keskiviikko 14. tammikuuta 2009

the keikka

Istut rauhallisesti töissä, otat vastaan puheluita, hälytät ambulansseja, annat tehtäviä partioille, saat ehkä jopa raahattua palomiehiä kaikkine vehkeineen automaattiselle palohälytykselle. Kaikenlaista keikkaa, kiireellistä, ei-kiireellistä, se häirikköjuoppo, se huimausta poteva vanhus, se peltikolari parkkipaikalla. Juttelet välillä työkavereiden kanssa, käyt tauolla, palaat takaisin ja jatkat. Ei mitään hämminkiä, tasapaksua työtä. Miellyttävää, ei hankaluuksia, sujuvasti soljuvaa. Ja taas puhelin soi, vastaat kuten aina: "Hätäkeskus".

"Täällä on bussi ajanut ulos!"

Joskus jälkeenpäin tulee mietittyä miten paljon sitä ehtii ajatella, kelata asioita päässään murto-osassa sekuntia, tuossa hetkessä kun tajuat, että nyt ei ole kyse tavallisesta keikasta, tässä se nyt on, The Keikka. Se, jota sinä olet odottanut, jopa jossain sisälläsi toivonut, se keikka, jossa saat laittaa koko ammatillisen osaamisesi peliin, SE keikka. Ja sitten kun hetki on käsillä, kun siinä sekunnin murto-osassa tajuat, että tässä se nyt on, silloin sitä muuttuu pelokkaaksi pieneksi siaksi, joka vain haluaa juosta toiseen suuntaan. Kunnes ammatti-minä taas puskee esiin, ottaa ohjakset, vie asiaa, pumppaa kehoon sellaisen määrän adrenaliinia, että Usain Bolt ainoastaan näkee vilauksen campanulansinisestä fleecetakista sinun ryntäessäsi ohitse. Maantikiitäjä kakkonen, päivystäjä suuren keikan kimpussa.

Suuren keikan edessä kaikki on yhtäkkiä hiljaista, on kuin kaikki aistit sulkisivat ulkomaailman pois, muut päivystäjät häviää, korvaan huutava radioliikenne muuttuu taustahuminaksi ja millään muulla ei ole merkitystä kun sillä yhteydellä, joka on sinulle siunattu/kirottu ilmoittajan kanssa. Tunnen kuinka sydän lyö rinnassani yhä kiihkeämmin, pumppaa ylimääräistä verta ylikuumeneviin aivoihin. Hengitystaajuus kohoaa.

Istun kuin tikka toppatakissa tuolissani, ketteränä kuin kynitty kottarainen, katse kiinni tietokoneruuduissa.

Olen valmis.
Kaikki tämä sekunnin murto-osassa.

Maailma syöksyy takaisin, palautuu, melu, ihmiset, aistit... Mutta minä pysyn transsissani.
"Mikä osoite?"
"Mitä siinä tapahtui?"
"Kuinka monta ihmistä on kyydissä?"

Äänessä on pienen pieni vapina, kädet kirjaavat kuumeisesti tietokoneelle ja liikenneonnettomuuskoodin suurin versio on jo näpytetty. Saa hälyttää suurella koodilla, harvinaista.
"Kädet vapisee; ei edes tupakkaa mieleni tee. Ruumiistani irtoan melkein, ja itseäni katselen, kun: Maa tärisee, nyt se tulee, nyt se kävelee...." [Puolikuu]
"Pieni hetki, älä vielä sulje puhelinta, hälytän tässä vaiheessa apua."
Mykistän linjan, katson minkälaisen lähdön, minkälaisia yksiköitä kone minulle tarjoaa, silmäilen ne nopeasti läpi, mistä lähtevät, katson karttaa, ovatko oikeasti lähimmät, mistä tuo tulee, ah, se on radiolla, ok, joo, se saa mennä, miksi ei tuo vpk ole mukana, ai niin, sillä ei ollut liikennepelastusvalmiutta, no, otetaan se silti, tässä on tarpeeksi hommaa ja ovat sen verran lähellä, joo-o, joo-o, tuo pois, tuo tilalle, näps, näps, klik, klik, missä se yksikkö on, ei näy, tehtävänseurannan päivystäjällä on vastaus: "ne on huollossa", ok, selvä, ja tehtävänseuranta vahvistaa: "noin on hyvä, anna mennä". Parissa sekunnissa. Hälytä. Jätän ambulanssien hälyttämisen tehtävänseurannalle, hän tietää mistä niitä vetää, ketkä ovat missä, ja poliisin tehtävänseuranta ilmoittaa partioille, kertoo heille alustavat tiedot. Tilanne on kaikille selvä, nyt tulee hommia, nyt karistetaan kaikki flegmaattisuus housun lahkeista. Nyt on töitä.

Klikkaan radiokanavat valmiuteen, rykäisen, käännän katseeni tehtävälomakkeelle ja heti kun koneelle on tullut kuittaukset siitä, että asemakuulutusyhteydet ovat auki, painan tangentin pohjaan. "Hälytysilmoitus, HätäP3, 11, 13, 15, 21, S41...." Ääneni kuuluu paloasemilla, autoissa, palolaitosten ympäristössä, en ajattele tätä, minulla on vain tietokonenäyttö, hiiri ja mikrofoni. Luettelen kaikki yksiköt näytöltäni, takeltelen jonkun kohdalla, pitkä litania, korotan hieman ääntäni "liikenneonnettomuus, bussi ajanut ulos, 40 osallista". Kuulen kuinka ääneni välittää kiireen sanomaa, kuinka puhun kimeämmällä äänellä kuin normaalisti, kuvittelen, että läähätän mikrofooniin kuin kiimainen koira. Sisälläni velloo myrsky ja pystyn hädintuskin pitämään sen aisoissa. Mutta vielä ei ole aika päästä irti.

Mykistys pois. Jatketaan ilmoittajan kanssa, "olen hälyttänyt apua". Missä kunnossa ajoneuvo on? Ovatko kaikki päässeet ulos? Minkälaista haittaa liikenteelle? Asiat selkenevät, tarvetta lisätiedoille ei kohta enää ole. On aika jättää tilanne, olen valmis, homma hoidettu. Minua ei enää tarvita. Apu on menossa, minulla on tarvittavat tiedot.
Miksi on niin vaikeaa irroittautua, sulkea luuri, katkaista yhteys tilanteeseen? Olen kuin narkomaani päihteen vaikutuksen alaisena, en halua tukkia hanaa. En halua palata todellisuuteen. Haluan pysyä tässä myrskyn silmässä, tässä hiljaisessa hetkessä, näissä minuuteissa kun minulla on täysi kontrolli. Minun keikka.

Riuhtaisen itseni irti, "voidaan lopettaa". Kerron lisätiedot yksiköille. Hengitän. Pysähdyn. Olen hetken poissa-tilassa, en ota vastaan puheluita, istun ja hengitän. Ihoani kihelmöi, hieron päänahkaani, käteni vapisevat, poskissani sykkii ulkoinen sydän, tunnen kuinka hikoilen. Hymyilen. Naurahdan. Ohi on. Annan itseni myrskyn vietäväksi. Annan sen runnoa kehoani ja mieltäni hetken. Tuntuu kuin sisäinen tuli olisi räjähtämäisillään, tekemässä minusta tulipallon, leijuen kohti kattoa. Tuntuu kuin lentäisin. Pieni hysterianpoikanen.
Hitaasti rauhoitun, hengitys tasaantuu, palaan maan pinnalle, kokoan itseni.
Dispatchers-high.

Työt ovat vasta alkamassa hätäkeskuksessa, ambulansseja haalitaan edelleen, pyydetään naapurihätäkeskuksesta, tehdään ennakkoilmoituksia alueen sairaaloihin, hälytetään ensiapuryhmiä, valmiusryhmiä, lisää kuljetuskalustoa, läänille, ministeriöön, soittoa sinne ja tänne. "Onko tuonne jo ilmoitettu?" Ovatko ruksit oikeissa paikoissa, onko kaikki tehty. Yksiköt huutavat, pyytävät tietoa, lisähälytyksiä, tehtävänseuranta ei kykene yksin hoitamaan kaikkea, toinen päivystäjä avittaa, kuuntelee oikeita kanavia. Alueen muut tehtävät laitetaan odotukselle, tehdään valmiussiirtoja, ambulansseja päivystämään tuonne, ettei tule tyhjiöitä, tuo taas pysyy tuolla, pitämässä yllä sen alueen valmiutta. Palapeliä. Monta liikkuvaa osaa.
Salissa on hälinää, tulee uusia puheluita, lisätietoa, täysin uusia tehtäviä, toinen onnettomuus, toinen hätätapaus, kaikki kasaantuvat. Tehtävänseuranta istuu ja kiroaa, täysin keskittyneenä, "otetaan nuo tuolta, ne saa mennä tuonne", "älä vielä hälytä", "jätä siihen, mä hoidan", "irroita tuo", "laita odotukselle", "hei, ei älä ota niitä", "stop!". 253%:a keskittymistä. Antaen kaikkensa. Hetkeäkään ote ei saa lipsua. Rautainen ote itsestään, salista, yksiköistä. Kaikki hallinnassa. "Nyt loppuu hei", hän huudahtaa huumorimielessä päivystäjille, "ei enempää keikkaa, nyt riittää". Kuusi-seitsemän eri radiokanavaa huutaa kaikki samaan aikaan. Hän kuittaa kuljetusosoitteita ja koodeja, suorittaa lisähälytyksiä, "Hätä S41, menkää omalle toimintakanavalle". Pitää kuria radiossa, ohjaa yksiköitä muualle, selvittää missä mennään. Hän on tehtävänseuranta, salin valvova silmä pelastustoimen ja sairaankuljetuksen osalta.

Liikennetiedotteita, hinausautoa, sähkölaitos, ajoneuvon omistajaa, kirjataan, soitetaan, selvitetään, kaivetaan rekistereitä. Media soittelee, tivaa tietoja. Puhelimet soivat. Kaikki soi. Priorisointia. Kaikkea ei voida tehdä. Vuoromestari määrää, kuka tekee mitä, jakaa toimintaohjeet, toimii laivan kapteenina. Hän ei istu tuolissaan, hän on seisaallaan, liikkuu salissa, levottomin jaloin, pitää olla up to date, pitää soittaa, pitää, pitää, pitää. "Missä on suuronnettomuuskansio!?" Auki, läpikäynti. Onko jotain unohtunut?

Aallon harja lähtee pikkuhiljaa sortumaan, viemään salia huipulta alaspäin. Rauhoittumista. Hengähtämistä. Selkeästi kuultavia uloshengityksiä. Pudistetaan päitä, kuuluu naurua. Jännitys laukeaa. Tilanne ei ole vielä ohi, ei läheskään, mutta hätäkeskuksen tärkeimmät tehtävät ovat tehty, yksiköt menneet omille kanaville, on aikaa selvittää kaupungin ambulanssi- ja poliisitehtävä-jonoa. On aikaa katsoa kelloa ja huomata, että aika on mennyt kuin siivillä. Salin ilmapiiri on edelleen sähköinen, käsinkosketeltava. Mikroskooppisia hienpisaroita tiivistyy näytöille. Päivystäjät nousevat tuoleiltaan, verryttelevät.

Iso keikka. Ehkä pari kertaa vuodessa, ehkä harvemmin. Juuri sinun kohdallesi, sinulle, kerran parissa vuodessa. Tuntuu kuin olisin juossut maratonin, uinut haiden seassa, katsonut kuolemaa silmiin. Hymyilen. Minun keikka. Minun. Minä sain sen, ja piru vie minä hoidin sen! Se meni hyvin! Silmät loistavat onnesta. Minä tein sen! Minä onnistuin.
Me onnistuimme. Me teimme sen. Puhalsimme yhteen hiileen, saumaton tiimi. Vuoro vaihtuu, mutta vaihdos kestää pidempään kuin normaalisti, kenelläkään ei ole kiire pois, nauramme, kerromme, jaamme, me teimme sen! "Mä unohdin sen, hyvä et muistutit." "Voi hyvänen aika sentään, olipa tiukkaa." "Seuraavalla kerralla täytyy yrittää muistaa..." Niin harvoin niitä tulee, ei harjoitusta, vauhti luja, mennään mukana, yritetään parhaamme. Ja opitaan.

Salin ovet avautuvat ja ovesta pursuaa iloisia, väsyneitä, kaikkensa antaneita päivystäjiä. Puhumme kuin papupadat, papukaijan elkein. Emme malta päästää irti. Meidän keikka.
Seisomme vielä hetken työpaikan ulkopuolella, kasvojen väri vielä kohollaan. Kotiinlähtö.

Auto. Väsymys. Lamaava tunne päässä, jaloissa.


Nukahdan kotisohvalle.

57 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nonnih, tulihan se ("the keikka") sieltä viimeinkin.
Lieneekö kirjoituspyynnö(i)llä ollut vaikutusta asiaan, ehkä, ehkä ei.

Kiitos taas tästäkin. ;)

Palo kirjoitti...

Joskus, varsinkin vilkkaan yövuoron (virkatyön, maijapartiossa) jälkeen kotona tulee liikuttunut olo. Tuo olo voi tulla ihan mitättömästäkin keikasta, josssa on ollut jollekin avuksi. Tai jotenkin muutoin kokee, että on tehnyt hyvää...

Sellaiset pienet onnistumisen hetket ja niiden muistelemiset liikutukseen asti kuolemanväsyneenä antavat virtaa seuraavaan työvuoroon ja pitkän aikaa eteenpäin "paskan ajo"-keikkoihin.

Hyvät jatkot
tv: Palokonstaapeli

Anonyymi kirjoitti...

Upea blogi!

Olet taitava kirjoittaja - kielesi on rikasta ja elävää. Se välittää tyylikkäästi kuvaillen tapahtumia. Osaisinpa minäkin.

Kuulutusmanööveristäsi tuli mieleeni, että eivätkö hätäkeskuksen päivystäjät myös kuuluta maanantaisin kello 12:00 suurimpien kaupunkien ilmatilaan tutun ilmahälytysrimpsun "koesoitto hätäkeskuksesta"? Ainakin joskus näin on ollut, en kyllä toisaalta muista kuulleeni viime aikoina tätä koesoittoa enää.

joona_ kirjoitti...

Täydellistä! Ihan loistavaa! Sun kirjoitustyyli sen kuin paranee joka viestillä.

päivystäjä kirjoitti...

"Kuulutusmanööveristäsi tuli mieleeni, että eivätkö hätäkeskuksen päivystäjät myös kuuluta maanantaisin kello 12:00 suurimpien kaupunkien ilmatilaan tutun ilmahälytysrimpsun "koesoitto hätäkeskuksesta"? Ainakin joskus näin on ollut, en kyllä toisaalta muista kuulleeni viime aikoina tätä koesoittoa enää."

Näin oli ennen, kunnallisen hätäkeskuksen aikana. Omassa kotikaupungissa tämä tapahtui joka maanantai klo 13. Sen mukaan pystyi asettamaan kellon.
Valtiolliseen hätäkeskukseen mentäessä systeemit muuttuivat ja tietääkseni koko valtakunnassa laitteet testataan kerran kuussa.
Joissain paikoissa tämän tekee edelleen hätäkeskus, toisissa jokin muu taho.

päivystäjä kirjoitti...

"Sellaiset pienet onnistumisen hetket ja niiden muistelemiset liikutukseen asti kuolemanväsyneenä antavat virtaa seuraavaan työvuoroon ja pitkän aikaa eteenpäin "paskan ajo"-keikkoihin."

Näin on, ja nimenomaan ei tarvitse olla edes isosta asiasta kyse, jokin pieni juttu avaa kaikki kanavat sisällä. Ja sillä ratsastetaan sitten pitkän aikaa. Työ ihmisten keskuudessa, kosketuksissa heidän hätään, aiheuttaa voimakkaitakin reaktioita, eivätkä ne aina ole edes loogisia.

Kiitos kommentistasi, siinä oli syvyyttä ja herkkyyttä.

Anonyymi kirjoitti...

Uh-huh, itsekin meinasin unohtaa hengittää...

Hyvä juttu - vaikkei iso onnettomuus koskaan hyvä juttu ole, mutta siis hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen!

Tunnen muutamia poliiseja, ja tiedän, että vaikka "iso keikka" yleensä tietää jotain pahaa ja ikävää, se on odotettu, jännitetty ja tavallaan toivottukin. Ja sen jälkeen takki on hetken aivan tyhjä ja sen jälkeen euforia, jonka avulla jaksaa pitkään. Näin siis onnistuneen keikan jälkeen. Jos jotain kamalaa tapahtuu, se taas vie mielen pitkäksi aikaa matalaksi. Silti ei auta kuin jatkaa - niin varmaan teilläkin.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvin kirjoitettu. Meillä kanssa ambulanssityössä aina ns. odotetaan sitä "kovaa keikkaa" esim. elvytystä tai muuta vaativampaa, ja sitten kun se tulee omalle kohdalle, niin tunnelmat ovat samankaltaisia ku siellä häkesalissa :). Tuntuu kuin olis taas ekaa vuoroa värikkäässä piipaa pakettiautossa :). Tosin tässä taas piilee se ristiriita, että kenellekkään ei missään tapauksessa soisi tapahtuvan mitään ikävää. Mutta täytyy myöntää, että jos vuorossa (meillä 24h) on edes yksi vaativampi keikka, niin vuoron jaksaa ihan eri tavalla loppuun... Tulee siis sullekkin tuttu tunne siitä, että on auttanut jotain hädässä olevaa kansalaista, ja joka on säilynyt hengissä siitä syystä että juuri minä ja työparini ollaan tehty töitä sen eteen..

Olen myös tullut siihen tulokseen, että en osaisi toimia millään muulla alalla.. muut alat (IT, Teollisuus ym) tuntuvat niin turhilta, koska niissä ei pelasteta ihmisiä.

Noora kirjoitti...

Olen tätä blogia jo hetken seuraillut, ja meinaan seurata tstä eteenpäinkin. :)
Kuten tuolla yksi kommentti sanoi, kirjoituksesi on värikästä ja elävää, mukavaa luettavaa!
Hienoa myös tämä sinun työsi, minua on aina kiinnostanut että millaista siellä oikeasti on vastailla hätäkeskuksen puhelimeen.

Onnittelut hyvin suoritetusta The Keikasta! <3

Over and out.

Janne kirjoitti...

Olen ollut uran alusta alkaen sitä mieltä, että lopetan hommat heti, jos huonosti menneestä keikasta ei tule v*tutusta, ja hyvin menneestä keikasta mieletöntä voittaja fiilistä. Eikä huonosti mennyt tarkoita kuollutta potilasta, tai onnistuminen sankarillista ihmishenkien pelastamista, vaan pieniä onnistumisia päivittäisissä tehtävissä, kuten Palo hienosti asian esitti.

Olin vuosia sitten Helsingin häkessä kuuntelemassa puheluita, ja sen jälkeen aloin arvostamaan hätäkeskuspäivystäjien työpanosta ihan eritavalla kuin aikaisemmin. Lähes olemattomilla tiedoilla tunnistetaan elottomuuksia, saadaan hysteerisesti itkevä omainen toimimaan järkevästi, kuin päivystäjän käsinä ja silminä kohteessa. Niinä harvoina kertoina oppi hyvin haistamaan sen samanlaisen innostuksen työhön, jota tapaa omallakin tontilla, puhumattakaan yhteisestä huumorista. Toki loppuun ajettuja kehäraakkeja löytyy virven molemmista päistä, mutta kyllä toimiminen hektisessä työssä, jossa ajoittain "pelataan" kovilla panoksilla vaatii tietyn intohimon työtä kohtaan, eli kyllä ne kehäraakitkin ovat välillä omalla tavallaan täpinöissään kovista kyydeistä. Kovat keikat piristivät koko salin tunnelmaa, ja "paska keikat" vedettiin läpi rutiinilla. Varsinkin ko. vuoron nuoremmista päivystäjistä aisti sen "the keikan" odotuksen, ja ehkä pienen kateuden kun se vuoron komein kakku meneekin viereiseen pöytään.

Valitettavasti nykyisin tuntuu siltä, että häken toimialueiden suurenemisen myötä tietynlainen yhteys on kadonnut. Ennen saattoi yhdistää äänen naamaan, oli yhteisiä iltamia ja muutenkaan homma ei tuntunut niin hektiseltä ja viralliselta, puolin ja toisin. Ennen saattoi häken kanssa lörpötellä esitietoja ja heitellä huulta matkalla kohteeseen, nykyisessä viestiohjeessa taas puhelinyhteyden ottaminen teseen on suoraan saatanasta.

Jaakko Fagerlund kirjoitti...

"muut alat (IT, Teollisuus ym) tuntuvat niin turhilta, koska niissä ei pelasteta ihmisiä."

Ei suoranaisesti, mutta IT on mahdollistanut sen tehtävähallintaohjelmiston ja ylipäätään koko häken nopean/järkevän toiminnan ja teollisuus tuottaa tarvittavat välineet, joilla niitä henkiä pelastetaan :)

Tero kirjoitti...

Erittäin mielenkiintoinen blogi, kiitoksia paljon. T: Uusi vakiolukija

Anonyymi kirjoitti...

Heräs yks aivan epäoleellinen kysymys. Miksi sulla oli toppatakki päällä? :)

Kiitos mielenkiintosesta sekä opettavaisesta blogista!

Anonyymi kirjoitti...

Hillittömän hyvää tekstiä.
Minua alkoi itkettämään.
Kiitos, että olette olemassa.

Anonyymi kirjoitti...

Näinhän se menee päivystäjän työ. Elvytyksiä elvytyksen jälkeen ja kun niitä sattuu peräkkäin niin, että kolmas elvytettävä on 40-vuotias isä, jota puoliso elvyttää ja puhelimessa päivystäjän kanssa on alle 10-vuotias lapsi, joka välittää päivystäjän kertomia ohjeita äitille. Lapsi kysyy välillä "Selviäähän isä? Saahan äiti lähteä mukaan ambulanssiin? Kun taas itselläni jyskyttää takaraivossa: "tämä peli on menetetty". Kaikesta huolimatta olet itse viilipyttymäisen rauhallinen ja juttelet lapselle välillä jotain muuta ja samalla katsot kelloa, että miksi ihmeessä se ambulanssin perillemeno kestää niin kaun ja onhan annettu osoite varmasti oikea.

Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun ambulanssi laittaa statuksen "kohteessa" ja kun kuulee puhelimeen, että auttajat ovat potilaan luona ja jolloin voi sanoa, että puhelu voidaan sulkea.

Lopputulos oli se, minkä tiesi jo heti puhelun alussa. Auttajat eivät voineet pelastaa. Tällaisten puhelujen jälkeen on voimat hetkellisesti lopussa, mutta taas soi puhelin...

Päivystäjän työlle on asetettu useita mittareita, joita seurataan:
- puheluun on vastattava alle 10 sekunnissa
- yksiköt on hälytettävä kiireellisessä tehtävässä 90 sek. jona aikana on saatava selville mitä on tapahtunut, missä on tapahtunut jne., "eli osoite oikein, jakelu joutuin". Puhelut nauhoitetaan ja "raastuvan pelko" kummittelee jatkuvasti taustalla, muttei niitä tehtävän aikana ajattele.

Vastuu on suuri ja sekunteja ei ole tuhlattavaksi. Työ on henkisesti rassaava, sillä puhelimessa on pystyttävä nopeasti päättämään mitä apua milloinkin tarvitaan.

Uudet päivystäjät ovat ihmetelleet, että miten tätä työtä jaksaa tehdä vuosikausia ja jopa nauraa työvuoron aikana. Jostain se voima vain tulee. Kokemusta on yli 22 vuotta päivystäjänä ja vuoromestarina olemisesta ja työ jatkuu.

Anonyymi kirjoitti...

Hienointa noissa The Keikoissa on se, kun "kaikki menee putkeen".

Vaikka suoritteeksi kirjautuisi elvytyksestä X-1 tai oikeasta aarnerintakivusta kuljetus ceenä (mikä on tietysti pelkästään positiivista) tai isosta liikennemällistä X-5.

Kun häke on onnistunut omassa työssään, radioliikenne pelaa kuin unelma (kukaan ei huutele annolla kuljettavansa kesken lisätietojen tai naapurikunnan saku ei koita varastaa meidän keikkaa, jokainen löytää omaan puheryhmäänsä ja jokainen myös kuuntelee radioliikennettä, johtovastuu on heti selvillä kaikille osapuolille jne.), ovet on auki, potilas toiminut saamiensa ohjeiden mukaan tai maallikkoelvytys hienosti käynnissä... evy jo kohteessa, antanut omat lisätietonsa ja aloittanut tarvittavat toimet, tunnet hallitsevasi tilannetta jo matkalla, kohteessa toimit tarkoituksenmukaisesti ja hätiköimättä, evy kuuntelee ja osaa, oma pari lukee katseita ja ajatuksia, tehdään mitä voidaan, lopputulos on mikä on, mutta parhaansa on tehnyt. Ne on niitä The Keikkoja. Ja ainakaan itsellä se lopputulos ei edes ole niin merkitsevä, vaan kokonaisuus, toteutus, suoritus. Kaikkia ei voida pelastaa, ei millään. Kun tekee parhaansa, sen on riitettävä. Myös The Keikalla.

Anonyymi kirjoitti...

"muut alat (IT, Teollisuus ym) tuntuvat niin turhilta, koska niissä ei pelasteta ihmisiä."

Ei suoranaisesti, mutta IT on mahdollistanut sen tehtävähallintaohjelmiston ja ylipäätään koko häken nopean/järkevän toiminnan ja teollisuus tuottaa tarvittavat välineet, joilla niitä henkiä pelastetaan :)


Juuri näin. Perusinsinööristäkin on palkitsevaa kuulla, että apuvälineet toimivat suunnitellusti ja osaltaan auttavat niitä varsinaisen työn tekijöitä tehtävissään ja siten myös ns. loppuasiakasta. :)

Janne kirjoitti...

Onneksi olkoon Päivystäjä, plogisi päätyi YleX Aamun linkkivinkiksi. Kovasti sait kehuja myös ohjelman juontajilta, ymmärtävät hyvän päälle ;)

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos mielettömästä blogista. Pistää kummasti miettimään, miltä tuntuu olla se, joka ensimmäisenä saa tietää viranomaisista ym. tapahtuneesta.

Välillä saa naurahtaa, välillä kasailla itseään, lukiessa tekstejä, joista koskettavimpia ovat olleet "Langan päässä kuolemasta" ja "Nysse tulee". Varsinkin edellistä lukiessa piti todella skarpata, ettei pidä töristellä itkusta tukkoista nenää keskellä täyttä toimistoa.

Pidä lippu korkealla! Tästä tuli ehdottomasti blogi, jota alan seuraamaan. Harvoin käy niin että kaikki kirjoitukset tulee luettua käytännössä yhdeltä istumalta. :)

Juhiz kirjoitti...

Eräs asia jäi mietityttämään tässä "the keikka"-tapauksessa ja puhelun lopetuksessa. Silloin kun soitin hätäkeskukseen eräästä isommasta liikenneonnettomuudesta, niin päivystävä henkilö ei antanut minun sulkea luuria ennen kuin hän kuuli puhelimeni läpi palokunnan sireenit, jolloin hän varmisti et varmasti joku yksikkö on perillä. Vaikka sanoin, että näen vilkut horisontissa, niin en saanut sulkea puhelinta. Miten tuo asia on ohjeistettu Teillä?

Anonyymi kirjoitti...

Tässähän sitä oli "perseellään istumista töllön edessä".

Kiitos niin paljon sisko:)

Häkepässi kirjoitti...

" - - Silloin kun soitin hätäkeskukseen eräästä isommasta liikenneonnettomuudesta, niin päivystävä henkilö ei antanut minun sulkea luuria ennen kuin hän kuuli puhelimeni läpi palokunnan sireenit, jolloin hän varmisti et varmasti joku yksikkö on perillä. - -"

Tämä linjalla roikkuminen on tapauskohtaista.
Mitään yleistä amerikkalaistyyppistä "pidetään linja auki kunnes apu on paikalla" - velvollisuutta ei ole.

Luonnollisesti esim. elvytystilanteissa ohjeiden antaminen vaatii päivystäjää usein pysymään linjalla siihen saakka, kunnes apua on paikalla - mutta aina näin ei suinkaan tapahdu.

Linja voidaan pitää auki luonnollisesti myös silloin, kun päivystäjä joutuu kyselemään ilmoittajalta reaaliaikaisia ohjeita välitettäväksi matkalla olevalle yksikölle, jotta se löytää kohteeseen. Pidemmillä etäisyyksillä toimitaan tosin yleensä niin, että itse hätäpuhelu katkaistaan ja matkalla olevasta yksiköstä otetaan suoraan yhteys ilmoittajaan, mikäli tarve vaatii.

Lisäksi monissa "dynaamisissa" - eli suomeksi sanottuna vaikkapa liikkuvissa - poliisitehtävissä linja pysyy auki siihen saakka, kunnes partiolla on kohde näkyvissään.

Yleisesti ottaen hätäpuhelu voidaan päättää siinä vaiheessa, kun päivystäjä on saanut tarvittavat tiedot tehtävänsä hoitamiseksi ja antanut tarvittavat ohjeet asiakkaalle; puhelun jatkamisella ei tällöin ole saavutettavissa tehtävän hoitoon liittyvää lisähyötyä. Kaikki se, mikä tulee tämän jälkeen, on ekstraa.

Näissä tilanteissa näkyy - vai pitäisikö sanoa että kuuluu - jokaisen yksittäisen päivystäjän "kädenjälki": vaikka toimintamme onkin tarkasti säänneltyä ja ohjeistettua, emme kuitenkaan ole samasta muotista puristettuja robotteja. Eri päivystäjien välillä on eroja tavoissa hoitaa asioita. Joku saattaa pitää linjaa auki hieman pidempään ns. sielunhoidollisista syistä, kun taas joku toinen saattaa hoitaa asioita vähän suoraviivaisemmin.

Joskus käy luonnollisesti myös niin, että päivystäjän ja asiakkaan näkemykset puhelun oikeasta päättämishetkestä eivät kohtaa. Esimerkiksi silloin, kun soittaja on ohjeistettu jossain asiassa, mutta ohjeet eivät oikein tunnu "uppoavan", ei päivystäjällä ole velvollisuutta jäädä linjalle jankkaamaan samoja ohjeita yhä uudelleen ja uudelleen.

Luonnollisesti joskus käy myös toisin päin: palveluun tyytymätön asiakas iskee päivystäjälle luurin korvaan, usein jonkun virkistävän toivotuksen saattelemana. "Haista vittu" - huutomerkin kanssa - on ehkä se yleisin.

Yleinen vinkki: jos olet soittanut hätänumeroon, pidä puhelin tämän jälkeen vapaana siihen saakka, kunnes apua on paikalla. Näin hätäkeskuksesta voidaan soittaa sinulle takaisin, jos tarvetta on. Soita myös uudelleen, jos tilanne oleellisesti muuttuu. Päivystäjän tulisi muistaa ohjeistaa nämä seikat puhelua päättäessään, mutta ainakin minä joudun tunnustamaan olevani inhimillinen(!?) olento, joka unohtelee asioita - vaikka ei saisikaan...

Anonyymi kirjoitti...

Kiitoksia mainiosta blogista! Kyllä tämä taas on paljon valaissut. Ehkä en ensi kerralla menetä ihan yhtä helposti hermojani, kun päivystäjä laittaa aamuneljältä ambulanssin katsomaan jotain isin pikku kannabiksen poltteliaa joka on kastellut perheriidan jäkleen housunsa. Tekee pirun hyvää pysähtyä hetkeksi miettimään asioita muiden kannalta. Ja ps. aika harvoin sitä kuitenkaan ne hermot häken takia menee. ;)

Terkkuja Kanta-Hämeen hoitajapojalta

Anonyymi kirjoitti...

Hui! hitto mitkä kylmätväreet rulevat kun luen blogia! siis hyvässä mielessä tietenkin! Itsekkin vepari puolella pyörin niin osaan kuvitella esille tuomasi tilanteet "sielun silmin"... Jatka samaan malliin!

Anonyymi kirjoitti...

Tämä ei varmaan kuulu tähän postaukseen, mutta haluaisin sanoa tällaisena tavallisena tallaajana, kuinka hirveästi on aina pelottanut soittaa hätäkeskukseen.
Kammottavin skenaario on joutua liikenneonnetomuuspaikalle keskellä yötä ihan yksin.
Mistä hiivatista tiedät, onko uhrit autoissa vai onko joku shokissa lähtenenyt kälppimään? Eli ei ole mitään hajua uhrien lukumäärästä. Olen itse jotenkin aina pitänyt sitä oleellisena tietona.
Kovasti helpotti, kun jostakin täältä luin, ettei kysymys ole lukumäärästä vaan riskeistä ja energioista (onko kolarin osallisena henkilöauto vai rekka) ja minkälainen kolari on ollut.
Kiitos siitä, ettei itse tarvitse moisia miettiä ja että oikeasti voi soittaa apua huterilla pohjatiedoilla. Jatkossa luotan siihen, että minulta kyllä kysellään oleelliset asiat.

Janne kirjoitti...

Lukumäärä on todella tärkeä tieto, ihan siinä missä energiatkin. Pointti oli siinä, että heistä ei pitäisi puhua hätäpuheluissa potilaina, vaan altistuneina. Lukumäärä vaikuttaa oleellisesti hälytettävien ambulanssien määrään.

Hätäpuhelu tulee soittaa heti onnettomuus paikalle tullessasi, ei siinä vaihessa tarvitse miettiä paikalta poistuneita altistuneita, viranomaiset ehtivät selvitä niitä, jos aihetta on. Yleensä paikalta poistuneet ovat rattijuoppoja, eivät paniikissa olevia potilaita.

Anonyymi kirjoitti...

Thänks Janne selkeästä vastauksesta!
Maallikkokieleen ei vaan ole koskaan kuulunut sana "altistunut" ja sen takia kammo on jäänyt kummittelemaan.
Tämä blogi kuuluisi olla peruskoulun 9-luokkalaisilla poispääsykokeena peruskoulusta.

Anonyymi kirjoitti...

Tää on loistava... oon lukenu alusta asti ja nyt the keikan luettuani pitää kommentoida! Tiedän tuon tunteen... itse se tulee koettua myös ja vain jokusen kerran vuodessa jonkun isomman tilanteen jälkeen jossa on ollut runs. potilaita tai muutama kriittisesti loukkaantunut... Ja kuitenkin kaikki on saatu hoidettua ja olet muistanut tehdä kaiken ym.... Sillä adrenaliini määrällä pärjää pitkään...
Kiitos tätä on hieno lukea.. jatka samaan malliin!!

ambulanssi 191

sh kirjoitti...

Mulle tuli kylmät väreet.

Anonyymi kirjoitti...

Tosi hieno blogi! Nautittavan hyvin kirjoitettu ja opettavainen. Kommentit ovat myös olleet kiinnostavia.

Minulla oli EA1-kurssilla erinomainen opettaja, joka kertoi hämmästyneille kurssilaisille, miten moni hätäkeskukseen tulevista puheluista ei sinne edes kuuluisi. Hätkähdytti silti uudestaan lukea noista turhista puheluista.

Luulen, että monia ihmisiä jännittää soittaa hätäkeskukseen ihan aiheestakin, mistä syystä soittajat saattavat sitten käyttäytyä ihan päättömästi eli kyseenalaistaa saamiaan ohjeita tai päivystäjän oikeutta kysyä tarkkoja kysymyksiä. Soitin itse kerran nuorena hätäkeskukseen enkä ollut hoksannut tarkistaa paikan osoitetta. Nolous alkeellisesta virheestä kääntyi nyrpeydeksi päivystäjää kohtaan (joka oli esimerkillisen pitkämielinen!). Vieläkin nolottaa, toivon että jos vielä joskus joudun hätäkeskukseen soittamaan puhelu menisi paremmin.

Tällä en siis pyri sanomaan, että kaikki tökeryys johtuisi kypsymättömyydestä tms. Varmasti soittajissa on laidasta laitaan kaikenlaisia ihmisiä.

Kiitos vielä hienosta blogista! Se on muistuttanut monesta tärkeästä asiasta (kuten että olisi hyvä aina tietää olinpaikkansa osoite tai muu sijainti). Jatkan varmasti lukemista.

Marko Kk kirjoitti...

Huhhuh!

The Keikka oli kyllä hermoja hivelevää tekstiä.
Kylmät väreet menevät vieläkin pitkin selkää ja vedet on silmissä.

Upeaa tekstiä hienosti hoidetusta tehtävästä.

T MKu "Vakilukija"

Timpa kirjoitti...

Päivystäjä ! Sun bogista vielä maksetaan vaikka mitä !
****

Saksalaisblogista maksettiin 47 000 euroa
MikroPC.net - pe 16.1.2009 klo 12:59

Suosittu saksankielinen it-blogi Basic Thinking vaihtoi omistajaa verkkohuutokauppa eBayn kautta.

Blogia päätoimisesti hoitanut 42-vuotias Robert Basic ilmoitti hiljattain haluavansa lopettaa Basic Thinking -bloginsa ja laittoi sen myyntiin eBayn sivuille. Huutokauppa sulkeutui eilen illalla, ja blogin osti täsmälleen 46 902 euron hintaan Kölnissä toimivan it-palveluyhtiö Serverloftin perustaja Thomas Strohe.

Basicin blogi on ollut tähän saakka yksi saksankielisen alueen seuratuimpia: viime vuonna blogilla oli peräti 2,5 miljoonaa eri kävijää. Nyt blogin hankkinut Strohe lupailikin ensimmäisessä postauksessaan jatkaa Basicin viitoittamalla tiellä, ja myös myös myyjä itse on lupautunut kirjoittamaan ensimmäisten kuukausien aikana blogiin.

Asiasta uutisoi saksalainen PC-Welt-lehti.

Heikki Siljamäki

Söppe kirjoitti...

Kiva lukea että miten se meni teidän puoleta.
Meidän puolelta The Keikka jatku the Selvityksillä mutta puhevälit sentään säilyi.
Kyllä noi the Keikat jää hyvin muistoihin ja mojnessa saunaillassa vielä käydään läpi näitä.

Anonyymi kirjoitti...

Aikamoista tekstiä! Asun paloaseman vieressä ja blogi on kyllä avannut silmät ihan uudella tavalla. Toki olen aina arvostanut työtänne (itsekin ambulanssia tarvinneena) ja nyt arvostus sen kuin vain nousee. Teette todella arvokasta työtä, kiitos siitä!!!!!!!!

Voimia!!!!!!!

t.Pinksu

Anonyymi kirjoitti...

Se on tuotapikaa 100000 hits.
Kahdessa kuukausessa aika hyvin :)

Onkohan Bloggerin palvelimella tms. hankaluuksia, kun kommentointi on melkein tyystin laantunut viimepäivinä...

Piip.ahtelija.

Mouho kirjoitti...

Voi Luoja! Lähtiköhän sulla nyt vähän mopedi käsistä tuon kuvauksen kanssa?

Sähän vertaat nyt tuota puhelua siihen, että olet "uinut haiden seassa" ja "katsonut kuolemaa silmiin". Yhtä, f**kin puhelua?? Ei oo pakko vastata, mutta oletko oikeasti katsonut kuolemaa silmiin? Ihan konkreettisesti, enkä tarkoita nyt "luurien kautta"? Toi on niin järjetöntä dramatisointia, ettei mitään rajaa.

Ja jos yksi puhelu, oli se millainen tahansa, saa sut noin sätkyksi, niin jos olisit myös vertaamasi Usain Boltin kanssa samalla radalla, todennäköisesti ottaisit 2 varaslähtöä, kun ei tota malttia tunnu ihan hirveesti olevan.

Se on tietysti ihan hyvä, että sä suhtaudut intohimoisesti duuniis, mut kyllä sä vedät värikynää mukaan ihan törkeesti. Mut kaikki tavallaan...

Anonyymi kirjoitti...

Edelliselle;
oletko koskaan lukenut ihan oikeaa kirjaa...?

päivystäjä kirjoitti...

"Sähän vertaat nyt tuota puhelua siihen, että olet "uinut haiden seassa" ja "katsonut kuolemaa silmiin". Yhtä, f**kin puhelua?? Ei oo pakko vastata, mutta oletko oikeasti katsonut kuolemaa silmiin? Ihan konkreettisesti, enkä tarkoita nyt "luurien kautta"? Toi on niin järjetöntä dramatisointia, ettei mitään rajaa.
Ja jos yksi puhelu, oli se millainen tahansa, saa sut noin sätkyksi, niin jos olisit myös vertaamasi Usain Boltin kanssa samalla radalla, todennäköisesti ottaisit 2 varaslähtöä, kun ei tota malttia tunnu ihan hirveesti olevan."

Aloitetaanpa täältä alhaalta, en ole pariin päivään ehtinyt lukemaan tai vastaamaan mihinkään.

Eli yo., voisinhan minä kirjoittaa suoraviivvaisesti vain, että puhelin soi, vastasin, se oli vähä isompi homma, hälytin ja siinähän se sitten oli.
Mutta mitä kivaa siinä on?
Isompi keikka on oikeasti hyvin harvinainen homma päivystäjälle, ja se saa aikaan aikamoisen reaktion, ihan fysiologienkin, ainakin minulla ja monella muulla tuntemallani päivystäjällä. Ei kyse ole mistään sätkystä, kyllä se puhelu hoidetaan ihan normaalisti, pointti onkin siinä, mitä kaikkea tuon normaaliuden fasaadin takana tapahtuu.

No, ehkä tämä oli sinulta osittainen provo? , mutta tottakai minä väritän, käytän sanoja ja mielikuvia, jotka sopivat tilanteeseen. Ja kuten toinen jo tähän vastasi: "katsoa kuolemaa silmiin", on hyvinkin yleinen metafori kirjallisuudessa kuvaillakseen jotain äärimmäistä tilannetta, jota the keikka on päivystäjälle työtehtävien joukossa.

päivystäjä kirjoitti...

"Tosin tässä taas piilee se ristiriita, että kenellekkään ei missään tapauksessa soisi tapahtuvan mitään ikävää."

Näin on, ei sitä koskaan kenellekään mitään pahaa toivoisi. Ja vaikka ammattiminä joskus kiroaa hiljaisia, tylsiä vuoroja, niin samalla ihmisminä on hyvinkin iloinen asiasta.
Kaksijakoista.

päivystäjä kirjoitti...

"Valitettavasti nykyisin tuntuu siltä, että häken toimialueiden suurenemisen myötä tietynlainen yhteys on kadonnut. Ennen saattoi yhdistää äänen naamaan, oli yhteisiä iltamia ja muutenkaan homma ei tuntunut niin hektiseltä ja viralliselta, puolin ja toisin. Ennen saattoi häken kanssa lörpötellä esitietoja ja heitellä huulta matkalla kohteeseen, nykyisessä viestiohjeessa taas puhelinyhteyden ottaminen teseen on suoraan saatanasta."

Tuo on täysin totta. Ennenvanhaan sitä tunsi ihmiset kentällä, äänet jne. Jos esim. joku tyri, niin se ei ollut niin paha homma, koska oli tuttu kyseessä. Annettiin palautetta puolin ja toisin ihan kasvokkain ja opittiin toisiltamme.
Nyt se on hankalampaa. Meidän häkessä on sellainen tilanne, että meillä käydään kentältä kuuntelemassa puheluita, seuraamassa toimintaa ja päivystäjät käyvät kentällä kylässä. Äärimmäisen hienoa ja tärkeää. Siinä ovat silmät avautuneet niin kenttämiehistön kun päivystäjien kohdalla.

Kun mekin aloitettiin toiminta, oli yhteydenotto kentältä hyvin tiukasti säädeltyä, varmaan sen takia, ettei alussa kun kaikki on hieman epäselvää, tunteet ehkä pinnassa, ettei homma lähde käsistä. Nyttemmin saisi tulla jo enemmänkin puheluita, ei se ainakaan minua haittaisi, jos esim. lanssi soittaisi tesepöytään ja kertoisi esim. että kohteessa oli aika hauska tilanne, tai antaisia rakentavaa palautetta niin negatiivista kuin myös positiivista.
Jonkun verran meidän alueella lanssit soittelevatkin, yleensä tietyt henkilöt ja se on aina mukavaa.

Yhteistyö sujuu paljon paremmin niiden henkilöiden kanssa, jotka sinä olet tavannut IRL, näin se vain on.

päivystäjä kirjoitti...

"Ei suoranaisesti, mutta IT on mahdollistanut sen tehtävähallintaohjelmiston ja ylipäätään koko häken nopean/järkevän toiminnan ja teollisuus tuottaa tarvittavat välineet, joilla niitä henkiä pelastetaan :)"

Tuo on hyvä kommentti, yleensä sitä vain ajattelee sitä suorittavaa polvea, eikä niitä, jotka ovat mahdollistaneet sen työn.

päivystäjä kirjoitti...

"Heräs yks aivan epäoleellinen kysymys. Miksi sulla oli toppatakki päällä? :) "

:D, no tikka on teräväinen ja tiukka, joten jos sille laittaa toppatakin päälle niin se on vielä terävämpi ja ryhdikkäämpi, eikö?
Siksi.

päivystäjä kirjoitti...

"Ja ainakaan itsellä se lopputulos ei edes ole niin merkitsevä, vaan kokonaisuus, toteutus, suoritus. Kaikkia ei voida pelastaa, ei millään. Kun tekee parhaansa, sen on riitettävä. Myös The Keikalla."

Juuri näin. Lopputulos voi olla murheellinen, vaikka on tehnyt kaikkensa, mutta kun puhutaan nimenomaan omasta suorituksesta, niin sillä ei ole merkitystä, vain sillä, että oma osa tilanteessa on mennyt suhteellisen mallikkaasti. Se on aina omanlainen ponnistus, selvitä the keikoista ja toiselle puolelle kun pääsee, fiilikset ovat moninaiset.

päivystäjä kirjoitti...

"Onneksi olkoon Päivystäjä, plogisi päätyi YleX Aamun linkkivinkiksi. Kovasti sait kehuja myös ohjelman juontajilta, ymmärtävät hyvän päälle ;)"

Ohhoh. Ei huonompi homma, ei ollenkaan. Kaikki julkisuus on hyvä julkisuus, tai miten se meni, ;).

päivystäjä kirjoitti...

"Mistä hiivatista tiedät, onko uhrit autoissa vai onko joku shokissa lähtenenyt kälppimään?"

Tuossa saitkin jo hyvän vastauksen Jannelta, enkä lisää tähän muuta kuin, että ei muuta kun luuri käteen ja soitto hätäkeskukseen. Päivystäjä kysyy sinulta kaiken tarvíttavan, sinun ei itse tarvitse miettiä kovin paljon, ja jos et tiedä vastausta, kerrot vaan ettet tiedä, päivystäjä voi tuolloin pyytää selvittämään tai sitten antaa olla, riippuen mikä tieto on kyseessä.

Eli, älä ota turhaa ressiä, päivystäjä on se joka vie puhelua, sinun ei tarvitse olla mikään kaikkitietävä lääkäri voidaksesi soittaa hätäkeskukseen. Kysymykset ovat selkeitä ja simppeleitä.

päivystäjä kirjoitti...

"Eräs asia jäi mietityttämään tässä "the keikka"-tapauksessa ja puhelun lopetuksessa. Silloin kun soitin hätäkeskukseen eräästä isommasta liikenneonnettomuudesta, niin päivystävä henkilö ei antanut minun sulkea luuria ennen kuin hän kuuli puhelimeni läpi palokunnan sireenit, jolloin hän varmisti et varmasti joku yksikkö on perillä. Vaikka sanoin, että näen vilkut horisontissa, niin en saanut sulkea puhelinta. Miten tuo asia on ohjeistettu Teillä?"

Häkepässi vastasi jo, kiitos siitä.
Eli täysin tilanteesta riippuva asia. Jos minulla on kaikki tiedot, niin silloin ei yleensä ole mitään syytä pitää linjaa auki.
Päivystäjä pitää linjaa auki tarvittaessa, mutta ei turhaan. On taas kyse hätäkeskuksen resursseista, eli voi olla esim. puhelujonoa, jota täytyy purkaa.

Anonyymi kirjoitti...

Mitä jos olen se teitä aiemmin häirinnyt känniääliö, joka on soittanut miljoona turhaa puhelua: Olen tullut kylän ainoasta baarista paikalle traktorilla ( onnettomuus johtunut kuljettamastani pimeästä traktorista ) ja ilmoitan, että tonne jokeen syöksyi kaiteen yli iso linja-auto... "Ai mis oon... öööö...vissiin Totaniissä ja tällä päätiellä..." Tuleeko sönkötykseen heti luuri korvaan vai mitä sitten tehdään... 50 ihmistä pinnistelee elämästään...

päivystäjä kirjoitti...

"Mitä jos olen se teitä aiemmin häirinnyt känniääliö, joka on soittanut miljoona turhaa puhelua: Olen tullut kylän ainoasta baarista paikalle traktorilla ( onnettomuus johtunut kuljettamastani pimeästä traktorista ) ja ilmoitan, että tonne jokeen syöksyi kaiteen yli iso linja-auto... "Ai mis oon... öööö...vissiin Totaniissä ja tällä päätiellä..." Tuleeko sönkötykseen heti luuri korvaan vai mitä sitten tehdään... 50 ihmistä pinnistelee elämästään..."

Juu, ei tule luuria korvaan. (vaikka on niitäkin häiriköitä, jotka soittavat tämäntapaisia häirikköpuheluita jokatoinen päivä...) Ellet tiedä missä olet, niin homma lähtee siitä. Päivystäjä yrittää paikantaa sinua kysymyksin ja teknisesti, jo kylän nimi riittää hälyttämiseen tällaisessa kiire-tilanteessa.
Joki on jo sinänsä hyvä tuntomerkki, sehän näkyy selvästi kartalta ja jos tiekin on tiedossa niin saadaan aika nopeasti hyvä risteyskohta.

Tai mistä on lähtenyt ja minne menossa, näillä pääsee jo pitkälle. Kyllähän tällainen tilanne viivästyttää hälyttämistä jonkun verran, mutta sille ei voi mitään.

Kalle kirjoitti...

Yhdyn täysin edellä kirjoittaneen Marko Kk:n mielipiteeseen. Kylmät väreet ja vetistyvät silmät ovat merkkejä siitä, että jotain liikkuu sisälläni. Lukukokemuksena täysin uudenlainen, tämä juttu.

Mouho kirjoitti...

"Edelliselle;
oletko koskaan lukenut ihan oikeaa kirjaa...?"


Joo, olen lukenut, mutta nähtävästi tämän kommentin kirjoittanut apina ei ole, kun ei osaa erottaa keskenään puolipistettä ja kaksoispistettä. Eikä näköjään tuo ison kirjaimen käyttökään oikein luonnistu...

Mouho kirjoitti...

"Eli yo., voisinhan minä kirjoittaa suoraviivvaisesti vain, että puhelin soi, vastasin, se oli vähä isompi homma, hälytin ja siinähän se sitten oli.
Mutta mitä kivaa siinä on?
Isompi keikka on oikeasti hyvin harvinainen homma päivystäjälle, ja se saa aikaan aikamoisen reaktion, ihan fysiologienkin, ainakin minulla ja monella muulla tuntemallani päivystäjällä. Ei kyse ole mistään sätkystä, kyllä se puhelu hoidetaan ihan normaalisti, pointti onkin siinä, mitä kaikkea tuon normaaliuden fasaadin takana tapahtuu.

No, ehkä tämä oli sinulta osittainen provo? , mutta tottakai minä väritän, käytän sanoja ja mielikuvia, jotka sopivat tilanteeseen. Ja kuten toinen jo tähän vastasi: "katsoa kuolemaa silmiin", on hyvinkin yleinen metafori kirjallisuudessa kuvaillakseen jotain äärimmäistä tilannetta, jota the keikka on päivystäjälle työtehtävien joukossa."


Toki se oli provo, ei siinä mitään, mutta mun mielestä meni hieman yli. Eikä ihan vähän, sillä joku asioista täysin tietämätön saattaa saada hieman eri käsityksen siitä, millaista tämä työ on luonteeltaan.

Ja fysiologisista reaktioista sen verran, että kun on kokenut jos jonkinlaisia reaktioita, niin ei tää duuni ainakaan mulle anna juuri mitään viboja. :) Tietysti meitä on niin erilaisia, että varmaan joku saattaa kokea asiat, kuten niitä kuvaat, mutta tunnen myös monta itsenikaltaista, joille näissä puheluissa ei ole mitään jännittävää.

Mitä tulee tuohon metaforaan, niin toki sen ymmärsin. Mutta jos vertaus menee mielestäni helvetin kauas todellisuudesta, kuten se nyt mun mielestä meni, haluan sen todeta. Kuten sanoin, mä en näistä puheluista saa sen suurempaa draamaa. Se draama on siellä luurin toisessa päässä.

Eikä kai siinä mitään pahaa oo, että sanoo oman mielipiteensä siitä, miten nää asiat näkee ja kokee? Saathan säkin kertoa oman, hieman värikkäämmän versiosi. :) Asioilla on kaksi puolta.

päivystäjä kirjoitti...

"Mitä tulee tuohon metaforaan, niin toki sen ymmärsin. Mutta jos vertaus menee mielestäni helvetin kauas todellisuudesta, kuten se nyt mun mielestä meni, haluan sen todeta. Kuten sanoin, mä en näistä puheluista saa sen suurempaa draamaa. Se draama on siellä luurin toisessa päässä.

Eikä kai siinä mitään pahaa oo, että sanoo oman mielipiteensä siitä, miten nää asiat näkee ja kokee? Saathan säkin kertoa oman, hieman värikkäämmän versiosi. :) Asioilla on kaksi puolta."

Tottakai ei ole mitään pahaa siinä, että kerrot mielipiteesi, eihän kukaan sitä ole sanonut(?). Alkuperäisestä kommentistasi ei käynyt ilmi, miksi olet sitä mieltä, vastasin sinulle tietämättä, että olet päivystäjä.

Meitä on monenlaisia, se on ihan totta ja meillä on erilaisia tapoja työstää työtä ja sen aiheuttamia tuntemuksia.
Näissä suurissa keikoissa ei todellakaan ole hirveästi aikaa keikanhoidon aikana miettiä niitä omia fiiliksiä, kuten varmaan tiedät, mutta minulla on tapana jälkikäteen käydä asioita läpi, miettiä niin omia tunteita kuin myös tekemisiä. Ihan mm. oppiakseni jotain.

Sinä et tunteile, enkä tee minäkään niin puhelua käsitellessäni, ei mitkään tunteet tai kokemukset saa vaikuttaa keikan hoitoon, mutta minä annan itselleni luvan käydä näitä tunteita läpi sitten kun se on "sallittua", se on minun tyylini. Jos joskus tulee se päivä vastaan, jolloin en enää tunne mitään, kun jokainen keikka on samalla tasolla, niin silloin tiedän, että on aika lopettaa nämä hommat. Työn pitää vaikuttaa jollain tasolla minuun, pitää herättää, tuoda niin negatiivisia kuin myös positiivisia ajatuksia. Ja puhun siis nimenomaan itsestäni, en sinusta tai kenestäkään muusta päivystäjästä. Minulle perusjuoppo on ihan eri asia kuin esim. tässä es

Ilmeisesti minun lähipiiristäni löytyy yllättävän monta näitä "tunteellisia" päivystäjiä, :). Me käydään läpi ajatuksia, kokemuksia, kysytään mielipiteitä jne. Hyvässä hengessä. Toiset tekee toisin.
---------------------------

"Eikä ihan vähän, sillä joku asioista täysin tietämätön saattaa saada hieman eri käsityksen siitä, millaista tämä työ on luonteeltaan."
-----------------------------

Toivon kuitenkin, että toin esiin sen kiireen ja kaikkea-muuta-kuin- töllön-ääressä-istumisen tässä kirjoituksessa. Se oli yksi pointti.

Meitä on monta erilaista tekijää, mutta mielestäni yleistilanne salissa ei ole konstantti, eli muuttumaton. Se elää keikkojen mukaan, joskus on kiirettä, joskus rauhallisempaa, välillä mennään aallonharjalla, välillä pohjalla. On enemmän hälinää ja vähemmän. Tästä varmasti ollaan samaa mieltä...? Ehkä.

Monipuolisuus on hieno asia, ja onneksi olemme myös erilaisia.

päivystäjä kirjoitti...

Jäi näköjään lause kesken yo. kommentissa... Eli:

Minulle perusjuoppo on ihan eri asia kuin esim. tämä esimerkkinä käytetty bussikeikka.

Mouho kirjoitti...

"Alkuperäisestä kommentistasi ei käynyt ilmi, miksi olet sitä mieltä, vastasin sinulle tietämättä, että olet päivystäjä."

En katsonut tarpeelliseksi sitä painottaa. :)

-----------

"Sinä et tunteile, enkä tee minäkään niin puhelua käsitellessäni, ei mitkään tunteet tai kokemukset saa vaikuttaa keikan hoitoon, mutta minä annan itselleni luvan käydä näitä tunteita läpi sitten kun se on "sallittua", se on minun tyylini."

Joo, duunissa en tunteile, mutta muualla kyllä. Tai tietysti joissain tapauksissa voi tulla jonkinlaisia fiiliksiä pintaan, mutta niitä tapauksia on hyvin hyvin hyvin vähän.

Tuossa työn käsittelyssä on sitten kai eroja (tietysti), koska mun mielestä päivystäjän työ ei vaadi sen ihmeemmin jälkikäsittelyä. Voi olla, että se johtuu siitä, etten millään tavalla koe olevani pelastamassa maailmaa. Enkä edes yritä sitä. Teen vain työni, pyrin parhaaseen - tietenkin, mutta se saa riittää. Niin, ja pidän huolen, että palkka on ajallaan tililläni. Kun keskuksen ovi takanani sulkeutuu, on aivan muut asiat mielessä. Tai sitten jo vähän aiemminkin... :D

------------------

"Jos joskus tulee se päivä vastaan, jolloin en enää tunne mitään, kun jokainen keikka on samalla tasolla, niin silloin tiedän, että on aika lopettaa nämä hommat. Työn pitää vaikuttaa jollain tasolla minuun, pitää herättää, tuoda niin negatiivisia kuin myös positiivisia ajatuksia. Ja puhun siis nimenomaan itsestäni, en sinusta tai kenestäkään muusta päivystäjästä."

Toivottavasti et sellaista päivää kohtaa. Jos itse ajattelisin noin, olisin voinut aikanaan jättää aloittamatta nää hommat. Mulle työ on työtä, enkä oikein usko, että se voisi minulle ihmeempiä elämyksiä antaa. Joitakin poikkeuksia tietysti on, mutta ei niistä sen enempää.

----------------

"Ilmeisesti minun lähipiiristäni löytyy yllättävän monta näitä "tunteellisia" päivystäjiä, :). Me käydään läpi ajatuksia, kokemuksia, kysytään mielipiteitä jne. Hyvässä hengessä. Toiset tekee toisin."

Sittenhän olet hyvässä tilanteessa, jos hengenheimolaisia löytyy. :)

---------------------------

"Meitä on monta erilaista tekijää, mutta mielestäni yleistilanne salissa ei ole konstantti, eli muuttumaton. Se elää keikkojen mukaan, joskus on kiirettä, joskus rauhallisempaa, välillä mennään aallonharjalla, välillä pohjalla. On enemmän hälinää ja vähemmän. Tästä varmasti ollaan samaa mieltä...? Ehkä."

Pitää paikkansa, mutta itse näen niin, että ideaalitilanteessa homma menee siten, että mitä tiukempaa meininkiä, sitä vähemmän meteliä salissa. Eli kun tulee vähän puhelua sisään, voivat päivystäjät pitää itse ns. omaa kivaa. Kun taas paska leviää tuulettimeen, keskitytään duuniin, jolloin lopetetaan kaikenlainen turha huutelu. Se, että kaikki sinkoilevat ympäriinsä, ja huutavat pää punaisena joka suuntaan, ei ole mielestäni tehokkuutta.

Simo kirjoitti...

Tätä lukiessa ei voi muuta kuin todeta, että siellä hätäkeskuksessa todella ollaan arjen sankareita. Toivottavasti jaksat toimia samalla tarmolla kuin ennenkin *peukut pystyyn*

Anonyymi kirjoitti...

helmi plogi...älä ikinä lopeta,aivan mahtavaa...jos joskus tartten teitä ni toivottavasti sä oot sinä ku vastaat..

Sami Seppänen kirjoitti...

Uusia tarinoita odotellaan kovasti, missä viipyvät :)