäjä ei myötäile ilmoittajaa, ei ehkä anna kuvaa itsestään asiakaspalvelun vuoden työntekijänä.
Tässä nyt hieman asioita, jotka tänään taas ovat olleet ajankohtaisia.
Lepo.
-----------------------------------------
Nyt pitää heti lähteä avautumaan, olen jälleen kerran saanut suuttua ennen puoltapäivää, tuntea kuinka kasvojen väri syvenee ja posket hehkuvat harmia. Kuinka ihminen ei kerta kaikkiaan ymmärrä miksi päivystäjä kysyy kysymyksiä, miksi hän ei vaan paina sitä nappia ja lähetä sitä ambulanssia kun niin käsketään. "Kuule tyttö pieni, älähän sinä siellä viisastele, pistä nyt se auto vaan tulemaan". Ensinnäkin, tytöttely ei tilanteessa hirveästi auta, varsinkaan kun päivystäjä ei varsinaisesti kyseiseen kastiin enää kuulu, toisekseen se, että työtäni kutsutaan viisasteluksi, saa minut kiehumaan. Joskus nämä henkilöt vielä lyövät luurin päivystäjän korvaan, vaikka tilanne vaatisi lisäkysymyksiä. Ja sitten päivitellään sairaankuljettajille miten epäasiallista käytöstä oli päivystäjältä ja tehdään vielä virallinen valitus asiasta.
Vain koska päivystäjä kehtasi heidän mielestään kyseenalaistaa heidän "tilaustaan".
Mikäli haluat tehdä tilauksen, soita taksi tai pizza. Tosin, sekään ei aina ole niin vaivatonta:
[Mies soittaa ja kertoo, että tilasivat eilen pizzaa. "Nii-in?" Hän jatkaa ja kertoo, etteivät he löytäneet välittömästi rahaa kuskille, jolloin tämä hermostui ja sanoi ettei hän anna pizzoja ilman rahoja (ohhoh, röyhkeyden huippu). Nyt kyseinen ravintola ei suostu toimittamaan heille enää pizzaa, vaikka löytyisikin rahaa. "Mä haluan tehdä rikosilmoituksen!"]
No, asiaan.
Ensinnäkin, se, että päivystäjä lähtee kysymään kysymyksiä, ei tarkoita sitä, että hän kyseenalaistaa avunpyyntöä, tai epäilee sen tarpeellisutta. Ei, vaan kysymyksin päivystäjä muodostaa kuvan tilanteesta, jonka perusteella hän tekee päätöksiä, A. lähteekö paikalle ensinnäkään ketään, B. kuka sinne lähtee, ambulanssi, palokunta, poliisi tai sosiaali, aina tämä ei ole niin selvää, kenelle asia kuuluu, C. kiireellisyys, eli lähdetäänkö kohteeseen pillit päällä, vai voiko tehtävä olla jonossa jopa pari tuntia. Kaikki nämä päätökset päivystäjä tekee saamiensa vastauksien perusteella.
Kysymykset korostuvat sairaankuljetustehtävissä, ja yleensä juuri näissä tilanteissa tulee näitä, köhöm, epämiellyttäviä tilanteita. Poliisitehtävissä ihmiset aika hyvin vastaavat, kertovat tietonsa, jotka tosin usein voivat olla vajaavaiset, mutta kertovat kuitenkin. Johtuukohan se jonkinlaisesta kunnioituksesta poliisia kohtaan? Mielletäänkö päivystäjä poliisiksi, jolla on tilanteessa päätäntävalta? Ja jota kuunnellaan? (Poislukien tietenkin viikonloppujen känniläiset sun muut hiihtäjät "laita vittu se partio tulemaan ja vähä äkkiä"-tyypit). Yleensä ihmiset eivät hirveästi kyseenalaista kysymyksiä pahoinpitelijästä, ryöstön tekijästä, ilkivallan aiheuttajasta, mutta kun kyseessä on sairastunut omainen, niin yhtäkkiä ollaan hänen tilansa asiantuntijoita, joita ei pidä arvostella, ja tottakai pitää saada ambulanssi kun sormessa on haava, kuka minä olen, joka kehtaan ehdottaa muita keinoja?!
Pari totuutta:
* Ambulanssi ei aina lähde asemapaikaltaan, se voi olla toisella tehtävällä, palaamassa sairaalasta, tk:sta, autonpesusta tai se voi olla lähikaupassa hakemassa youghurtia ja omenaa iltapalaksi. Eli ambulanssi voi periaatteessa lähteä mistä tahansa, se, että asut asemapaikan lähellä, eikä ambulanssia näy kohtuullisessa ajassa, ei tarkoita sitä että: "taas se hätäkeskus on tyrinnyt, ne ei osaa hälyttää oikein, onkohan taas mennyt väärään kuntaan." Ja sitten soitellaan ja kysellään, "missä se ambulanssi on kun mä soitin tunti sitten eikä vieläkään näy!" Päivystäjä katsoo puhelun alkamisaikaa ja toteaa vain, että "ihan 15min sitten soititte, onko tilanne muuttunut?"
* Ambulansseja on erilaisia, jotkut hoitavat peruskyytejä, jotkut ainoastaan ns. vaativampaa hoitoa tarvitsevia. Eli, se ambulanssi, joka seisoo tallissaan lähellä teidän osoitetta, ei ehkä vie isoäitiä yleistilan laskun takia sairaalaan, se pysyy vapaana kiireellisempiä tehtäviä varten. Mistä päästään toiseen aiheeseen:
* Päivystäjä määrittelee tehtäville koodin sekä kiireellisyyden. Kiireellisyysluokkia on neljä: A, B, C ja D. Tämä tärkeä kirjain kertoo sen, miten nopeasti potilas täytyy tavoittaa. A-B, välittömästi, niin nopeasti kuin mahdollista, C puolessa tunnissa ja D parin tunnin sisään. Välillä joku ihmettelee, että "missä se ambulanssi oikein viipyy, viimeksi se tuli heti, nyt ollaan odotettu jo puoli tuntia". No, viimeksi teillä oli hieman eri tilanne, puristavaa rintakipua ei voida verrata pitkittyneen huimaukseen.
Jos tehtävä joutuu D-jonoon, voi olla, että ambulanssia joudutaan odottamaan jopa pari tuntia, se ei ole ollenkaan tavatonta esim. suurissa kaupungeissa. Näissä tilanteissa päivystäjä pyrkii kertomaan ilmoittajalle, että avuntulo tulee kestämään, jopa yli tunnin. Jos auto on vapaana, se tottakai hälytetään heti, ei niitä tehtäviä turhaan pantata.
* Päivystäjän tulisi jokaisen puhelun lopuksi sanoa: "soittakaa uudestaan mikäli tilanne muuttuu ennenkuin apu on paikalla", hieman eri muodossa riippuen tilanteesta. Esimerkiksi perustilanne: vanha ihminen mennyt heikoksi parin päivän sisällä, ei kipuja> kiireellisyydeksi D, ja tehtävä mahdollisesti jonoon. No, yhtäkkiä vanhuksen tajunnantaso laskee, ei vastaa enää puhutteluun, ja on lopulta tajuton. Mitä tehdä? Se, mitä tässä tilanteessa EI tulisi tehdä, on jäädä odottamaan avun tuloa, koska "ambulanssi on jo soitettu". Ensimmäisen puhelun perusteella paikalle olisi hälytetty ns. perustason auto, eli, jos näin sallitaan, riisuttu versio ambulanssista, ja mahdollisesti vasta parin tunnin jälkeen. Toisen puhelun perusteella sinne olisi lähetetty hoitotason auto, jolla on enemmän hoitomahdollisuuksia, oikeuksia, lääkkeitä ja ehkä toinenkin ambulanssi lisäkäsiksi, sekä joissain tilanteissa esim. mediheli.
Eli aina PITÄÄ soittaa uudestaan jos tilanne muuttuu.
* Päivystäjä pyrkii aina puhumaan potilaan kanssa, koska häneltä saadaan parhaat tiedot, esim kivun laadusta (onko pistävää tai puristavaa jne. sillä on oikeasti merkitystä). Tästä moni hermostuu "ettekö te usko minua!" tms. Siitä ei ole kyse, mutta koska kysymykset koskevat potilaan vaivaa, on turhaa, että hänen ja päivystäjän välissä on välikäsi jos kysymykset voidaan esittää suoraan.
Toinen tähän liittyvä asia on se, että moni soittaa jokaiselle sukulaiselleen ennenkuin tieto tulee hätäkeskukseen. "Mun vanha äiti tarvitsee ambulanssia." "Oletko sinä hänen luonaan?" "En ole, äiti asuu toisella paikkakunnalla, se soitti mulle äsken." Riippuen tilanteesta, päivystäjä voi periaatteessa hälyttää apua jo tässä vaiheessa kun saa osoitteen (ellei kyseinen paikkakunta ole toisen hätäkeskuksen alueella, jolloin hänen täytyy yhdistää puhelu sinne), mutta hän pyytää varmasti puhelinnumeron äidille, jotta hän saa mahdollisimman tarkat tiedot. Ja sitten tulee nämä: "en mä muista sitä numeroa ulkoa, se on kännykässä...". Parasta olisi, että mikäli saatte puhelinsoiton omaiselta, joka voisi kaivata esim. ambulanssia, niin pyytäkää heitä itse soittamaan 112:een. Säästetään runsaasti aikaa ja vaivaa, mikä on tietenkin potilaan edun mukaista.
* Päivystäjä on tietynlaisessa asiakaspalvelutehtävässä, mutta se ei tarkoita sitä, että hän kohteliaisuudestaan laiminlyö työtään. Kysymyksiä pitää esittää, tiettyjä vastauksia saada, joten päivystäjä ei kuuntele turhia löpinöitä, pitkiä sairaskertomuksia, jaarittelua, vaan hän keskeyttää, mikä on joidenkin mielestä tylyä, ja vaatii sitä tietoa mitä hän kaipaa. Päivystäjä voi puhua päälle, olla piittaamatta jostain esitetystä asiasta. Hän on se, joka vie puhelua, ei ilmoittaja. Päivystäjä määrää tahdin, hän ei saa olla vietävissä. Kuulostaa ehkä ronskilta, mutta tässä ei olla kaupan kassalla tai Stockmannin infopisteessä, tässä halutaan löytää ne henkilöt, jotka tarvitsevat välitöntä apua, mahdollisimman nopeasti. Tässä halutaan selvittää minkälaista apua kohteessa tarvitaan, ja miten nopeasti. Se on myös potilaan edun mukaista, eikö?
Ehkä tämä on syy siihen, miksi monen mielestä hätäkeskuspäivystäjä on ollut tyly. Toki, epäystävällinen ei saa olla, eikä tyly sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta päivystäjä ei myötäile ilmoittajaa, ei ehkä anna kuvaa itsestään asiakaspalvelun vuoden työntekijänä.
Tässä nyt hieman asioita, jotka tänään taas ovat olleet ajankohtaisia.
Lepo.
sunnuntai 28. joulukuuta 2008
joulu takana, uusivuosi tulossa
Oikein mukavia välipäiviä kaikille lukijoille! Minulta jäi joulutervehdykset väliin kun ryntäsin sellaiseen paikkaan viettämään kyseistä rauhanjuhlaa, missä ei ollutkaan nettiä käytössä, edelleenkään. Vieroitusoireet olivat kovat, mutta työasiat kaikkosivat ihanasti mielestä siinä suklaata syödessä ja kinkkua hiplatessa. Joulu vapaalla. Lottovoitto. Mikään ei hävitä joulumieltä niin tehokkaasti kuin itkevä lapsi, joka soittaa ja kertoo, että isi lyö äitiä. Siinä ei paljon Saarioisten lanttulaatikko työpaikan kahvipöydällä auta.
Palasin kotikulmilta ajaen yön pimeyteen, kuunnellen Meurmanin "ajan läpi yön"-biisiä, kiroen kanssa-autoilijoiden typeriä ohituksia ja nopeuksia, röyhtäillen kinkuntapaisia hönkäyksiä, vetäen batteryä ja suklaata sekaisin ja saavuttaen älyttömän hyvän sekasokeriväsymyshumalan. Hoilasin Madonnan Like a Prayer'ä ja tajusin yhtäkkiä ettei minulla ole hajuakaan missä minä olen. Täytyy myöntää, että onhan 500km pitkä matka, ja sillä välillä voi oikeasti eksyä (vaikka olisikin niin haka auton ratissa kuin minä...) mutta nyt ei ollut siitä kyse. Pyrin aina pitämään huolen siitä, että jatkuvasti varsinkin tiellä ollessani, tiedän missä olen, viimeisen kadunnimen, tienviitan, risteyksen. Jos jotain sattuu, osaan kertoa paikan. Pitkillä matkoilla ja pimeässä ote herpaantuu helposti, juuri silloin kun pitäisi olla erityisen valppaana.
Huokaisin helpotuksesta kun näin pienen tienviitan, olin jälleen mukana pelissä, voisin tarvittaessa soittaa hätäkeskukseen enkä häpeäisi silmiäni päästä änkyttäessäni "kun en mä tiiä missä mä oon... ei, en mä oo varma edes kunnasta...". Osaisin kertoa, että viimeinen näkemäni kyltissä luki näin, siitä olen ajanut ehkä 10minuuttia. Päivystäjä katsoisi kartalta ja arvioisi matkaa, paikkaa, näiden tietojen perusteella. Ei tarvitsisi pelätä, että juuri sen alueen hätäkeskuksen ainoa tuntemani päivystäjä vastaa puhelimeen ja saisin loppu-urani kuulla, miten minä, hätäkeskuspäivystäjä, en osannut kertoa osoitetta. Tämä on kunnia-asia.
Päivän vinkki kuuluukin: pitäkää ne silmät ja ajatukset mukana autolla liikkuessanne. Seuratkaa kylttejä ja tienviittoja, koska siinä vaiheessa jos sattuu ja tapahtuu, niin ne ovat tärkeimpiä kuin kauppalista, huomispäivän työtehtävät tai odotettu tapaaminen rakastajattaren kanssa. Apu löytää niin paljon nopeammin perille, mikäli ilmoittaja tietää missä hän on. Eikö? Ja loppujen lopuksi päivystäjällä ei ole montaa keinoa selvittää tarkka paikka mikäli soittaja ei kykene kertomaan oikeita asioita. Paikannus antaa osviittaa, harvoin sen enempää. Joten muistakaa tiedostaa olinpaikkanne. Ja se navigaattori ei ole virheetön, ihmisaivon korvike. ***kele.
Niin, ja sellainen vielä, mikäli kerrotte olevanne tietyn huoltoaseman kohdalla, niin päivystäjä saa tässä tapauksessa (vaikkei hätäkeskuspäivystäjä koskaan saisi olettaa yhtään mitään), olettaa, että olette silloin kyseisen paikan, fyysisen paikan kohdalla. Eikö? Näköjään kaikki eivät tähän yhdy, jonka takia päivystäjä joutuu lisäämään tarkennekysymyslistaansa kysymyksen: "oletteko varmasti huoltoaseman kohdalla, siis rakennuksen kohdalla, sen rakennuksen missä on mm. bensapumppuja, eli ette ole esim. jonkun huoltoasemaa mainostavan kyltin luona?"
Onhan se niin helvetin hauskaa ajattaa palokuntaa, ambulansseja ja poliiseja edes takaisin moottoritiellä, katsoen kun he vetävät uukkareita ja pyörivät kuin metallikuula Las Vegasin rulettirattaissa siitä johtuen, että ilmoittaja ei olekaan ilmoitetun bensa-aseman kohdalla vaan kymmenien kilometrien päässä olevan, siitä ilmoittavan kyltin luona. Ja punaiset autot kiitävät, puomeja avataan ja pallo on hukassa kuin Pelén vastustajalla, niin hätäkeskuksella kuin myös kentällä olevilla yksiköillä.
Tämän päivän teema on taasen ollut hieman erilainen: joutsenet, raketit ja itsetuhoiset. Vuorotellen. Verkkaiseen tahtiin. Päivystäjä tuntee olonsa robotiksi toistellessaan samoja lauseita yhä uudelleen ja uudelleen. "Joutsenet eivät jäädy kiinni, kyllä ne sieltä itse pois pääsee." "Poliisi ei juuri nyt pysty puuttumaan papatti-poikiin, elleivät he aiheuta muuta vahinkoa." "Mun koira on kuolemaisillaan stressistä!" Ymmärrän koiranomistajan tuskan, mutta jos jokaisella kadulla ammutaan, niin poliisilla ei kertakaikkiaan ole resursseja käydä joka paikassa. Lehdistökin on takertunut kivasti kiinni kyseiseen aiheeseen, kertoen miten paljon kyseiset puhelut kuormittavat, aivan kuten tekevätkin. Ja on kerrassaan hienoa, että lehdistö kerrankin auttaa hätäkeskusta tuomalla asian esiin. Mutta samalla, nämä soitot ovat vain osa suurta turhuutta, pisara suuressa löyhkäävässä paskajärvessä.
Palasin kotikulmilta ajaen yön pimeyteen, kuunnellen Meurmanin "ajan läpi yön"-biisiä, kiroen kanssa-autoilijoiden typeriä ohituksia ja nopeuksia, röyhtäillen kinkuntapaisia hönkäyksiä, vetäen batteryä ja suklaata sekaisin ja saavuttaen älyttömän hyvän sekasokeriväsymyshumalan. Hoilasin Madonnan Like a Prayer'ä ja tajusin yhtäkkiä ettei minulla ole hajuakaan missä minä olen. Täytyy myöntää, että onhan 500km pitkä matka, ja sillä välillä voi oikeasti eksyä (vaikka olisikin niin haka auton ratissa kuin minä...) mutta nyt ei ollut siitä kyse. Pyrin aina pitämään huolen siitä, että jatkuvasti varsinkin tiellä ollessani, tiedän missä olen, viimeisen kadunnimen, tienviitan, risteyksen. Jos jotain sattuu, osaan kertoa paikan. Pitkillä matkoilla ja pimeässä ote herpaantuu helposti, juuri silloin kun pitäisi olla erityisen valppaana.
Huokaisin helpotuksesta kun näin pienen tienviitan, olin jälleen mukana pelissä, voisin tarvittaessa soittaa hätäkeskukseen enkä häpeäisi silmiäni päästä änkyttäessäni "kun en mä tiiä missä mä oon... ei, en mä oo varma edes kunnasta...". Osaisin kertoa, että viimeinen näkemäni kyltissä luki näin, siitä olen ajanut ehkä 10minuuttia. Päivystäjä katsoisi kartalta ja arvioisi matkaa, paikkaa, näiden tietojen perusteella. Ei tarvitsisi pelätä, että juuri sen alueen hätäkeskuksen ainoa tuntemani päivystäjä vastaa puhelimeen ja saisin loppu-urani kuulla, miten minä, hätäkeskuspäivystäjä, en osannut kertoa osoitetta. Tämä on kunnia-asia.
Päivän vinkki kuuluukin: pitäkää ne silmät ja ajatukset mukana autolla liikkuessanne. Seuratkaa kylttejä ja tienviittoja, koska siinä vaiheessa jos sattuu ja tapahtuu, niin ne ovat tärkeimpiä kuin kauppalista, huomispäivän työtehtävät tai odotettu tapaaminen rakastajattaren kanssa. Apu löytää niin paljon nopeammin perille, mikäli ilmoittaja tietää missä hän on. Eikö? Ja loppujen lopuksi päivystäjällä ei ole montaa keinoa selvittää tarkka paikka mikäli soittaja ei kykene kertomaan oikeita asioita. Paikannus antaa osviittaa, harvoin sen enempää. Joten muistakaa tiedostaa olinpaikkanne. Ja se navigaattori ei ole virheetön, ihmisaivon korvike. ***kele.
Niin, ja sellainen vielä, mikäli kerrotte olevanne tietyn huoltoaseman kohdalla, niin päivystäjä saa tässä tapauksessa (vaikkei hätäkeskuspäivystäjä koskaan saisi olettaa yhtään mitään), olettaa, että olette silloin kyseisen paikan, fyysisen paikan kohdalla. Eikö? Näköjään kaikki eivät tähän yhdy, jonka takia päivystäjä joutuu lisäämään tarkennekysymyslistaansa kysymyksen: "oletteko varmasti huoltoaseman kohdalla, siis rakennuksen kohdalla, sen rakennuksen missä on mm. bensapumppuja, eli ette ole esim. jonkun huoltoasemaa mainostavan kyltin luona?"
Onhan se niin helvetin hauskaa ajattaa palokuntaa, ambulansseja ja poliiseja edes takaisin moottoritiellä, katsoen kun he vetävät uukkareita ja pyörivät kuin metallikuula Las Vegasin rulettirattaissa siitä johtuen, että ilmoittaja ei olekaan ilmoitetun bensa-aseman kohdalla vaan kymmenien kilometrien päässä olevan, siitä ilmoittavan kyltin luona. Ja punaiset autot kiitävät, puomeja avataan ja pallo on hukassa kuin Pelén vastustajalla, niin hätäkeskuksella kuin myös kentällä olevilla yksiköillä.
Tämän päivän teema on taasen ollut hieman erilainen: joutsenet, raketit ja itsetuhoiset. Vuorotellen. Verkkaiseen tahtiin. Päivystäjä tuntee olonsa robotiksi toistellessaan samoja lauseita yhä uudelleen ja uudelleen. "Joutsenet eivät jäädy kiinni, kyllä ne sieltä itse pois pääsee." "Poliisi ei juuri nyt pysty puuttumaan papatti-poikiin, elleivät he aiheuta muuta vahinkoa." "Mun koira on kuolemaisillaan stressistä!" Ymmärrän koiranomistajan tuskan, mutta jos jokaisella kadulla ammutaan, niin poliisilla ei kertakaikkiaan ole resursseja käydä joka paikassa. Lehdistökin on takertunut kivasti kiinni kyseiseen aiheeseen, kertoen miten paljon kyseiset puhelut kuormittavat, aivan kuten tekevätkin. Ja on kerrassaan hienoa, että lehdistö kerrankin auttaa hätäkeskusta tuomalla asian esiin. Mutta samalla, nämä soitot ovat vain osa suurta turhuutta, pisara suuressa löyhkäävässä paskajärvessä.
* Nainen soittaa ja kertoo, että hän haluaa tehdä ilmoituksen varkaudesta. Tässä vaiheessa päivystäjä tietenkin haluaa tietää, mitä on viety ja milloin, eli pitääkö homma saattaa partioille tiedoksi, vai annetaanko ohjeeksi tehdä rikosilmoitus poliisilaitoksella. No, nainen ryhtyy selostamaan. "Mun kristallikruunu on varastettu, annoin sen lainaksi naapurille, mut naapuri erosi viime vuoden elokuussa ja se exä vei kruunun mukanaan." Päivystäjä huokaisee hiljaa itsekseen eikä sano ääneen "ja NYT sitten päätit soittaa asiasta, ja nimenomaan hätäkeskukseen..."
ja
* "Mut on ryöstetty!!" Oho, olisko oikea keikka! Päivystäjä suoristaa selkäänsä, nojaa lähemmäksi tietokoneruutuja, kaikki aistit tarkkoina, hereillä kuin saalista vainoava kärppä viidakossa. Tärkeimmät ensin, noniin, sormet valmiina näppäimistöllä. "Mikä paikkakunta on kyseessä?" "Mikä osoite?" Ilmoittaja on kiihtynyt, mutta kertoo nämä selkeästi. Sitten asiaan. "Mitä on viety ja millä tavalla?" "Rahaa vietiin, yks mies..." joo-o, joo-o, päivystäjän silmissä siintää huppuun pukeutunut rikollinen joka aseella uhaten on vienyt paksun lompakon. Hyvä ettei sormi käy jo tangentilla, joka veisi sorjan ääneni alueen partioiden kuultavaksi. "Mä annoin sille saatanan roistolle 50 egee, 50!, jotta se kävis ostamassa mulle limsaa, ja nyt se ei oo tullu takaisin! Äkkiä partio tänne ettimään se äijä." Päivystäjän tarkkaavaisuus haihtuu kuin kusi kesäkelillä ja hän lysähtää takaisin perunasäkkiasentoon tuolilleen.
Hiljaisen päivän kirous, sitä innostuu olemattomista, antaa itselleen luvan tehdä niin, oikein heittäytyy mukaan, tarttuu avainsanoihin: ryöstö, puukko, ase, tulipalo jne. jne. Ja sitten harmittaa niin vietävästi kun jatkuu: "tollanen metalliroskis tuossa savuaa", "ei en mä sitä puukkoa nähny oo, mut sillä on ihan varmasti, mä tiiän". Tosin, niin tekee yksiköt kentälläkin, tarttuvat tiettyihin asioihin, lue: poliisipartiot. Kun jollekin tarjoaa esim. juoppokeikkaa vastaus tulee hitaasti, täynnä kuolettavaa tylsyyttä, äänensävy löyhkäen kiinnostamattomuudelle: "joooo.... matkalla...", ja mahdollisesti vielä perään, "niin, lähdetään paikasta x", joka on tietenkin heidän mielestään kovin kaukana keikkapaikasta, ja rivien välistä voi lukea, "eikös olisi ketään lähempänä". Noup.
Mutta. Sitten kun päivystäjä kajauttaa eetteriin tiukan sanan, puukko ase tms, niin johan lähtee. Jokainen kynnylle kykenevä kilpailee siitä, kuka ehtii ilmoittautua keikalle ensimmäisenä, muut tehtävät jätetään siihen sijoilleen, tauot keskeytetään ja maijan kaasupoljinta pumpataan kiihkeämmin kuin vaimoa (tai miestä) edellisenä iltana. Oli sitten syytä tai ei.
Näinhän se menee, luonnollista ja selvää. Peruskeikka ei ole innostava, ei anna hastetta. Sama ilmiö toistuu päivystyssalissa, kuten varmasti on selväksi tullut. Ja ambulanssissa, ja paloautossa. Samoja adrenaliinin orjia olemme kaikki. Ainaisesti metsästämässä the keikkaa.
sunnuntai 21. joulukuuta 2008
sunnuntaipäivän ajatuksia
Tänään päivystäjä on hyvin, hyvin väsynyt. Sunnuntai tuntuu aina olevan se päivä viikosta, jolloin aivot ovat narikassa, vaikkei niitä ole käyty uittamassa prosenttipitoisessa nesteessä edeltävänä iltana. Väsynyt päivystäjä on tehokas työkone, koska hän ei siedä turhaa puhetta, ei ylimääräistä paskaa, pyrkii lopettamaan puhelut lyhyeen eikä jaarittele. Eli hän on tässä tilassa juuri sellainen kuin oikein hyvän päivystäjän tulisi olla.
Toisaalta töissä on silti mukava olla, sunnuntailisät juoksevat, ja puhelumäärätkin ovat vähäiset, tottakai, kun suurin osa meidän puljun asiakkaista nukkuvat juopumustaan pois. Iltapäivää kohden ne sitten joskus heräävät ja alkavat soittaa ambulanssia "kun mulla on rintakipua..", "tykyttää niin hirveesti...", "mulla on niin huono olo..." "Tuliko otettua alkoholia eilen illalla?" "Mä join vaan kaksi keskiolutta, koskaan ei tällaista oloa oo ollu...". Niin niin, karhea, kaiken kertova dagen-efter-ääni ei päivystäjän harjaantunutta korvaa petä. Kaksi keskiolutta, my ass.
Toinen mukava sunnuntai-teema on rattijuoppous. Itse melkein välttää autolla liikkumista tietyillä alueilla kyseisenä päivänä, sen verran niitä nimittäin liikenteessä on. Ja harvat jää kiinni. Välillä harmittaa niin vietävästi kun ilmoittaja seuraa epäiltyä ajoneuvoa, joka seilaa kaistalta toiselle, mutta ei saada partiota paikalle. Näin varsinkin maaseudulla, jossa partiot ovat harvassa. Mutta kyllä niitä kiinnikin saadaan ja se on aina yhtä mukavaa, voi listalta ruksia yhden mahdollisen yliajajan pois. Tik.
Tässä äskettäin erään ajoneuvon kuski jäi kiinni kännissä ajamisesta. Keli kohtalaisen epämukava, lunta, tuiskua, tuulta, räntää. Rattijuopumuksen rajan ylittävän puhalluksen tehnyt henkilö oli liikenteessä mönkijällä, ja eräs päivystäjä tokaisikin puhallustuloksen kuultuaan: "noni, ei tuolla kukaan tällä hetkellä selvinpäin mönkijällä ajelekaan." Hurjimmat luvut mitä eteen on tullut ovat lähemmäs viittä promillea ja se kyllä pistää miettimään miten kauan on joutunut tekemään kuivaharjoittelua, jotta edes käveleminen onnistuu...
Sunnuntait ovat tosiaan autuasta aikaa päivystyssalissa, varsinkin kun omista puheluista lähes 55% ovat olleet vääriä numeroita. Hikeä alkaa oikein puskemaan kun joka kerta kun puhelin soi joutuu vetämään jalat alas pöydältä ja selvittää luurin johdot, jotka ovat tietenkin sotkeutuneet tuolin jalkoihin. Ja eikä tuo vielä mitään, mutta kun ne unetkin ovat niin miellyttäviä ja piru vie kun se puhelin kehtaa soida juuri parhaassa kohdassa.
Ah autuaita sunnuntaityöpäiviä...
Että kun puhutaan vastausajoista..... ;).
Noh, tällaisesta asiasta ei sinänsä pidä laskea leikkiä, joten myönnetään... harvoin päivystyssalissa tulee nähtyä oikein kivoja unia.
Aamupäivä menee usein viime yön jälkiä siivotessa, tai siis lähettämällä ns. siivouspartion hoitamaan homman, eli poliisin. Juhlaseurueiden jälkeenjääneitä jäseniä löytyy sieltä sun täältä, puskista, penkeiltä, rappukäytävistä. Ikkunoita on hajoitettu, seiniä töhritty ja naisia raiskattu. Jouluyö, juhalyö.... Ja rauha maan päällä. Ainakin toistaiseksi. Tai miten se meni.
* "Missä vitussa ne bussit on?!" "Siis sä soitat hätäkeskukseen kysyäksesi missä bussi on, ymmärsinkö oikein?" "No joo kun täällä ei oo aikatauluja!"
Toinen työllistävä tekijä sunnuntaisin ovat kiireettömät sairaankuljetukset. Monet yrittävät pinnistellä kotioloissa maanantaihin asti, jolloin voisi mennä omalle lääkärille, mutta kaikki eivät pääse ylittämään tuota itseasetettua maaliviivaa. He antautuvat, ja soittavat sunnuntaina 112 saadakseen ambulanssin paikalle. Lähinnä vanhuksia, yleistilan laskua, selkäongelmia, ja muuta yhtä kiihottavaa. "Mikä siellä on hätänä?" (potilas itse puhelimessa) "Selkä on hirveän kipeä, ei pysty liikkumaan..." "Ylä- vai alaselkä?" (karsitaan pois rintakivun mahdollisuus, joka voi tuntua yläselällä selkäkipuna) "Se on tuo ristiselän alue, on ollut jo pidempään, mut nyt se jämähti kokonaan." Piece of cake, selkeitä vastauksia, selkeä tilanne, auto menemään, jos on vapaana, muuten joutuu odottamaan. Ja seuraava puhelu.
Kaiken tämän rauhan tyyssijan keskelle tupsahtaa useimmiten kovempi keikka joka herättää tylsistyneen päivystäjän horroksestaan. Rakennuspalo on se vakio. Kotona kun ollaan, niin sattuu ja tapahtuu. Lapset leikkivät tulitikuilla, kynttilä jää vartioimatta tms. Saadaan hieman actionia saliin, toimintaa, vilskettä, tekemistä hip hei! Adrenaliinimyrsky, joka tunkee suonten läpi, aiheuttaa lähes hurmostapaisen tilan, joka jopa herättää pizzan ahmimisen jälkeen puuduksissa olevan vartalon. Tällaiseltako miehen siemensyöksy tuntuu...?
Posket punoittavat kuin kovemmassa orgasmissa ja hengitys on niin kiihkeää, ettei hälytysilmoituksen lukemisesta radiossa tahdo tulla yhtään mitään.
Tilanne on kuitenkin ohi nopeammin kuin pikaisin pikapano ja päivystäjät palautuvat jälleen puolikuolleiksi lahnoiksi, jotka hiljalleen valuvat tuoleillaan yhä alemmaksi, alemmaksi, alemmaksi... Kuittaen pois vääriä numeroita, sairaita mummoja, makaavia päihtyneitä ja väärinpysäköityjä autoja.
Sunday bloody sunday.... (vapaasti lainaten ja muokaten)
Toisaalta töissä on silti mukava olla, sunnuntailisät juoksevat, ja puhelumäärätkin ovat vähäiset, tottakai, kun suurin osa meidän puljun asiakkaista nukkuvat juopumustaan pois. Iltapäivää kohden ne sitten joskus heräävät ja alkavat soittaa ambulanssia "kun mulla on rintakipua..", "tykyttää niin hirveesti...", "mulla on niin huono olo..." "Tuliko otettua alkoholia eilen illalla?" "Mä join vaan kaksi keskiolutta, koskaan ei tällaista oloa oo ollu...". Niin niin, karhea, kaiken kertova dagen-efter-ääni ei päivystäjän harjaantunutta korvaa petä. Kaksi keskiolutta, my ass.
Toinen mukava sunnuntai-teema on rattijuoppous. Itse melkein välttää autolla liikkumista tietyillä alueilla kyseisenä päivänä, sen verran niitä nimittäin liikenteessä on. Ja harvat jää kiinni. Välillä harmittaa niin vietävästi kun ilmoittaja seuraa epäiltyä ajoneuvoa, joka seilaa kaistalta toiselle, mutta ei saada partiota paikalle. Näin varsinkin maaseudulla, jossa partiot ovat harvassa. Mutta kyllä niitä kiinnikin saadaan ja se on aina yhtä mukavaa, voi listalta ruksia yhden mahdollisen yliajajan pois. Tik.
Tässä äskettäin erään ajoneuvon kuski jäi kiinni kännissä ajamisesta. Keli kohtalaisen epämukava, lunta, tuiskua, tuulta, räntää. Rattijuopumuksen rajan ylittävän puhalluksen tehnyt henkilö oli liikenteessä mönkijällä, ja eräs päivystäjä tokaisikin puhallustuloksen kuultuaan: "noni, ei tuolla kukaan tällä hetkellä selvinpäin mönkijällä ajelekaan." Hurjimmat luvut mitä eteen on tullut ovat lähemmäs viittä promillea ja se kyllä pistää miettimään miten kauan on joutunut tekemään kuivaharjoittelua, jotta edes käveleminen onnistuu...
Sunnuntait ovat tosiaan autuasta aikaa päivystyssalissa, varsinkin kun omista puheluista lähes 55% ovat olleet vääriä numeroita. Hikeä alkaa oikein puskemaan kun joka kerta kun puhelin soi joutuu vetämään jalat alas pöydältä ja selvittää luurin johdot, jotka ovat tietenkin sotkeutuneet tuolin jalkoihin. Ja eikä tuo vielä mitään, mutta kun ne unetkin ovat niin miellyttäviä ja piru vie kun se puhelin kehtaa soida juuri parhaassa kohdassa.
Ah autuaita sunnuntaityöpäiviä...
Että kun puhutaan vastausajoista..... ;).
Noh, tällaisesta asiasta ei sinänsä pidä laskea leikkiä, joten myönnetään... harvoin päivystyssalissa tulee nähtyä oikein kivoja unia.
Aamupäivä menee usein viime yön jälkiä siivotessa, tai siis lähettämällä ns. siivouspartion hoitamaan homman, eli poliisin. Juhlaseurueiden jälkeenjääneitä jäseniä löytyy sieltä sun täältä, puskista, penkeiltä, rappukäytävistä. Ikkunoita on hajoitettu, seiniä töhritty ja naisia raiskattu. Jouluyö, juhalyö.... Ja rauha maan päällä. Ainakin toistaiseksi. Tai miten se meni.
* "Missä vitussa ne bussit on?!" "Siis sä soitat hätäkeskukseen kysyäksesi missä bussi on, ymmärsinkö oikein?" "No joo kun täällä ei oo aikatauluja!"
Toinen työllistävä tekijä sunnuntaisin ovat kiireettömät sairaankuljetukset. Monet yrittävät pinnistellä kotioloissa maanantaihin asti, jolloin voisi mennä omalle lääkärille, mutta kaikki eivät pääse ylittämään tuota itseasetettua maaliviivaa. He antautuvat, ja soittavat sunnuntaina 112 saadakseen ambulanssin paikalle. Lähinnä vanhuksia, yleistilan laskua, selkäongelmia, ja muuta yhtä kiihottavaa. "Mikä siellä on hätänä?" (potilas itse puhelimessa) "Selkä on hirveän kipeä, ei pysty liikkumaan..." "Ylä- vai alaselkä?" (karsitaan pois rintakivun mahdollisuus, joka voi tuntua yläselällä selkäkipuna) "Se on tuo ristiselän alue, on ollut jo pidempään, mut nyt se jämähti kokonaan." Piece of cake, selkeitä vastauksia, selkeä tilanne, auto menemään, jos on vapaana, muuten joutuu odottamaan. Ja seuraava puhelu.
Kaiken tämän rauhan tyyssijan keskelle tupsahtaa useimmiten kovempi keikka joka herättää tylsistyneen päivystäjän horroksestaan. Rakennuspalo on se vakio. Kotona kun ollaan, niin sattuu ja tapahtuu. Lapset leikkivät tulitikuilla, kynttilä jää vartioimatta tms. Saadaan hieman actionia saliin, toimintaa, vilskettä, tekemistä hip hei! Adrenaliinimyrsky, joka tunkee suonten läpi, aiheuttaa lähes hurmostapaisen tilan, joka jopa herättää pizzan ahmimisen jälkeen puuduksissa olevan vartalon. Tällaiseltako miehen siemensyöksy tuntuu...?
Posket punoittavat kuin kovemmassa orgasmissa ja hengitys on niin kiihkeää, ettei hälytysilmoituksen lukemisesta radiossa tahdo tulla yhtään mitään.
Tilanne on kuitenkin ohi nopeammin kuin pikaisin pikapano ja päivystäjät palautuvat jälleen puolikuolleiksi lahnoiksi, jotka hiljalleen valuvat tuoleillaan yhä alemmaksi, alemmaksi, alemmaksi... Kuittaen pois vääriä numeroita, sairaita mummoja, makaavia päihtyneitä ja väärinpysäköityjä autoja.
Sunday bloody sunday.... (vapaasti lainaten ja muokaten)
Tilaa:
Kommentit (Atom)
