Kaikkien hörhöjen, väärällä asialla olevien ihmisten ja turhuuksien keskellä, osalla soittajista on oikeasti hätä. Ja välillä lopputulos on kuolema. Ammattikielellä X-1 ambulanssille. Aina tuon koodin kuuleminen ei hetkauta, olkapäiden kohotus, ylimääräinen huokaus ja asia on jo pyyhkiytynyt pois mielestä. Oli odotettua, vanha ihminen, "oli aika lähteä", "kilometrit tulivat täyteen". Kasvottomia tapauksia.
Kuolemasta saa myös väännettyä vitsiä, niin kuin lähes kaikesta päivystyssalissa ja juttu lentää, tummanmustana. Esim. yhdelle päivystäjälle sattui saman vuoron aikana useampi kuolemantapaus samaan kuntaan, jolloin kyseisessä kunnassa asuva päivystäjä tokaisi: "älä nyt tapa enempää, veroprosentti nousee ens vuonna!" Ja nauru raikaa. Viikonloppuna tein yövuoron hyvän teon kun "tapoin" huumehörhön. Yksi ongelma vähemmän yhteiskunnalle. Ja tuuletettiin. Kaikki kyseisen henkilön "kaverit" työllistivät koko yön, joten oli helpotus päästä yhdestä eroon. Työkaverit onnittelivat ja kiittivät. (En tietenkään aiheuttanut kyseisen henkilön kuoleman, mutta työkavereiden kesken tapoin hänet, koska oli minun keikka.)
Kylmää? Ehkä. Julmaa? Sitäkin ehkä myös. Mutta koskaan nämä naurut ja riemut eivät kohdistu vainajaan, emme ilku Jani Suomisen kohtaloa, vaan hörhöä, lukua, tilannetta, meille virtuaalisia tapahtumia, joihin ei saa kosketusta. Varsinkaan silloin kun ilmoittajana on esim. kyseisessä tapauksessa ryyppykaverit, jotka ovat niin sekaisin, etteivät edes osoitetta saa sanottua. Tämä on kuin videopeliä, kartalla yksiköt liikkuvat, näemme tapahtuman sijainnin ja silmissämme näemme myös henkilöt paikan päällä. Virtuaalihenkilön menetys ei tunnu missään.
Kuolema on luonnollista, jokaisen aika tulee vastaan jossain vaiheessa, yhteiskuntamme on vain vieraantunut niin paljon tästä syvänsynkästä asiasta, että siitä on tullut lähes tabu, asia, joka puetaan kaapuun, peitetään, halutaan unohtaa.
Usein ne, jotka ilmoittavat omaisesta, jonka päivystäjä toteaa elottomaksi, pysyvät aika hyvin kasassa, ryhtyvät elvyttämään (mikäli ns. maaginen raja, 20min, ei ole ylittynyt, jolloin ei anneta elvytysohjeita), ja toimivat. Harva ryhtyy hysteeriseksi, jotkut itkevät hiljaa, nyyhkyttävät, taustalla ihmiset lausuvat: "ei, ei, ei". "Älä lähde vielä Jorma, älä lähde". Suurin osa ymmärtää mistä on kyse. Kun kysytään hengittääkö potilas normaalisti ja pyydetään laittamaan kämmenselkä suun ja nenän eteen, "tuntuuko ilmavirtaus?", on hetken hiljaista ja sitten vastaus tulee sydäntäsärkevällä ymmärryksellä, hiljaa. "Ei..." Jotkut eivät halua tunnistaa sitä, ettei hengitys tunnu, eivät hyväksy, kieltävät ja kertovat, että kyllä se hengittää. Suurin osa suostuu elvyttämään ja tekemällä jotain he saavatkin lisäponttaa, uutta voimaa.
Harvoin näitä äkkielottomia saadaan ns. käyntiin, mutta silloin kun yksikkö ilmoittaa kuljettavansa, riemu nousee kattoon salissa. "Ne kuljettaa!" "Se saatiin käyntiin!" "Hyvä Liisa!" Elämä on voittanut, ainakin nimellisesti, hetkellisesti. Lopputulos voi olla se ja sama. Kuolema, tai jopa se pahempi, aivovaurioita, vuodepotilaaksi joutuminen jne. Mutta se, että potilaan sydämeen on saatu rytmi elvytyksen myötä, on voitto itsessään. Siitä voitosta päivystäjä saa osan, ja kuinka riemullista se onkaan.
Kuolemalla ei ole kasvoja hätäkeskuksessa. Se pysyy loitolla, ei pääse iholle, ei pureudu mieleen, ei muistiin. Paitsi.
Lapset. Nuoret ihmiset. Henkilöt, joiden aika ei vielä tulisi tulla täyteen. Näistä tulee paska maku suuhun. Muistan kuinka vuosia sitten jouduin antamaan elvytysohjeita isälle, joka elvytti 6-vuotiasta poikaansa. Kesti 20 minuuttia ennenkuin ambulanssi oli paikalla, minä koko ajan isän kanssa yhteydessä. 20 minuuttia. Äiti joutui poistumaan ulos koska ei kyennyt olla läsnä tilanteessa. Muistan keikan, josta minulle kerrottiin vuoronvaihdossa (ei siis ollut oma keikka, enkä edes ollut livenä paikalla seuraamassa sitä). Aviomies löysi viimeisillään raskaana olevan vaimonsa elottomana vessasta. Asunnossa myös lapsia. Mies elvytti. Kroppa siitä tuli. Ja tämän myötä sitä synkistyi hetkeksi miettimään elämän epäreiluutta. Ei ollut oikein, ei. Muistan eräänä jouluna kuinka vanhempi mieshenkilö lyyhistyi kun oli kantamassa joulukuusta sisälle lapsenlapsensa kanssa. Muistan kätkytkuoleman, vanhemmat sekaisin surusta. Muistan tuoreen tapauksen, jossa 20v nuori nainen ajoi ulos ja kuljetettiin kiireellisenä sairaalaan. Hätäkeskuksessa selvitettiin omaisten puhelinnumeroita. En tiedä koittiko tytön aika vielä vai ei. Elossa hän päätyi sairaalaan, huonossa hapessa. 20v, ja naps, elämä sammuu. Muistan hirvikolarin, josta apumiehen paikalla istunut mies soitti. Oli niin shokissa, että ilmoitti vähäisistä vahingoista, eikä mitään henkilöille, puhui selkeästi ja kiroili autoa sekä hirveä. Onneksi tuli toinen puhelu, jossa selvisi, että kuskina ollut vaimo oli tajuton, katto painunut sisään hänen kohdallaan. Hän menehtyi sairaalassa. 40-vuotias.
Taannoin 11v poika hirttäytyi asuntoon. Taustalta kuului äidin suruntäyteinen ulvonta, kuin susiemon raastava huuto menetyksestä. 11v poika. Mikä ajaa tämän ikäisen tekemään jotain tällaista...? Käsittämätöntä.
Emme koskaan tiedä, milloin aikamme tulee. Milloin hengitys hiipuu ja elämän liekki sammuu.
Ei tämä työ aina hauskaa ole, ja ne minuutit, jotka sinä odotat linjalla ilmoittajan, omaisen, työkaveri, ystävän kanssa ennenkuin yksiköt ovat kohteessa, ovat joskus hemmetin pitkiä. "Apu on koko ajan tulossa, jatkakaa sitä painelua", "hyvin menee, jaksakaa vielä", "ei mene enää kauan", "te ette nyt voi tehdä mitään muuta".....
Käykää ensiapukursseja, harjoitelkaa elvyttämistä, koska koskaan ei tiedä, milloin joutuu auttamaan läheistään tällä tavoin. Neuvot saa aina hätäkeskuksesta, kukaan ei ole siinä tilanteessa täysin yksin, mutta jo pieni haju siitä, mitä on tekemässä auttaa niin päivystäjää kuin myös itseä.
Nykyään ei enää puhalleta, ellei kyseessä ole lapsi tai hapenpuutteesta johtuva elottomuus, eli esim. hukkuminen tai tukehtuminen. Ainoastaan painetaan. Katsokaa, että henkilö on selällään, sellaisessa paikassa, että hänen ympärillä mahdutaan työskentelemään.
Aseta kämmenen tyvi potilaan rintakehän keskellä, nännien väliin, ja toinen käsi päälle. Pidä käsivarret suoristuneina ja anna voiman tulla hartioista, älä siis paina käsilläsi. Pumppaa 30 kertaa tiheään tahtiin, enemmän kuin kerran sekunnissa, 100 painallusta minuutissa. Laske ääneen, jotta päivystäjä, sekä sinä itse, kuulet. Palaa tämän jälkeen puhelimeen, päivystäjä kertoo oliko rytmi oikea, antaa lisäohjeita tilanteen mukaan ja ellei potilas ole reagoinut, tulee sinun nyt jatkaa painelua kunnes potilas antaa elonmerkkejä tai apu on paikalla, ja antaa luvan lopettaa. Eli et lopeta sinä hetkenä kun ambulanssihenkilökunta tulee ovesta sisään, vaan jatkat kunnes saat luvan lopettaa, samaa rytmiä. Painelu ylläpitää sydämen sähköistä toimintaa, jos sellaista on, ja heti kun lopetat myös toiminta lakkaa. Painelun pitää olla katkeamatonta.
Onnettomuudessa elottomaksi menneitä henkilöitä ei elvytetä, mutta on yksi asia jonka voi tietyissä onnettomuuksissa tehdä ja siten varmistaa, ettei potilas ainakaan kuole hapenpuutteeseen. Liikenneonnettomuuksista johtuva tajuttomuus aiheuttaa usein sen, että pää kellahtaa eteenpäin, joka taas aiheuttaa sen, että ilmatiet menevät tukkoon. Potilas ei saa henkeä, vaan tukehtuu. Lähes varma kuolema, vaikka henki olisi muuten pelastettavissa.
>Nosta pää varovasti pystyasentoon, ja pidä se siinä kunnes apu on paikalla. Ja olet voinut pelastaa ihmisen hengen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
32 kommenttia:
Kiitos hyvästä ja niin aidosti todellisuudesta kertovasta blogista!!
Tälläistahan tämä on, päivystäjän elämä. Täytyy kait olla hieman hullu että tätä jaksaa. Jaksamista sinne työn rankan koitoksiin.
t:kolleega
Olen itse miettinyt miksi jotkut keikat jäävät mieleen ja taas toiset keikat hyvä jos muistaa edes mitä siellä on edes sattunut tai missä tarkemmin ne on ollut puhumattakaan oliko henkilö vahinkoja.
Oli tehtävä minkälainen tahansa mutta jos jostain tulee tietoa että siinä on osallisena lapsi, minulla itselläni tulee väkisin pari pykälää virtaa lisää. Jos siinä sattuu käymään vielä huonosti niin on varmasti taattu että sen keikan käy useaan kertaan läpi vaikka heti olisi selvää ettei olisi pystynyt auttamaan.
Porukan sisäinen huumori voi tosiaankin välillä tuntua ehkä jopa julmalta, mutta oma työ porukka on oikeastaan ainut missä asiaa voi käydä läpi ja huumorihan on koettu hyväksi keinoksi.
Kaikki jos vaan jättäisi pyörimään omaan päähän, niin osastoilla rupeaisi paikat käymään vähiin...
Ensiapukursseista ja elvytyksen harjoittelusta tuli mieleeni: Ollessani autokoulussa, opettaja sanoi jollakin teoriatunnilla, että hänen mielestään olisi hyvä, jos ajokortin saamisen edellytyksenä olisi suoritettu ensiapukurssi. Moinen käytäntö ei ainakaan lisäisi kuolemia.
Ensiapukurssien ja elvytysharjoittelun lisäksi haluaisin vielä kehottaa niitä, jotka siihen kelpaavat, luovuttamaan verta. Meikäläisen henki on pelastettu kahteen kertaan luovutusverellä. Molemmilla kerroilla olin niin pieni, etten muista tapauksia. Itsekin luovuttaisin, ellei pitkäaikaissairauteni sitä estäisi.
Tottahan se on, me jotka työskentelemme tämmösissä ammateissa, esim. palopuoli,sakut,päivystäjät, poliisit, meidän huumori on välillä tosi synkkää, raakaa ja ulkopuolisten mielestä varmaan hieman sairasta! Mut jotta jaksais tätä hommaa on pakko löytyä huumoria, ilman sitä ei kyllä pärjää...tai sitten tosiaan osastopaikat täyttyvät pikaisesti! Harvoin näistä keikoista tulee muuta ku x-1:siä mut sillo harvoin jos pääsee jopa kuljettamaan, onhan siinä pikkasen riemuisa tunne, varmaan samanlainen teill'ä päivystäjilläkin! Mut harvinaista herkkua se taitaa olla...mut kyl meiltä muiltakin löytyy raakaa huumoria, ette te päivystäjät ole yksin siinä, onneks kaikki eivät kuule tai ymmärrä meidän piilovittuilua...! :)
Hieno teksti ja arvostusta teille, että jaksatte tehdä työtänne. Musta ei olisi tuohon hommaan edes tunniksi.
Mahdollisesti tyhmiä kysymyksiä, jotka heräsi viimeisestä kappaleesta.
Saako päähän oikeasti koskea onnettomuustilanteessa?
Miten halvaantumisriski tai jonkun muun vamman aiheuttaminen? En haluiaisi omatunnolleni taakkaa, että olen aiheuttanut vamman ja mahdollisen kuoleman koskiessani loukkaantuneeseen ihmiseen ilman tietoa mitä olen tekemässä.
Jos et koske päähän ja avaa ilmateitä niin ihminen kuolee, ei siinä vaiheessa pidä jäädä miettimään uskaltaako vai ei, jos potilas on halvaantunut niin todennäköisesti jo törmäys on aiheuttanut sen. Ei henk.koht ole tullut ainakaan minulle sellaista tilannetta jolloin potilas olisi saanut halvauksen kun ilmatiet olisi avattu. Suurin haitta tulee vasta jos ihmistä aletaan väkisin retuttamalla repimään autosta ulos, samaa koskee mitä tahansa vammapotilasta joten uskaltakaa koskea ja avakaa ne ilmatiet ja muistakaa tukea niskaa käsillä mutta älkää ilman asiantuntemusta lähtekö repimään ulos autosta koska tämä jos mikään on suurin riski vammapotilaalle!! Ja suurin osa ihmisistä menee tajuttomaksi siitä törmäyksestä ja selviivät ilman sen suurempaa vammaa mutta kuolevat siihen kun pää retkottaa ja henki ei kulje..
Satunnaisia onnistumisen riemuja koetaan silloin tällöin. Kuitenkin, kuten muutkin ovat todenneet, lapset saavat tunteet pintaan. Itsellänikin on pari pientä, ja puhelutilanteen aikana käy mielessä kaikki mahdollinen mitä voisi pienen elämän säilyttämiseksi tehdä.
Työporukalla taannoin läpikäytiin keikka, jossa pikkumuksu oli imaissut pikku Lego-palikan kurkkuunsa ja kävi muuttumaan väriltään ja olemukseltaan smurffiksi. Äiti hädissään kuitenkin kokosi itsensä ja hyvien hätäkeskuksen antamien ohjeiden mukaan toimiessaan sai legon pois nielusta.
Mielenkiintoista oli havaita, että jopa eräs pelastuslaitoksen tankin kuski aktivoitui ollessaan lähellä kohdetta ja lähti apuun. Hän kuuli kun alkuvaiheessa mm. ensivasteyksikkö sai hälytyksen.
Naapureilla on saattanut olla ihmettelemistä kun pihaan kaartoi sammutusauton ja säiliöauton lisäksi perus- ja hoitoyksiköt. Avun saapumisen kannalta nopeus on tärkein, eikä se millä paikalle saavutaan. Vrt. iso säiliöauto tässä tapauksessa.
Lego oli toki ollut sen verran kauan ilmatie-esteenä, että hoitoyksikkö kuljetti muksun kiireellisenä vielä erikoissairaanhoidon lasten päivystykseen.
Ensihoidon joka portaassa koimme onnistumisen riemua kuitenkin, ja puhelimitse hoitoyksikkökin oli jälkipuinnissa mukana osittain.
Minä itkin.
Kiitos siitäkin tunteesta!!!!
Tähän asti ehkä pahimmalta on tuntunut kun radiosta kuuluu nieleskelevän naissairaankuljettajan ääni: "kohteessa X-1, kuljetetaan vanhemmat paikkakunnan X terkkariin". Potilas 4v lapsi, tukehtui allergisen reaktion aiheuttamaan kurkun turpoamiseen.
Mä en ollut paikalla, olin työvuorossa häkealueen toisella puolella. Mutta se tuska mikä tämän sakun äänestä kuului kosketti todella syvältä. Siinä tuli työparin kanssa istuttua tovi ihan hiljaa...
Mutta kuten Päivystäjä ja moni muukin jo on todennut, opetelkaa peruselvytys ja muut perusensiaputaidot. Se on kansalaisvelvollisuutemme pystyä auttamaan jos sellainen tilanne eteen sattuu. Koska mikään ei ole hienompi tunne kuin se, että omilla toimillaan on ihmistä auttanut, jopa pelastanut hengen.
Ensiapua on tullut monesti harjoiteltua, mutta mitään virallista "korttikurssia" en ole vielä käynyt, mutta huomenna sekin alkaa :) Sitten on edes 16 tuntia opetusta, niin pääsee jo alkuun sillä välin kun puhelin soittaa häkeen :)
Musta huumori on ehkä juurikin sairaan kuuloista, mutta toisaalta niin parasta, etenkin vakavissa tilanteissa. Sillä saa ikävät asiat käännettyä mielessään positiiviseksi.
jos pumpataan 30krt 100krt/min tahilla niin mitäs sen jälkeen? (tässähän tulisi ne puhallukset) mutta ku niitä ei tarvii antaa niin odotellaanko sen aikaa ku ne puhallukset ois ennen vanhaan suoritettu ja jatketaan, vaiko pumpataan niin kauan ku ruista on ranteessa ja levätään hetki ja aloitetaan taas alusta niinku me tuolla kentällä ollaan päästy tekemään niitä x-1. taas lähti mopo moottoritielle mutta hyvä ja hauska ja surullinen jne blogi sinulla.
"....jos pumpataan 30krt 100krt/min tahilla niin mitäs sen jälkeen?"
Ellei potilas reagoi, niin jatketaan painamista kunnes apu on paikalla ja antaa luvan lopettaa. Painamisen pitäisi olla keskeytymätöntä, mutta jos ei jaksa niin ei jaksa. Laskeminen tosiaan auttaa pitää rytmiä yllä, sekä kertoo päivystäjälle onko rytmi oikea. Käynpä tekemässä pienen muokkauksen tekstiin tämän kysymyksen perusteella, :). Kiitos.
Monesti on tullut huomattua, että ihmisiä oikeasti kiinnosta se lähimmäinen siinä bussin viereisellä penkillä. Jos se siitä kaatuu maahan elottomana, niin entäs sitten? Evvk. Muille sitä vaan sattuu, vaan ei mulle. Eikös niin? Mutta mitä jos se kaikista todennäköisyyksistä huolimatta sattuisi sittenkin olemaan oma äiti tai isä, poika tai tytär, puoliso, veli tai sisko? Olisiko sittekin pitänyt käydä se ea-kurssi? Siinä vaiheessa on hieman myöhäistä pohtia sitä.
Ei se kurssi takaa sitä, että lähimmäinen pelastuu, mutta antaa se kuitenkin pienen toivonkipinän siitä. Ja auttajalle itseluottamusta toimenpiteiden suorittamiseen. Varsinkin jos kurssin jälkeen vielä muistaa/jaksaa/viitsii käydä aina silloin tällöin kertaamassa taitojaan. Siitäkin huolimatta, että olen ennen nykyistä uraa kuljetellut sairaita ja joskus jopa painellut rintakehää 5 (sentti)metrin syvyyteen, ilmoittauduin viime viikolla kurssille. Übung macht den Meister, kuten entinen saksanopettakin asian aikoinaan ilmaisi.
Hyvin pitkälti samoilla linjoilla tuosta ea-kurssin käymisen tarpeelliseuudesta. Itsekkin ampparissa työskentelevänä on tullut usein mietittyä (niin yksin kuin porukalla) että kuinka paljon tilanteessa voitaisiin tehdä jo sillä kylkiasennolla, tai edes hengitysteiden avaamisella, puhumattakaan ppe:stä. Etenkin maakunnissa maallikko toimilla voidaan ostaa sitä hyvinkin kallista aikaa...
Lapset ja vauvat kyllä jää mieleen ja koskettaa. Kohdalle on sattunut ainakin eloton lapsi, raiskattu lapsi, pahoin hakattu vauva, kuolonkolarissa ilmoittaja kuvailee vauvan ruumiita olevan siellä täällä... Muut unohtuu, nämä ei.
Oli noitten esimerkkitapaustesi joukossa myös oma keikkani, joten taidanpa arvata missä häkessä työskentelet... mietin vaan että miten paljon noista voi paljastaa näin julkisesti, sillä tunnistin sen omalle kohdalle osuneen, vaikka jotain tietoja olikin muutettu?
Kyllä täällä kentälläkin aina mielellään huikkaan infolla että kuljetetaan 701A, vaikkei siitä sitten enää veronmaksajaa tulisikaan. On ainakin onnistuttu alkutilanteen suhteen. Ja aina sen onnistumisen yksi tärkeä lenkki on ollut häke.
Koskaan ei ole tullut mieleen mollata teikäläisiä, vaikka tilannetiedot on epämääräiset, kohteessa jotain ihan muuta mitä piti tai muuten ei mene putkeen. Parhaanne teette niin tekin kuin mekin.
Tälläinen PIKAinen tervehdys vaan täältä kentän suunnasta ;-)
On mahdollista, että joku tunnistaa jonkun keikan, esim. ne, jotka olivat mukana hoitamassa Svetlanaa (josta kirjoitin aikaisemmin) tunnistaisi ihan varmasti kys. tapauksen. Tärkeää on kuitenkin se, ettei kukaan ulkopuolinen osaa tunnistaa tilanteita tai henkilöitä. Eli ei nimiä, ei osoitteita tms. Kaiken tämän olen muokannut, sekä muita tietoja, jotka ovat jollain tavoin niin erikoisia, että joku, joka ei ole ollut mukana hoitamassa tapausta, voisi mahdollisesti tunnistaa tilanteen.
Hmm... en työskentele P-alkuisessa hätäkeskuksessa, ;). Rajaa pois aika monta, mutta ei se mitään. Ei sillä itse asiassa ole niin väliä paljastuuko työpaikkani, mutten ainakaan vielä koe tarvetta kertoa sitä, :).
Entä ovatko nuo kaikki kuvaamasi puhelut itsellesi tai omassa häkessäsi tapahtuneita? Nimittäin en usko että samanlaista keikkaa olisi kovin montaa ollut. Tai sitten olet onnistunut muuttamaan yksityiskohdat toista keikkaa vastaavaksi. No, en toki ala vänkäämään, vaan toivottelen hyvää joulun odotusta sinne, pitkää pinnaa ja aurinkoista mieltä ;-)
"Entä ovatko nuo kaikki kuvaamasi puhelut itsellesi tai omassa häkessäsi tapahtuneita?"
Jep. Suurin osa on omia puheluita, jotkut ovat samassa vuorossa tulleita, mutta toiselle päivystäjälle. Kaikki oman hätäkeskuksen puheluita ja keikkoja.
Ehkä tämä vain kertoo sen, etteivät kuvaamani keikat ole selkeästi tunnistettavissa edes kenttäpuolella, vaikka jokin tuntuukin tutulta. Ihan hyvä homma siis. :)
Hyvää joulunodotusta sinnekin, ja jaksamisia keikan ajoon!
Kiitos mielenkiintoisesta blogista.
Olen käynyt ea2-kurssin se oli räätälöity ns. extremeurheilijoille ja suoritettiin metsässä. Siinä oppi paljon hyödyllistä varsinkin siitä miten toimia, jos on paikassa minne apu ei välttämättä ihan heti tai helpolla pääse.
Minäkin suosittelen kyllä ea-taitojen opettelua kaikille.
Kuinka uusi asia tuo on, että elvytyksessä ei enää puhalleta? Kävin SPR:n järjestämän EA1:n noin vuosi sitten, ja silloin opetettiin vielä painelemaan ja puhaltamaan suhteessa 30:2.
"Kuinka uusi asia tuo on, että elvytyksessä ei enää puhalleta? Kävin SPR:n järjestämän EA1:n noin vuosi sitten, ja silloin opetettiin vielä painelemaan ja puhaltamaan suhteessa 30:2."
Hätäkeskuksessa nämä ohjeet ovat olleet voimassa yli vuoden. Nyt en heti muista milloin tulivat voimaan, voi olla jopa 2v sitten. On toki hyvä, että ea-kurssit käyvät läpi puhaltamista, koska sitäkin voidaan tarvita, juuri lapsipotilaiden sekä hapen puutteesta johtuvien elottomuuksien kanssa. Syy, miksi puhaltamista ei enää ohjeisteta muulloin kuin yo. mainituissa tilanteissa, on se, ettei siitä ole mainittavaa hyötyä potilaille. Puhallusneuvominen on vaikeaa ja mitä tärkeämpää, hyvin harvaa osaa puhaltaa oikein, eli niin, että puhallus menee keuhkoihin, eikä vatsalaukkuun, josta vain on enemmän haittaa kun hyötyä.
Tuli tässä myös mieleen, että saavatko hätäkeskukset sekä ea-kurssit ohjeensa eri tahoilta... Täytyypi tutkia.
Ja elvytyksestä vielä, www.kaypahoito.fi hakusanalla evlytys, selviää, että puhelinelvytysohjeet sisältävät nykyään vain painalluksen, mutta PPE on edelleen sekä puhallus, että painallus.
Tausta uudelle ohjeistukselle (joka on itse asiassa ollut voimassa jo vuodesta 2006, kylläpä se aika rientää...) löytyy osoitteesta: http://www.kaypahoito.fi/kh/kh_julkaisu.NaytaArtikkeli?p_artikkeli=nak02295.
Tarkennukseksi vielä aiempaan kommenttiini, että EA1-kurssilla neuvottiin antamaan puhallus–paineluelvytystä kaikille. Lapsen ja aikuisen välillä oli vain se ero, että lapsen elvytys aloitetaan puhaltamalla, aikuisen painelemalla.
Kiitokset kuitenkin selvennyksestä. Eli ymmärsinkö oikein, että puhallus–paineluelvytystäkin voi edelleen antaa, jos osaa (ja ilkeää), mutta pelkkä painelukin on parempi kuin ei mitään?
Kiitokset myös mahtavasta blogista!
"Eli ymmärsinkö oikein, että puhallus–paineluelvytystäkin voi edelleen antaa, jos osaa (ja ilkeää), mutta pelkkä painelukin on parempi kuin ei mitään?"
Juuri näin.
Kiitos. Koittakaa jaksaa siellä, hyvää työtä teette. =)
Liikutuin minäkin. Enkä herkisty herkästi, kokenut kenttämies. Se vaikuttaa kun rankat asiat, jotka on oppinut ohittamaan, joku pukee sanoiksi.
Kerran mua ärsytti oikeasti, kun olin 14-vuotias ja löysin itsetuhoisen siskoni verilammikosta sängyltään. Hän oli viiltänyt käsiinsä niin syviä haavoja, että lihat näkyivät. HäKe oli asiallinen, mutta ambulanssimiehet eivät! Soittivat ja kysyivät, että "mitä siellä on nyt tapahtunut?" ja kerroin. "Puhuuko hän?" "Vastaa, kun kysytään, mutta epäselvällä äänellä" "NO NIIN NIIN MUTTA PUHUUKO?!?!?!?!?!?!" (HALOO, hanki kuulo! Johan mä sanoin että puhuu!)
Kun tulivat meille, ärisivät sisarelleni ja tiuskaisivat että "nouse nyt ylös siitä!" Hysteerisenä itkin tilannetta ambulanssimiehille ja isäni joutui hänet itse ajamaan sairaalaan ambulanssin perässä. He olivat olleet ulkona syömässä äitini kanssa, ja olin heidät soittanut kotiin.
Pakko sanoa, että blogisi perusteella vaikutat minusta äärimmäisen vastenmieliseltä henkilöltä. Blogihan ei koko totuutta kerro tietenkään, eikä lopullisia oletuksia voi tehdä. Itse kun olen puhelintöitä myös tehnyt, osaan kyllä samaistua voimakkaisiin ärsyyntymisentunteisiin, jotka aiheutuvat joistakin neropateista.
Silti esimerkiksi tapa, jolla olette "iloisia" siitä että on taas saatu yksi narkki pois "yhteiskuntaa saastuttamasta" on vastenmielinen. Okootkin vaikka huumorilla sanottu, surullista jos tämä kuvastaa vähääkään ajattelutapaanne asioista. Lapsille, nuorille, äideille ja isille ja muille söpöläisille kyllä sympatiaa riittää kun heille ikävästi käy, mutta kuules. On se narkkarikin jonkun lapsi, ja heillä yhtälainen oikeus täällä elää kuin kaikilla muillakin. Omasta mielestäni ihmisarvo ei ole siitä kiinni, käyttääkö aineita vai ei. Luultavasti aineittenkin käyttöön ovat tietyt syyt johtaneet. Ihmiset tekevät huonoja valintoja. Surullista, että jotkut jaksavat ihmisiä jaotella tällä tavoin eri kasteihin. Kyllä omasta mielestäni jokainen elämä on ihan yhtä arvokas.
Mietinpähän vaan, että jos esim. oma lapsi olisi narkkari ja aineeseen kuollut, esimerkiksi. En olisi varmaan erityinen iloinen siitä, että muiden ihmisten kanta asiaan olisi se, että "hyvä juttu vaan että sellaiset paskaläjät lähtevät täältä toisia vaivaamasta". Eikä siis tosiaan hyökkäyksenä juuri sitä yksilöä kohtaan- vaan noin yleisesti. Tokihan sinä saat olla itse asioista ihan sitä mitä mieltä mitä tykkäät.
Saharausku, jos jotakin, voin sen sanoa, ettei kaikesta kannata ajatella sillä tavalla, kuin luulet ihmisten näitä asioita miettivän. Vilkkuala on sellainen, että jokaisella on oma tyylinsä käsitellä näitä asioita omalla tavallaan, ja karukin teksti tai huumori ovat vain keinoja ilmentää niitä. Lähtee minullakin välillä jonkin verran tekstiä valituista asiakkastai, silti se ei poista sitä, että välitän jokaikisestä ja teen parhaani.
Onko joitain tapauksia joissa löydetään kuolleena eikä alata elvyttämään?
Lähetä kommentti