itsemurhayritys, joka meni pieleen

Otettiin eilen hieman siideriä työkavereiden kanssa. Mukava rentouttava ilta kaikinpuolin. Ja kävihän siinä niin kuin yleensä käy, ajettiin keikkaa... Sama kaava toistuu joka kerta kun kokoonnutaan työn ulkopuolella, kohta ei muusta puhutakaan kun viimeaikaisista työtapahtumista. Tämä on varmaan tuttua monella alalla.
No, eilinen juttelu toi muistiini yli vuoden vanhan tapauksen, erittäin hyvällä tavalla. Kyseinen keikka liukui eteenpäin kuin rasvattu salama, ja sai viime yövuorossa sivusilmällä katsotun action-leffan kalpenemaan rinnallaan. Tämä on keikka, jossa uusimuotoinen hätäkeskus saa loistaa kirkkaana, voittamattomana.

Mies soitti ja ilmoitti, että on hirttäytymässä. Päivystäjä huokaa, kiroaa itsekseen ja aloittaa tympiintyneenä tenttaamaan henkilöä. Tämä on jokapäiväistä, enkä nytkään halua vähätellä sitä, että joku oikeasti on niin huonossa jamassa, ettei näe muuta vaihtoehtoa, että joku oikeasti voi soittaa apua, ja oikeasti haluta sitä. Useimmiten ei vaan näin ole. On tyttöystävä, joka riitelyn jälkeen ilmoittaa poikaystävälleen tekstiviestillä viiltävänsä ranteet auki, on teini-ikäinen poika, joka puhelimitse uhmapäissään uhkaa hypätä junan alle. Huomionhakuisia paskiaisia, anteeksi nyt vain. Nämä tietenkin saavat ison koneiston liikkeelle, koska ei voida tietää milloin kukakin on tosissaan, mutta itsemurha-sana saa ainakin minut päivystäjänä näkemään punaista. Ne, jotka oikeasti aikovat tehdä tehtävänsä, eivät ilmoita siitä hätäkeskukseen. Yleisesti ottaen. He vain tekevät. Harvassa ovat he, jotka itse soittavat, ja kertovat, että haluavat apua, koska pelkäävät tekevänsä itselleen jotain, heitä ymmärrän, heitä on ns. mukava auttaa, koska on kyseessä vilpitön ihminen, ei dramatiikkaa, ei suuria sanoja ja lauseita. Vain paskaa elämää ja avunhuuto.
Toinen asia, mikä minua ottaa suuresti pattiin, on tapa, millä jotkut lähtevät oman käden kautta tuonpuoleiseen. Jos olet päättänyt ampua pääsi tohjoksi, niin miksi et mene jonnekin muualle sitä tekemään, miksi teet sen perheen kodissa, olohuoneessa? Kysyn vain. Ettei omaisilla olisi muutenkin vaikeaa, niin heitä varmaan auttaa suuresti aivomassa- ja veriroiskeet ympäri yhteistä kotia. Jotkut ihmiset ovat vain niin hemmetin itsekkäitä.

Sitten meillä on nämä. Nämä, jotka oikeasti ovat tekemässä itselleen jotain ja jostain syystä haluavat ilmoittaa aikeistaan viranomaisille. Ehkä jotta heidät löydettäisiin, että jollekin menee tieto kohtalosta, jonka henkilö on langettanut itselleen. Tai ehkä he eivät kuitenkaan halua olla yksin tilanteessa, kaipaavat surusaattuetta, saattamaan heidät valoon. Minulle ei onneksi vielä ole tullut puhelua, jossa ihminen päättää päivänsä livenä, samalla kun sinä saat kyseenalaisen kunnian kuunnella hänen viimeisiä sanojaan, hetkiään, askeliaan.
Taannoin yhdelle päivystäjälle soitti henkilö, joka oli päättänyt hypätä katolta. Hän jätti jäähyväisviestin ja asetti puhelimen katolle, linja auki. Päivystäjä kuuli loitonevien askelten kumahtelevan peltikatolla ja sitten yhtäkkiä oli hiljaista. Samalla poliisipartio tuli paikalle ja ilmoitti, että henkilö on hypännyt. Jotkut päivystäjät ovat olleet vaarassa saada tinnituksen kun ilmoittaja on laukaissut aseen puhelimen mikrofonin vieressä. Yleensä nämä eivät ennen tekoa suostu kertomaan missä ovat. Ei myöskään tämän keikan mies.

Tämä hirttäytymässä oleva mies oli tosissaan. Narut, solmut ja systeemit, kaikki valmiina. Päivystäjää ei tässä vaiheessa kiinnosta mikään muu kuin se, että missä henkilö on. Tätä tämä herra ei tahtonut kertoa, mainitsi ainoastaan kaupunginosan. Ja homma lähti käyntiin.... Viereisen pöydän päivystäjä lähti puhelinnumeron perusteella etsimään liittymän omistajaa ja sen myötä osoitetta. Koko ajan puhelun vastaanottanut päivystäjä tenttasi ilmoittajaa, yritti saada jotain irti. Ei mitään. Kotiosoite löytyi ja se oli kuin olikin ilmoittajan nimeämässä kaupunginosassa. Hurraa-huutoa, actionia! Ei ollut toki varmaa, että mies olisi kyseisessä paikassa, mutta todennäköisyys oli erittäin suuri.
Samassa mies poistuu puhelimen ääreltä, jättää linjan auki ja päivystäjä kuulee kun hän ähkii narun kanssa, kolistelee ja sitten... korinaa. Hän teki sen. Mahdollinen osoite oli juuri saatu selvitettyä, joten hälytys lähti ambulanssille sekä pelastukselle. Nyt oli sekunneista kiinni.
Poliisin tehtävänseuranta (tämä on yksi päivystyssalin tehtävistä, siitä lisää toiste) vilkaisi järjestelmää, josta näemme jokaisen poliisipartion sijainnin ja havaitsi, että lähistöllä oli yksi vapaa partio. Heille välittömästi tieto, ja matkaan he lähtivät.
Partio oli paikalla samaan aikaan kuin ambulanssi vasta pääsi ulos tallistaan ja kaarsi ensimmäiseen risteykseen. Linja edelleen auki, vielä kuului korinaa, ääniä, edelleen elimistö taisteli elämästään, mutta aika oli loppumassa. Hän oli roikkunut jo yli minuutin. Poliisin partio näki ikkunasta miehen ja säntäsivät takapihalle, radiossa kuului konstaapelin hengästynyt tiedote, haalareiden kahina, askelten määrätietoisuus, tappelu aikaa vastaan. Puhelu auki päivystäjällä. Kaiutin päällä, me muutkin kuuntelemme, seuraamme. Odotamme. Kehomme jännittyvät, laskemme sekunteja, emme liikahdakaan. Jostain syystä puhelimetkin ovat hiljaisia. Pidätämme hengitystämme, ja tuntuu kuin koko maailma olisi hiljaa kanssamme.
Linjalta kuuluu yhtäkkiä ikkunan helinä, lasi särkyy, pirstaleet lentävät. Poliisit tulevat ikkunan läpi kuin Rambo konsanaan, näemme mielessämme kuinka he liitelevät hidastetusti, kyyristyen, asuntoon sisään, lasinsirpaleiden lentäessä heidän ympärillään, tarttuen hiuksiin, vaatteisiin. Mahtipontinen musiikki soi päivystäjien korvissa kun he tiukasti partion silmin näkevät asunnon ja siellä roikkuvan miehen. Seuraavaksi kuuluu kuinka sinihaalarit yrittävät saada miehen alas, he tekevät töitä tosissaan, hengitys on tiivistä, raskasta. Ja iso massa rojahtaa maahan. Hän on irti. Tajuton, mutta hengittää. Päivystyssalissa kuuluu yhteinen uloshengitys. Toivoa on vielä.
Ambulanssi on parin minuutin päästä kohteessa ja aloittavat toimenpiteet. Mies viedään elossa sairaalaan.

Sinä päivänä hätäkeskus sai uuden vihamiehen, hän, joka epäonnistui itsemurhayrityksessään hätäkeskuksen takia.
Oliko turha pelastus? Ehkä. Muistuu mieleen tapauksia, jotka uusivat yrityksensä myöhemmin ja myös onnistuvat. Mutta oliko se mahtavaa? Upeeta? Kyllä. Kyllä. Kyllä.

Ja ah, niin hienoa.