tiistai 16. joulukuuta 2008

itsemurhayritys, joka meni pieleen

Otettiin eilen hieman siideriä työkavereiden kanssa. Mukava rentouttava ilta kaikinpuolin. Ja kävihän siinä niin kuin yleensä käy, ajettiin keikkaa... Sama kaava toistuu joka kerta kun kokoonnutaan työn ulkopuolella, kohta ei muusta puhutakaan kun viimeaikaisista työtapahtumista. Tämä on varmaan tuttua monella alalla.
No, eilinen juttelu toi muistiini yli vuoden vanhan tapauksen, erittäin hyvällä tavalla. Kyseinen keikka liukui eteenpäin kuin rasvattu salama, ja sai viime yövuorossa sivusilmällä katsotun action-leffan kalpenemaan rinnallaan. Tämä on keikka, jossa uusimuotoinen hätäkeskus saa loistaa kirkkaana, voittamattomana.

Mies soitti ja ilmoitti, että on hirttäytymässä. Päivystäjä huokaa, kiroaa itsekseen ja aloittaa tympiintyneenä tenttaamaan henkilöä. Tämä on jokapäiväistä, enkä nytkään halua vähätellä sitä, että joku oikeasti on niin huonossa jamassa, ettei näe muuta vaihtoehtoa, että joku oikeasti voi soittaa apua, ja oikeasti haluta sitä. Useimmiten ei vaan näin ole. On tyttöystävä, joka riitelyn jälkeen ilmoittaa poikaystävälleen tekstiviestillä viiltävänsä ranteet auki, on teini-ikäinen poika, joka puhelimitse uhmapäissään uhkaa hypätä junan alle. Huomionhakuisia paskiaisia, anteeksi nyt vain. Nämä tietenkin saavat ison koneiston liikkeelle, koska ei voida tietää milloin kukakin on tosissaan, mutta itsemurha-sana saa ainakin minut päivystäjänä näkemään punaista. Ne, jotka oikeasti aikovat tehdä tehtävänsä, eivät ilmoita siitä hätäkeskukseen. Yleisesti ottaen. He vain tekevät. Harvassa ovat he, jotka itse soittavat, ja kertovat, että haluavat apua, koska pelkäävät tekevänsä itselleen jotain, heitä ymmärrän, heitä on ns. mukava auttaa, koska on kyseessä vilpitön ihminen, ei dramatiikkaa, ei suuria sanoja ja lauseita. Vain paskaa elämää ja avunhuuto.
Toinen asia, mikä minua ottaa suuresti pattiin, on tapa, millä jotkut lähtevät oman käden kautta tuonpuoleiseen. Jos olet päättänyt ampua pääsi tohjoksi, niin miksi et mene jonnekin muualle sitä tekemään, miksi teet sen perheen kodissa, olohuoneessa? Kysyn vain. Ettei omaisilla olisi muutenkin vaikeaa, niin heitä varmaan auttaa suuresti aivomassa- ja veriroiskeet ympäri yhteistä kotia. Jotkut ihmiset ovat vain niin hemmetin itsekkäitä.

Sitten meillä on nämä. Nämä, jotka oikeasti ovat tekemässä itselleen jotain ja jostain syystä haluavat ilmoittaa aikeistaan viranomaisille. Ehkä jotta heidät löydettäisiin, että jollekin menee tieto kohtalosta, jonka henkilö on langettanut itselleen. Tai ehkä he eivät kuitenkaan halua olla yksin tilanteessa, kaipaavat surusaattuetta, saattamaan heidät valoon. Minulle ei onneksi vielä ole tullut puhelua, jossa ihminen päättää päivänsä livenä, samalla kun sinä saat kyseenalaisen kunnian kuunnella hänen viimeisiä sanojaan, hetkiään, askeliaan.
Taannoin yhdelle päivystäjälle soitti henkilö, joka oli päättänyt hypätä katolta. Hän jätti jäähyväisviestin ja asetti puhelimen katolle, linja auki. Päivystäjä kuuli loitonevien askelten kumahtelevan peltikatolla ja sitten yhtäkkiä oli hiljaista. Samalla poliisipartio tuli paikalle ja ilmoitti, että henkilö on hypännyt. Jotkut päivystäjät ovat olleet vaarassa saada tinnituksen kun ilmoittaja on laukaissut aseen puhelimen mikrofonin vieressä. Yleensä nämä eivät ennen tekoa suostu kertomaan missä ovat. Ei myöskään tämän keikan mies.

Tämä hirttäytymässä oleva mies oli tosissaan. Narut, solmut ja systeemit, kaikki valmiina. Päivystäjää ei tässä vaiheessa kiinnosta mikään muu kuin se, että missä henkilö on. Tätä tämä herra ei tahtonut kertoa, mainitsi ainoastaan kaupunginosan. Ja homma lähti käyntiin.... Viereisen pöydän päivystäjä lähti puhelinnumeron perusteella etsimään liittymän omistajaa ja sen myötä osoitetta. Koko ajan puhelun vastaanottanut päivystäjä tenttasi ilmoittajaa, yritti saada jotain irti. Ei mitään. Kotiosoite löytyi ja se oli kuin olikin ilmoittajan nimeämässä kaupunginosassa. Hurraa-huutoa, actionia! Ei ollut toki varmaa, että mies olisi kyseisessä paikassa, mutta todennäköisyys oli erittäin suuri.
Samassa mies poistuu puhelimen ääreltä, jättää linjan auki ja päivystäjä kuulee kun hän ähkii narun kanssa, kolistelee ja sitten... korinaa. Hän teki sen. Mahdollinen osoite oli juuri saatu selvitettyä, joten hälytys lähti ambulanssille sekä pelastukselle. Nyt oli sekunneista kiinni.
Poliisin tehtävänseuranta (tämä on yksi päivystyssalin tehtävistä, siitä lisää toiste) vilkaisi järjestelmää, josta näemme jokaisen poliisipartion sijainnin ja havaitsi, että lähistöllä oli yksi vapaa partio. Heille välittömästi tieto, ja matkaan he lähtivät.
Partio oli paikalla samaan aikaan kuin ambulanssi vasta pääsi ulos tallistaan ja kaarsi ensimmäiseen risteykseen. Linja edelleen auki, vielä kuului korinaa, ääniä, edelleen elimistö taisteli elämästään, mutta aika oli loppumassa. Hän oli roikkunut jo yli minuutin. Poliisin partio näki ikkunasta miehen ja säntäsivät takapihalle, radiossa kuului konstaapelin hengästynyt tiedote, haalareiden kahina, askelten määrätietoisuus, tappelu aikaa vastaan. Puhelu auki päivystäjällä. Kaiutin päällä, me muutkin kuuntelemme, seuraamme. Odotamme. Kehomme jännittyvät, laskemme sekunteja, emme liikahdakaan. Jostain syystä puhelimetkin ovat hiljaisia. Pidätämme hengitystämme, ja tuntuu kuin koko maailma olisi hiljaa kanssamme.
Linjalta kuuluu yhtäkkiä ikkunan helinä, lasi särkyy, pirstaleet lentävät. Poliisit tulevat ikkunan läpi kuin Rambo konsanaan, näemme mielessämme kuinka he liitelevät hidastetusti, kyyristyen, asuntoon sisään, lasinsirpaleiden lentäessä heidän ympärillään, tarttuen hiuksiin, vaatteisiin. Mahtipontinen musiikki soi päivystäjien korvissa kun he tiukasti partion silmin näkevät asunnon ja siellä roikkuvan miehen. Seuraavaksi kuuluu kuinka sinihaalarit yrittävät saada miehen alas, he tekevät töitä tosissaan, hengitys on tiivistä, raskasta. Ja iso massa rojahtaa maahan. Hän on irti. Tajuton, mutta hengittää. Päivystyssalissa kuuluu yhteinen uloshengitys. Toivoa on vielä.
Ambulanssi on parin minuutin päästä kohteessa ja aloittavat toimenpiteet. Mies viedään elossa sairaalaan.

Sinä päivänä hätäkeskus sai uuden vihamiehen, hän, joka epäonnistui itsemurhayrityksessään hätäkeskuksen takia.
Oliko turha pelastus? Ehkä. Muistuu mieleen tapauksia, jotka uusivat yrityksensä myöhemmin ja myös onnistuvat. Mutta oliko se mahtavaa? Upeeta? Kyllä. Kyllä. Kyllä.

Ja ah, niin hienoa.

68 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Aivan uskomatonta!!!!! Kun näitä tekstejä lukee, teikäläisen ammattikunta alkaa kivuta arvostusasteikossa numero ykköseksi. Perinteisesti sitä kärkipäätä on omineet lääkärit, mutta kyllä hätäkeskuspäivystäjät ansaitsevat sen ihan kybällä!!! Jaxuja vaan työssänne tasapuolisesti kaikille päivystäjille!

Kanee kirjoitti...

:D alkaa jo vaikuttaa et jos en pääse pelastusopistoo pelastajaks nii vois tohonki yrittää.. pitääks osata hyvin ruotsia?

Anonyymi kirjoitti...

Piti lukea tuo kirjotus oikeen pariin otteeseen, niin hieno toi teksti oli! Aivan kylmät väreet meni tuota lukiessa! Kiitos upeasta blogista!

päivystäjä kirjoitti...

":D alkaa jo vaikuttaa et jos en pääse pelastusopistoo pelastajaks nii vois tohonki yrittää.. pitääks osata hyvin ruotsia?"

Siisti sisätyö ja parempi palkka, siinä ainakin pari asiaa, mitkä puoltavat päivystäjähommaa verrattuna brankkareihin, :). Mutta eihän se actioni ihan samaa ole kuin kentällä, jossa pääsee tekemään asioita käsillään, näkemään, toimimaan konkreettisesti jonkin asian eteen.
Samankaltainen asenne pitää kuitenkin olla molemmissa ammateissa, :).

Ruotsia? Riippuu siitä, minne olet menossa töihin, joissain ruotsinkielen osaaminen on suurta plussaa, toisaalla taas ei väliä osaatko vaiko et. Ruotsinkielen osaaminen tai osaamattomuus ei ole este eikä edellytys palkkaamiselle.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvin osaat muotoilla kirjoitukset! Mahtava blogi, pidä ihmeessä yllä tätä. Raahen VPK kuittaa :)

Anonyymi kirjoitti...

luulis että tällainen blogi rikkoo jotain teidän vaitiolovelvollisuuksia. Oma äitini oli aikanaan häkellä duunissa lopetti reilu vuosi sitten eikä kyllä juurikaan puhunut tapauksista kotona. Sinä toitotat ne monelle tuhannelle henkilölle.. onko tullu mitään kommenttai "ylemmältä" taholta? en tahdo mitenkään tuomita. kyselin vain :)

päivystäjä kirjoitti...

"luulis että tällainen blogi rikkoo jotain teidän vaitiolovelvollisuuksia....onko tullu mitään kommenttai "ylemmältä" taholta?..."

Ei ole vielä tullut kommenttia ylemmältä taholta, omalle johtajalle olen ilmoittanut asiasta. Niin kauan kun en kerro mitään yksityisyyteen viittaavia asioita, esim. nimiä, osoitetietoja, tms. jonka perusteella ulkopuolinen henkilö voisi tunnistaa tapauksen, en riko vaitiolovelvollisuutta. Varovainen pitää toki olla.
Minä puhun kyllä kotona tapauksista, on pakko, muutenhan sitä tulisi hulluksi, mutta en toki läheisillekään kerro vaitiolovelvollisuuteen liittyviä asioita. Yksi tämän ammatin rasite on se, että niin harva ihminen ymmärtää työtämme, tietää mitä teemme, joten useimmiten ei ole edes järkeä aloittaa kertoa jotain itseään riivaavaa juttua, koska suurin osa ihmisistä ei vaan tajua.
Joku esim. lanssissa tai partiossa työskentelevä voi varmasti tunnistaa jonkun keikan, varsinkin ne, jotka tietävät millä alueella teen töitä, mutta se ei haittaa, kunhan ei kukaan ulkopuolinen, asiasta tietämätön tekstien myötä kykene tunnistamaan tilanteita.

Tämän blogin tarkoitus ei ole paljastaa, naurattaa, tehdä naurunalaiseksi, vaan valaista, tuoda esiin meidän arkeamme. Havainnollistaa muutetuin esimerkein. Arvostan suuresti työtäni ja kärsin siitä, ettei yhteiskunta sitä tee, ei osaa tehdä sitä.
Tällainen blogi liikkuu riskialueilla, tiedän sen, mutta tiedän, että pystyn pysymään rajan oikealla puolella. En vähättele vaitiolovelvollisuutta ja ihmisten yksityisyyttä, jos näin tekisin, työt loppuisivat heti. Otan tietoisen riskin kirjoittamalla tätä blogia, mutta haluan ottaa sen askeleen, koska palan tälle työlle, haluan, että ihmiset oppisivat ymmärtämään työtäni paremmin. Kärsin siitä, ettei yhteiskunta arvosta päivystäjiä, meidän työtämme, ei ymmärrä, ei tiedä. Siitä, että lehdistö kirjoittaa mitä haluaa tarkistamatta faktoja. Minulle riitti. Piti tehdä jotain. Toivon, että tämä blogi olisi "jotain". Edes jokin alku.

Anonyymi kirjoitti...

Kaikki pointsit sinulle! niinkuin jo edellä todettiin niin oikein kylmät väreet nousivat pintaa ja tilanne oli kuin jostain Remeksen kirjasta :D ( valitettavasti ei kuitenkaan ollut) Jatka samaan malliin!

pomppula kirjoitti...

Ei ole varmaan duunisi helpoimmasta päästä. Kävin itse juuri tuossa reilu kk sitten kuulemassa poliisilla erään henkilön viimeisen puhelun, hätäkeskukseen, juuri siitä oli kyse mistä tässä kirjoituksesta kirjoitit. Olen miettinyt aika montaa kertaa viimeisen kk aikana, että miltä tämä kaikki on tuntunut henkilöstä joka vastasi puhelimeen.

pomppula kirjoitti...

Niin, niin kai varmaan arvasitkin, se yritys ei mennyt pieleen, valitettavasti.

Luuriapina kirjoitti...

Olen "päivystäjä" kanssasi samaa mieltä siitä, että on todella turhauttavaa käsitellä/auttaa näitä uhkailijoita. Jo kentänkin viranomaiset kyllästyvät heihin, kun päivästä toiseen näitä on runsaasti. Jotkut uhkailevat jopa päivittäin tehdä itselleen jotain. Eivät kuitenkaan ole terveydenhuollon mielestä psykiatrisen hoidon tarpeessa, koska vain uhkailevat tai viiltelevät ranteitaan tai syövät kaikki lääkkeet kerralla mitä löytävät. Samaan aikaan näiden pelleilijöiden takia ihmisiä saattaa oikeasti menehtyä oikeisiin vaivoihin. En toki vähättele, ettei lääkeainemyrkytys ole oikea vaiva, mutta kun pahimmillaan lähes päivittäin samoja nimiä esiintyy myrkytystapauksissa.
Joskus tekisi mieli ohjeistaa mitä tulisi tehdä, jos aikoo OIKEASTI uhkailunsa toteuttaa. Luonnollisesti sitä emme voi tehdä.

Ehkä työssämme kyynistyy, mutta en itse enää pidä itsemurhayritystä tai sen uhkailua mitenkään kauhistuttavana asiana, vaan menee samaan kategoriaan kuin väärin pysäköidyt autot tai räksyttävät koirat. Ei suuresti kiinnosta. Toki asia hoidetaan rutiinilla, miten asiassa voidaankin edetä, mutta tunteellisella tasolla paljon enemmän mietityttää esim. koululiikunnassa kaatuneen pikkupojan murtunut ranne tms.

Ja mitä tulee alamme arvostukseen... hmm. Onko sitä?? Puhelinkeskustouhuista on jo aikaa, mutta suuri kansa kuvittelee touhun olevan yhä sitä. Tästä syystä soittaja on ihmeissään kun riskinarviota tehdään, eikä vain lähetetä taksin omaisesti sitä ambulanssia pillit päällä kohteeseen.

Eräs lennonjohdossa työskentelevä totesi tutustuessaan työhömme, että esim. logistisesti työ on yhtä vaativaa kuin lennonjohdossa, mutta paljon suuremman riskin omaavaa. Lennonjohdossa lentokoneiden lentämiset on usealla tavalla varmistettuja teknisesti. Hätäkeskuspäivystäjä tekee ratkaisunsa kuulemansa perusteella riskinarvion jälkeen. On siis monen monta muuttuvaa tekijää enemmän. Eikä alamme palkkauskaan kohtaa lennonjohtajien työn palkkausta... =)

Emmi kirjoitti...

Olen töissäni hoitanut tällaista hirttäytymisyritystä (kveät 2007). Kamalaa jälkeä. Jos ihminen haluaa kuolla, me raadollisesti sanottuna käytämme yhteiskunnan varoja ja maksamme erikoisairaanhoidosta verorahoillamme vaikka halua elää ei enää ole.
Hän koitti karata osastolta usein, ja laitettiin leppareihin kiinni.
Olen varma että hän vielä onnistui aikeissaan.

Jana kirjoitti...

Löysin blogisi ja luin kaikki postauksesi läpi. Jäin koukkuun. Kirjoitat asiaa ja kirjoitustyylisi on mitä mainioin. Suurkiitos tästä mieltä avartavasta blogista! Erityisesti kirjoituksesi 10.12 "langan päässä kuolemasta" kosketti ja laittoi miettimään. Jään taustalle seuraamaan, innolla jo odotan uutta postausta.

Anonyymi kirjoitti...

Mahtava blogi. Oletko harkinnut kirjan kirjoittamista? Suurkiitokset sinulle kun yrität omalta osaltasi sivistää Suomen kansaa siitä mitä meidän työ oikeasti on. Tämä on parasta tiedottamista hätäkeskuksista ikinä! Innolla odotan seuraavaa postausta.

T. Työtoveri etelästä

Haavuri kirjoitti...

Sama "ongelma" kolmella ammattikunnalla, ja varmasti monella muullakin. Lanssarit saadaan iltaa istuessa varoa penkeillä olevia viggoja, toppahousut kompastelee letkuihin ja teillä headsetit painaa korvaa. Helppo uskoa, että poliiseillakin aspit olisi auki kun iltaa istuvat. Työasioista on vaan kiitollisinta keskustella kollegoiden kanssa, sille ei voi mitään.

Ärsyttävintä noissa yleisöosasto, ja ihan toimittajienkin tekimissä jutuissa on se, että niissä voidaan jauhaa vaikka minkälaista shittiä, koska vastapuoli ei voi asioita salassapitovelvollisuuden takia kommentoida kuin yleisellä tasolla. Siksi vastaan mielelläni potilaan/omaisen tekemiin selvityspyyntöihin, niissä on sentään haluttu oikeasti selvittää kyseinen tapaus, eikä vaan haluta (usein aiheetta) mustamaalata organisaatioita.

Anonyymi kirjoitti...

"Ettei omaisilla olisi muutenkin vaikeaa, niin heitä varmaan auttaa suuresti aivomassa- ja veriroiskeet ympäri yhteistä kotia. Jotkut ihmiset ovat vain niin hemmetin itsekkäitä."

Toisinaan se jälkien näkeminen/siivoaminen voisi auttaa ymmärtämään että teoilla, sanoilla ja välinpitämättömyydellä on seurauksensa.

Anonyymi kirjoitti...

Upeata tekstiä ja kerrontaa! Kirjailijan ura odottaa? :D

t: lanssari

112 Hätäkeskus kirjoitti...

Taas hyvä ja vahva kirjoitus, joka sai täälläkin kylmät väreet aikaan.

Jaksamista päivystäjälle ja kollegoille!

Pietari kirjoitti...

Tää on loistava blogi, kiitos kirjoittajalle. :)

Anonyymi kirjoitti...

"Eivät kuitenkaan ole terveydenhuollon mielestä psykiatrisen hoidon tarpeessa, koska vain uhkailevat tai viiltelevät ranteitaan tai syövät kaikki lääkkeet kerralla mitä löytävät.

Ah tätä ammattikuntien välistä ikuista eripuraa. Ei sitä terveydenhuollossakaan olla mielissään kun ovista ja ikkunoista pusketaan meille näitä tyyppejä, jotka eivät hoitoa kaipaa. Mitäs tuollaiselle tapaviiltelijälle tai tapapilleristille muka tekee? Sitoo tai ompelee pahimmat haavat tai syöttää hiilet ja pyytää psykiatrin konsultaation, jossa ennalta-arvattavasti todetaan, että ei ole mielisairas, joten pakko päästää kotiin. Laki ei salli tällaisen ihmisen ottamista tahdosta riippumattomaan hoitoon. Eikä näille pätevää hoitoa olekaan. Persoonallisuushäiriöön ei juuri muu tepsi kuin aika ja sitä myötä kertyvä ikä.

Osa näistä nimenomaan pyrkii EA:uun tai osastolle tempauksillaan, mutta ylikuormitettuun sairaalaan, jossa on oikeasti fyysisesti ja/tai henkisesti kipeitä ihmisiä, ei haluta näitä huomionkipeitä sluibailijoita. Ja sellaisen signaalin antaminen, että sairaala = hoivakoti jonne voi tulla huvikseen syömään, nukkumaan ja lepäilemään muutamaksi päiväksi viikossa, ei kannata.

Mitäs näille tekisi kun eivät kuulu poliisille, eivät terveydenhuoltoon, eivät sossuun..?

Anonyymi kirjoitti...

Olen yrittänyt itsemurhaa.
Silloin oli kaikki turhaa, pää sekaisin ja tyhjyys. En osannut keksiä muuta keinoa millä päästä pois. Minut löydettiin vahingossa.
Vaikea toistuva masennus, olin kyllä avohoidossa mutta umpikujassa.

Kiitos kaikille, jotka minut pelastivat.
Nyt on asiat jo paremmin.

Voimia kaikille!

Anonyymi kirjoitti...

Luin yhdeltä istumalta kaikki kirjoitukset enkä ole pitkään aikaan nauranut näin paljon :DDDDD.

nollan hoitaja kirjoitti...

Onko tietoa miten pitkään koulutetut päivystäjät pysyvät valmistumisen jälkeen luurit päässä ennen kuin vaihtavat kokonaan alaa? Viime vuosikymmen puolella yksi luuriapina sanoi että puolet päivystäjistä vaihtaa alaa 2-3 vuoden työrupeaman jälkeen, onko vaihtuvuus todellakin näin suurta? (vai onko tämä jokin legenda?) Helsingin poliisi päivystäjien puolella vaihtuus on varmaankin näin suurta, kun nuorempi konstaapeli saa kentältä mieleisen paikan.

Olen lukenut että jenkkilässä koulutetuista paramediceistä puolet vaihtavat alaa 5 vuoden päästä valmistumisesta, koska joko palaavat loppuun työstä tai saavat mielekkäämpää hommaan. Ei ole helppoa heiläkään.

päivystäjä kirjoitti...

"Onko tietoa miten pitkään koulutetut päivystäjät pysyvät valmistumisen jälkeen luurit päässä ennen kuin vaihtavat kokonaan alaa?"

Minulla ei kyllä ole suoranaista tietoa asiasta... Meidän häken puolella ei kukaan ole lähtenyt muihin hommiin kyllästymisen takia. Helsingissä vaihtuvuus on suurta, moni vanha lähtenyt, mutta sanoisin, että siellä on kyse muusta kuin ammatista sinänsä, eli ilmapiiristä, johtamisesta jne.
Monella päivystäjällä on jokin muu ammatti taustalla, ja varsinkin nuoret eivät halua kokonaan unohtaa sitä, haluavat välillä päästä esim. kentälle verestämään muistia.
Toiset lopettajat ovat uusia päivystäjiä, jotka jostain syystä eivät vain sovellu päivystäjän työhön.

Sanoisin omalla, alle 10v, kokemuksella, että suurin osa kyllä pysyy ammatissaan enemmän kuin tuo 2-3 vuotta. Ja sanoisin, ettei lopettajia olisi juuri ollenkaan mikäli ammatin arvostus olisi siellä missä sen pitäisi olla, mikäli työolot olisivat optimaaliset, mikäli ketään ei tarvitsisi kaitsia salissa, kaikki tekisivät hommat ja kaikkiin voisi luottaa. Jne jne.

Mutta tiedän itse, etten luultavasti tule olemaan eläkeikään asti näissä hommissa, aikaa nimittäin on kymmeniä vuosia, :).

päivystäjä kirjoitti...

Ja lisäyksenä:
Minun tietojeni mukaan 2-3 henkilöä 20:stä, jotka valmistuivat samalta päivystäjäkurssilta kuin minä, ovat vaihtaneet alaa. Kaikki hyviä päivystäjiä, ja taisivat myös olla Helsingissä töissä... Valmistumisesta on sellainen 4-5 vuotta aikaa.
Eli suurimmalta osin vaihtuvuus kyllä keskittyy Hesaan, monesta eri syystä. En itse haluaisi olla siellä töissä, ihan suoraan sanoen, mm. työmäärä on hirvittävä.

Kaaleppi kirjoitti...

Tärkeää ja arvokasta työtä te kyllä teette.

Itse työllistin melkoisen määrän ihmisiä kymmenen vuotta kestäneen sekakäyttö helvettini aikana. Yritin päättää päiväni tuona aikana kaikkiaan 13 kertaa, joista puolet oli hätähuutoja tai paremminkin tapa katkaista ryyppyputki ja puolet "herran haltuun"-meininkiä.

Nyt oltuani kolme vuotta raittiina ja käsiteltyäni menneisyyttäni olen oppinut ymmärtämään sen, kuinka kaikki apu, jota tuona aikana sain, oli korvaamatonta, koska nyt olen raitistuttuani saanut toisen mahdollisuuden elämältäni. Meidän 2kk ikäistä Prinsessaakaan ei olisi olemassa, ilman teidän korvaamatonta työtä.

Rauhallista Joulua ja parempaa Uutta vuotta 2009!

p.s Ymmärrän omasta kokemuksesta sen, ettei kaikkia ongelmien kanssa toivonsa menettäneitä ihmisiä voi auttaa. Oma isäni teki oman päätöksensä kaksi vuotta sitten, ajamalla rekan eteen. Eikä tapahtuneelle olisi kukaan voinut mitään.

Sydämelliset kiitokset ja jatkakaa hyvää työtä.

Anonyymi kirjoitti...

Tarkeaa tyota teette, ei mitaan epailysta.

Pitaisi kuitenkin, noin toiselta puolelta, huomauttaa, etta kaikki itsemurhakandidaatit eivat suinkaan hae huomiota. Tein itse parhaani -tutkin oikein netista etta mika varmasti toimisi -pillerit ja ranteenviiltelyt yleensa ei.

Sahkoisku, sydan pysahtyi, joku soitti 112 ja olin heti herattyani kauhean pahoillani etta olin vaivaksi =7.

Ensihoitajat olivat oikein ymmartavaisia ja nyt pari vuotta myohemmin voin ihan hyvin. Etta kylla meidan "hullujenkin" kannattaa joskus pelastaa =).

Anonyymi kirjoitti...

Mies on turvakodissa töissä ja saa myös noita itsemurhapuheluita silloin tällöin. Tuosta tekstistä sai käsityksen, että te toimitte noissa tapauksissa hieman eri tavalla. Turvakodissa henkilö yrittää estää itsarin tapahtumisen keskustelemalla, käyttämällä psykologiaa ja puhumalla "järkeä". Te vain lähinnä tivaatte paikkaa ja nimeä?

päivystäjä kirjoitti...

"Turvakodissa henkilö yrittää estää itsarin tapahtumisen keskustelemalla, käyttämällä psykologiaa ja puhumalla "järkeä". Te vain lähinnä tivaatte paikkaa ja nimeä?"

Näin se periaatteessa menee. 112 ei ole keskustelulinja, eikä meillä ole aikaa lähteä puhumaan syvemmällä tasolla asiasta. Apu, minkä me voimme antaa, on yksikön lähettäminen paikalle, eikä se onnistu ilman osoitetta. Ellei henkilö halua kertoa missä hän on, eikä olinpaikkaa saada selville rekistereitä ja paikannusta käyttäen, niin silloin emme voi mitään. Muuta kuin esim. antaa jokin numero, missä saa keskustella jonkun kanssa.

päivystäjä kirjoitti...

"Pitaisi kuitenkin, noin toiselta puolelta, huomauttaa, etta kaikki itsemurhakandidaatit eivat suinkaan hae huomiota. Tein itse parhaani -tutkin oikein netista etta mika varmasti toimisi -pillerit ja ranteenviiltelyt yleensa ei."

Ei suinkaan, tiedän sen, mutta suuri osa, joka vaatii toimenpiteitä hätäkeskukselta, ovat näitä. Samat nimet, joka viikko. Ja juuri riitojen jälkeen tehdyt uhkaukset. Muun muassa.
Mutta, on niitä ns. oikeitakin tapauksia, siinä kaava menee vain hieman eri tavalla. Ei uhkailuviestejä ja puhelinsoittoja läheisille tms. Se vain tehdään ja joku vahingossa löytää. Päivystäjille hankalat ovat juuri nämä uhkailijat, joista moni on eri paikkakunnalla, ei varmaa tietoa olinpaikasta, ei saada nyt yhteyttä jne. Nämä ovat ne, jotka saavat päivystäjät näkemään punaista, kuten asian ilmaisin tekstissä.

Tekijät ja uhkailijat ovat siis kaksi eri ryhmää, josta uhkailijat ovat ne, jotka eniten työllistävät.

On hienoa nähdä kommentteja teiltä, jotka olette käyneet läpi oman helvetin. Hienoa kuulla, että olette löytäneet tien ulos. Tässä hommassa kyynistyy kieltämättä aika nopeasti, ja tällaiset henkilötarinat muistuttavat taas, että ehkä juuri se seuraava itsemurhakandidaatti onkin se, joka avun perusteella pääsee ns. kuiville, jälleen kiinni elämään.
Totuus nimittäin on, että pohjalla olevat ihmiset työllistävät meitä hyvin hyvin paljon, ja harvoin saa kuulla mitään positiivisiä asioita kyseisestä ihmisryhmästä. Kuulemme vain paskan.

Kaikki kunnia teille, jotka olette saaneet elämänne raiteille. Olette tehneet kovan työn.

Hedari kirjoitti...

Ihan varmasti turvakodin ja häken työskentelytavoissa on eroja.. Yksi syy on varmasti häken resurssipula ja hätäpuheluiden suuri määrä (käykö kenenkään järkeen esim. se, että eräässä häkessä hätäpuheluiden määrä on kasvanut vuosittain useilla tuhansilla puheluilla 10 vuoden aikana, mutta yhtään virkaa ei olla sinne tullut lisää; päinvastoin, valtion tuottavuusohjelma jytää ja joukot harvenee).

Yksi syy sille, miksi häke kysyy osoitetta, on se että koitetaan selvittää tapahtumapaikka, että voidaan laittaa sinne tarkoituksenmukaista apua. Häkessä ei valitettavasti ole valtavan pitkiä aikoja "tarinoida" asiakkaan kanssa. Tosin tämäkin on aina tilanteesta ja resursseista riippuvaista, miten pitkään asiakasta on tarvetta/syytä/ mahdollista jututtaa. Hätäkeskuksen tehtävä on kysyä olennaiset tiedot ja hälyttää sinne apua tai ohjata oikeaan paikkaan, jos kiireellistä viranomaisavun tarvetta ei todeta olevan.

Nimellä on merkitystä esim. siksi, että kyse saattaa olla henkilöstä, joka on ollut väkivaltainen sairaankuljetusta/poliisia kohtaan. Niin kuin aiemmin todettu, päivystäjän esittämiin kysymyksiin on yleensä joku "järkevä" syy..

Ja "päivystäjälle" jälleen iso kiittis jutuistasi.. Tuota yksityisyysasiaa oon itekin miettinyt, että koskahan joku älähtää.. Mutta toisaalta, jos lakia ja asetusta noudatetaan, niin sou??

Anonyymi kirjoitti...

Hei! Ensinnäkin haluaisin sanoa, että varmasti valtaosa suomalaisista arvostaa erittäin paljon työtänne. Luulisin kyseessä olevan "poro-ilmiö", siis miksi virolaiset eivät pidä suomalaista: vain harva suomalaisista rällää Tallinnassa (muistelen jonkun arvion olleen 10 %), mutta kuka huomaa niitä jäljelle jääneitä 90 %:tia. Aika harva. Luulisin siis, että raskaan arjen takia näette vain sen ikävän puolen.

Toiseksi vaitiolovelvollisuudesta: tämä blogi on, niin kuin sanoit, rajamailla, mutta koen tämän olevan tärkeä varsinkin päättäjien nähtäväksi. Siksi suosittelen lausuntokäytäntöä: älä julkaise tekstiä heti kirjoittamisen jälkeen, vaan anna sen hautoa rauhassa ainakin tunti ja lue se uudestaan läpi lukijan näkökulmasta. Voisiko joku tunnistaa asiakkaasi? Voiko kunnianloukkaus tms. täyttyä.

Eniten haluaisin kommentoida valitettavan kyynistä tapaasi suhtautua asioihin, esim. tämä:

"Oliko turha pelastus? Ehkä. Muistuu mieleen tapauksia, jotka uusivat yrityksensä myöhemmin ja myös onnistuvat. Mutta oliko se mahtavaa? Upeeta? Kyllä. Kyllä. Kyllä."

Itse olen ammatiltani psykologi, ja voit uskoa että näen samat asiat kuin sinä, mutta pidempiä jaksoja ja vähän kerrallaan. Supportiivisen työmme yksi pääperusta on usko ihmiseen. Jos kerran on parempi, että Kaaleppi ampuisi itsensä, niin miksi ihmeessä me teemme hommia. Kuten kyseisin kirjoittajan teksti paljasti, SINUN työlläsi voit aloittaa prosessin, joka pelastaa todellisen elävän ihmishengen! Kun peräänkuulutit arvostusta ammattiryhmällesi, niin muista mistä se tulee. Se tulee siitä, että työlläsi voidaan pelastaa ihmisiä mitä erilaisimmista vaaroista. Esim. kuvailemasti psykoottisen kuuloinen soittajasi tarvitsee apua. Sinun tehtävänäsi on parhaasi mukaan saada selville missä hän on, jotta sinne voidaan toimittaa apua. Usein se on vaikeaa ja turhauttavaa, kuten voit kuvitella hoidonkin olevan, mutta yritetään parhaamme! Tekisi mieli kommentoida vielä paljon lisääkin, mutta minulla on tuntuma, että käytät tätä blogia terapiana itsellesi. Suosittelen kääntymään työterveyden puoleen ja vaatimaan itsellesi esim. työnohjausta, jossa voit paremmin purkaa ajatuksiasi. Jopa tunnistetiedoilla.

Voimia sinulle ja kaikille kollegoillesi. Työtämme kyllä arvostetaan, mutta ei valitettavasti rahallisesti. Toivottavasti sinun ei tarvitse olla jouluna vuorossa, joka on varmasti valtava piikki työssänne.

sea kirjoitti...

Minä myös olen soittanut apua itselleni ja minulle on soitettu apua. Valitettavasti soittaessani itse itselleni apua en aina ole saanut kovin ymmärtävää vastausta. En ole koskaan uhkaillut, kiljunut tms. olen vain itkien todennut pelkääväni itseäni ja tarvitsevani ambulanssia viemään päivystykseen. Pari kertaa olen sen saanut, mutta pari kertaa on vain käsketty mennä nukkumaan. Valitettavasti uni ei vain tule tuollaisissa tilanteissa, ei ainenkaan ilman liian suurta lääkeannosta, mikä sekään ei mielestäni ole oikea ratkaisu (vaikkei ea:n johtaisikaan).
Pari kertaa minulle on soitettu ambulanssi yliannostuksen takia, asiallisuuteen vaikea sanoa silloin kun itseltä on ollut taju pois. Ensiavussa ei ensimmäisellä kerralla ainekaan ollut reilua hoitoa. Hoitajat puhuivat ulko-ovella tupakalla ollessaan aika rajuin sanakääntein minusta kun ystäväni oli vieressä oman tupakkansa kanssa.

Suurimmaksi osaksi olen saanut ihan ok palvelua, joskus hyvääkin. Onneksi minullakin menee nykyään paremmin ja toivon mukaan en teidän palveluja enää tarvitse. :)

Toivon ettei mikään taho heittäisi toivoa sen toivottomalta vaikuttavan pillerinkiskojan suhteen. Joskus voi sillekin ihmiselle tulla se hetki kun tajuaa elämän olevan jonkun arvoista.

päivystäjä kirjoitti...

"Eniten haluaisin kommentoida valitettavan kyynistä tapaasi suhtautua asioihin.."

"...minulla on tuntuma, että käytät tätä blogia terapiana itsellesi. Suosittelen kääntymään työterveyden puoleen ja vaatimaan itsellesi esim. työnohjausta, jossa voit paremmin purkaa ajatuksiasi."

Tässä työssä kyynistyy, se on ihan totta. Sillä ei sinänsä ole väliä, niin kauan kun teen työni kunnolla enkä anna sen vaikuttaa päätöksiini. Mutta ei ole kyynistä ajatella, että pelastus oli ehkä turha, koska hyvin usein tämä asia on täyttä totta, eikä ns. pelastuksen kiiltävä kruunu himenny tämän tiedon takia. Se on faktaa. Hätäkeskuksessa ryvemme suoraan sanoen yhteiskunnan paskassa, ei minulla ole mitään ruusuisia kuvia mistään enään. En myöskään anna asioiden päästä iholleni, vaivata minua, vaan kun ovi pamahtaa kiinni työpaikalla, työasiat ovat jo unohtuneet.

Olet sinänsä oikeassa, että käytän tätä blogia jonkinlaiseen purkautumiseen, mutta kyse ei ole niinkään henkilökohtaisesta tasosta, vaan tarve tuoda työtäni esiin jollain tavoin. En koe tarvitsevani ns. terapianomaista keskustelua, osaan kyllä hakea sellaista mikäli tarve syntyy, en pelkää tarttua ongelmiin ja hoitaa asioita kuntoon, edes kun kyse on omasta mielenterveydestä.
Tyyli, jolla minä kirjoitan, on varmaan nasevaa, iroonista, kyynistä, mutta se on ainoa tapa selviytyä, antaa mennä, ei antaa tulla lähelle. Hulluksihan tässä tulisi jos miettisi liian tarkkaan kaikkea mitä täällä kuulee ja kokee. Tai ottaisi kaiken vakavasti. Työpaikalla vedetään kaikesta huumoria, nauretaan paljon, kiroillaan, uhotaan toisillemme. Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta hätäkeskuspäivystäjäksi olen suhteellisen terveellä päällä varustettu naikkonen, :). Ainakin toistaiseksi.

"Ensinnäkin haluaisin sanoa, että varmasti valtaosa suomalaisista arvostaa erittäin paljon työtänne..."

Toivossa on hyvä elää, :). Ei, on se kait niin, että moni oikeasti arvostaa, mutta ongelma on siinä, että miten sinä arvostat jotain, josta et tiedä mitään? Hyvin harva tuntuee/tietää mitä hätäkeskuksessa tehdään. Itse olisin iloinen, mikäli edes virheelliset tiedot korjaantuisivat ihmisten mielessä, esim. se, että hätäkeskuksesta tilataan ambulanssi kuin pizzaa. Osoite vain ja sillä selvä. Ja suututaan kun kehdataan kyseenalaistamaan kansalaisen pyyntöä. Eli toivon, että ihmiset saisivat tietoa, ja sen perusteella voisivat tehdä päätöksen, arvostaa vaiko ei.

Peikko kirjoitti...

"Eniten haluaisin kommentoida valitettavan kyynistä tapaasi suhtautua asioihin.."

Peikonkin on tuohon lauseeseen pakko tarttua.

Päivystäjä, olen kanssasi täysin samaa mieltä. Me kyynistymme. Saamme paskaa niskaamme aikas monelta taholta. Kuulemme mitä kauheampia tapauksia elämän eri osa-alueilta. Kohtaamme kuolemaa, pelkoa, surua, vihaa, epätietoisuutta. Ei sitä kestä, jollei osaa sitä purkaa. Me puramme sitä huumorilla, mustalla sellaisella, huutamalla toisillemme pilke silmäkulmassa. Kuinka monta kertaa minäkin olen puhelun tai radioliikenteen lopetettuani huutanut, manannut, nauranut, kironnut..? En tiedä eikä se minua kiinnosta. Sitä tekevät kaikki. Mutta jos tällä tavoin saamme pidettyä itsemme täysjärkisinä, se kai meille sallittakoon?

päivystäjä kirjoitti...

"Kuinka monta kertaa minäkin olen puhelun tai radioliikenteen lopetettuani huutanut, manannut, nauranut, kironnut..?"

Köhöm... Haluatko vastauksen tuohon? ;) Nimim. räjähdysherkän päivystäjän kolleega, jolla on laskuri taskussa

Ei, mut noinhan se menee. Kunnon kiroilusessio, huuto, raivari, kommenti vieruskaverille ja se on siinä. Seuraava, kiitos.

Hedari kirjoitti...

Samoilla linjoilla olen päivystäjäkollegoiden kanssa. Tässä työssä kyynistyy, siltä ei voi välttyä. Ihan eniten olen itse kuitenkin väsynyt ja kyllästynyt pieniin vuorovahvuuksiin ja toistuvasti vajaalla miehityksellä kiireessä töitä tekemiseen.. Mielestäni on järjetöntä, että vuorovahvuudet on jo valmiiksi niin pienet, että jos yksi sairastuu, aiheutuu siitä heti ylityötä.. Meidän työssä kun ei voi laittaa jotain paperinippua odottelemaan parempia aikoja tai siirtää asiakastapaamisia tuonnemmaksi. Toki työ itsessään on raskasta ja joskus turhauttavaakin, mutta inhimillisemmissä olosuhteissa sitäkin jaksaa ihan hyvin, sen tiedän ihan omasta kokemuksesta.

Uskallan väittää, että sonnansietokyky olisi ainakin itselläni paljon parempi, jos puhelutahti olisi väljempi ja ennättäisi pitämään kunnon tauot joka työvuorossa.. Mutta tätähän ei oikein meidän firman sisälläkään ymmärretä.. Tai sanotaan kyllä, että ymmärretään, mutta ne sanat eivät johda minkäänlaisiin pitkän tähtäimen tekoihin tilanteen parantamiseksi. Aina päivystäjän pitäisi olla vaan entistä tehokkaampi ja tuottavampi.. Ja laatua pitäisi siinä samalla tehdä..kele..

Sen enempää ottamatta kantaa siihen, kenen tältä blogilta pitäisi ottaa yhteyttä työterveyteen ja minkä takia, en usko, että meidän puljun työterveydellä olisi oikein muuta ratkaisua kuin laittaa sairaslomalle, jos sinne menee valittamaan kyynisyyttään ja ikäviä ajatuksia joistakin soittajista. Ja se taas aiheuttaisi lisää painetta töissä oleville päivystäjille...

Ylipäänsä sellaisia tukimuotoja, jotka edesauttaisivat päivystäjän työssäjaksamista ja -suoriutumista on aika niukasti ja tämä taisi olla aika positiivisesti ilmaistu.. Työnohjaus olisi varmaan ihan jees, KUN työnohjaaja olisi itse ollut päivystäjänä tai muuten hyvin perehtynyt meidän ammattiimme. Matkan varrelta erinäisistä tilaisuuksista muistan useita kouluttajia tms. jotka olivat kyllä valmistautuneet esitykseensä erinomaisen hyvin, mutta jättäneet sitten selvittämättä, mitä meidän ammattiryhmämme oikein tekee, tyyliin "ettekös te olekkin niitä jotka sitten lähtee ambulanssilla ihmisiä viemään sairaalaan?".

Tähän "turha pelastus?"-teemaan liittyen haluan kommenteerata sen verran, että ainakaan itsellä väsyminen esim. sen saman ihmisen itsemurhauhkailusoittoihin ei suoranaisesti johdu hänestä itsestään, eikä se ammattinsa osaavan ja itsensä hallitsevan päivystäjän puheesta soittajallekaan välity. Tässä yhteiskunnassa vaan on niin älyttömän monta huonosti toimivaa osa-aluetta ja valitettavasti monen osa-alueen toimimattomuus näkyy meidän työssämme; terveyskeskuspäivystysten keskittäminen, poliisin kenttäresurssien vähentäminen, kotipalveluhenkilökunnan määrän pitäminen ennallaan/vähentäminen samalla kun asiakasmäärät kasvaa, viinaveron alentaminen, psykiatristen laitospaikkojen vähentäminen ja sen myötä avohoidon lisääminen, jnejne. Tämä lista on loputon, valitettavasti. Eli osa meille paljon soittavista on ns. yhteiskunnan uhreja ja sen myötä meidän asiakkaitamme. Ylipäänsä monella saralla ennaltaehkäisy ja varhainen ja jämäkkä reagointi uhkaaviin ongelmatilanteisiin auttaisi varmasti meitäkin, koski se sitten kahta osa-aikaista työtä tekevää kolmen alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltajaäitiä, itsemurhalla uhannutta teinityttöä, kouluampumisella uhannutta nuorta miestä tai yksin asuvaa, orastavasti dementoitunutta vanhusta.

Päivystäjien huumori on sairasta, se on täälläkin nähty ja monesti muuallakin kuultu. Se lienee kuitenkin tällä hetkellä tärkein terapiakeinomme pitää oma päämme edes jollakin lailla kasassa. Toisaalta olen monen ei-päivystäjän kuullut sanovan, ettei kukaan tervepäinen voi päivystäjän työtä tehdä.. Osa totta varmaan tuossakin..

Anonyymi kirjoitti...

Blogias luetaan erottajalla ja tykätään =) Jatka samaa rataa!

-119-

Anonyymi kirjoitti...

Törkeää juoruta tälläisiä asioita eteenpäin netissä.

Vaihda työpaikkaa, hätäkeskuspäivystäjän työ ei selvästi ole sinua varten.

Mierolainen kirjoitti...

Olipa aivan uskomattoman hienosti kirjoitettu! Kiitos.

Anonyymi kirjoitti...

Jäi vähän epäselväksi onko teillä työnohjausta tai muuta työssäjaksamista auttavaa toimintaa.Työnohjaus EI ole terapiaa, vaan työkyvyn ja ammattitaidon ylläpitämistä! Kaikki varmaan työkavereiden kanssa purkaa ja keventää mustalla huumorilla ahdistavia asioita. Sä olet keksinyt tämän kirjoittamisen kanavaksesi, jossa saat palautetta laidasta laitaan. Ekaa kertaa kuulen etteikö työtänne arvostettaisi, muu ei ole tullut mieleenkään. Hienoa että itse arvostat työtäsi.
Psykiatrisella puolella työtätekevänä joudun jatkuvasti tarkistamaan omaa moraaliani ja eettistä näkökulmaani, silloinkin kun on hankalista ja useaan otteeseen työllistävistä ihmisistä.
Jaksamista ja työnpaloa edelleen valitsemallasi uralla!

päivystäjä kirjoitti...

"Jäi vähän epäselväksi onko teillä työnohjausta tai muuta työssäjaksamista auttavaa toimintaa.Työnohjaus EI ole terapiaa, vaan työkyvyn ja ammattitaidon ylläpitämistä!"

Tuota... Ei meillä taida olla sellaista. Piti oikein miettiä asiaa. Ei ole työnohjausta, ainakaan meidän hätäkeskuksessa ja mitä tulee työssäjaksamiseen, niin se on aika pitkälle päivystäjien vastuulla. Ongelma liittyy varmaankin paljon siihen, että tämä on sen verran uusi ammatti, ettei hallinnon puolella vielä ole ihmisiä, jotka itse olisivat tehneet päivystäjän töitä. Johtajista/viestipäälliköistä ei kukaan taida olla päivystäjän taustan omaava. Edes vuoromestareista (eli päivystäjien lähiesimiehet) kaikki eivät kykene ottamaan vastaan hätäpuheluita. Eli jos johto ei tiedä mitä päivystäjä täsmälleen tekee työssään, mitä hän kokee, niin.... Aivan. Ei hyvää tule.
Moni asia on rempallaan hätäkeskuspäivystäjien osalta, ja tosiaan, syy löytyy monesti siitä, että ammattimme, kuten sanoin, on uusi, nykyisessä muodossaan n.10v vanha. Esim. oikeusturvaa meillä ei juuri ole, ja lähes jokaisesta oikeusjutusta tulee ennakkotapaus. Tässä tehdään koko ajan uusia uria ja se on rankkaa. Loppujen lopuksi se yksi päivystäjä on vastuussa, vaikka kuinka huonosti olisi briiffattu tai koulutettu.

Anonyymi kirjoitti...

Terve taas. Mukavaa, että täällä on käsitelty kyynisyys/laillisuus/"turha soitto"-asioita rakentavasti, varsinkin Päivystäjän toimesta. Uskon edelleen, että kuten näistä viesteistäkin ilmenee, työssänne te näette vain ruman puolen yhteiskunnasta. Se, että teillä ei ole minkäänlaista työnohjausta tms., kuulostaa uskomattomalta! Laitoinkin sisäasianministerille ja kansliapäällikölle s-postia, että lukisivat blogiasi. Silloinhan pääset suoraan kertomaan kokemuksesi ylimmälle johdolle. Toivottavasti he ymmärtävät viestisi.

Onnellista Uutta Vuotta 2009!

Anonyymi kirjoitti...

"Oletko itse käynyt paikalla, kun nyt jo eilen olet saanut tietää itsetuhoisuudesta?" "En ole, ei mulla oo aikaa, mun pitää huomenna töihin ja tästä on matkaa yli kymmenen kilsaa". Viranomaisten harteille, "tämä on nyt sun vastuulla". Kiitti vaan.

Tuota tuota. Juuri tuollaisia puheluita soittaneena, tuntui tosi tosi pahalta tämä kommentti. Ja niin helv tutulta suhtautumiselta itsemurhan tehneen läheisiin.

Lohduttaudu sillä että itsemurhan tekevä kantaa ihan omilla harteilla lopulta tekonsa. Itsemurha ei ole murha, se on itsemurha. Mutta älä helvtissä ala syyttelemään 'vastuunsiirrosta' soittajaa toisen henkilön itsemurha a)yrityksestä b) teosta. Oli se miten epälooginen soitto mielestäsi tahansa.

Selvennystä: kahden henkilön takia joutunut soittamaan aikoinaan kymmeniä kertoja häkeen vuosien ajan, lukemattomia itsemurhayrityksiä ja lopulta yksi onnistuminenkin.

Vinkki vitosena että ihminen joka yrittää itsemurhaa ei välttämättä ole ihan tolkuissaan oleva, siihen tilanteeseen -ei- ole järkevää tyrkyttää normikansalaista, sieltä voi tulla psykoottista lihaskimppua päälle, narkkarin veistä, mitä vaan. Viranomaisten paikalle soitto ON suotavaa! Se olisi kiva häke päivystäjänkin sulattaa, mutta tiedon kera että se itsemurhan tekijä tekee sen jos tekee, se ei ole päivystäjän-kään harteilla. Se on vähän kuin saisit soiton: 'tuli viesti että siellä yritetään murhata joku' ja vastaisit: kävitkö paikalla katsomassa ja toteamassa tilanteen?

Niin p.s. omalla kohdalla paikalle -ei voinut mennä- koska ei oikeutta pyytää eikä saada avaimia.

Tsemppiä ja voimia duuniin ja malttia asenteeseen: hätäkeskukseen soittajalta katoaa ns järki jos on HÄTÄ. Jos se tuntuu huvittavalta niin yksityinen työnohjaus omasta palkasta. Se auttaa ja vaalii omaa hyvinvointia pidemmän päälle. Muuten löydät pian itsesi paikallisesta kuppilasta kertomassa näitä tarinoita.

Anonyymi kirjoitti...

Lisäys vielä tuohon edelliseen viestiini: psykiatrinen sairaanhoitaja, ei työnohjausta duunin puolesta ja kyllä, paloin karrelle ennen kuin aloin saada 'työnohjausta'eli kuntoutusta takaisin helvtillisiin työolosuhteisiin.

Omasta pussista työnohjausta tai alanvaihto. Niin kauan kuin yhteiskunta ei tajua että ilman maksettua työnohjausta jengi palaa kyynisiksi mekaanikoiksi.

päivystäjä kirjoitti...

""Oletko itse käynyt paikalla, kun nyt jo eilen olet saanut tietää itsetuhoisuudesta?" "En ole, ei mulla oo aikaa, mun pitää huomenna töihin ja tästä on matkaa yli kymmenen kilsaa". Viranomaisten harteille, "tämä on nyt sun vastuulla". Kiitti vaan.

Tuota tuota. Juuri tuollaisia puheluita soittaneena, tuntui tosi tosi pahalta tämä kommentti. Ja niin helv tutulta suhtautumiselta itsemurhan tehneen läheisiin."

Esimerkkipuhelu oli esimerkki sen takia, että: A.hlö oli jo eilen saanut tietää tilanteesta, soitti vasta tänään, B.hän asui samassa kunnassa, VAIN 10km päässä, ei ollut kuitenkaan mennyt paikalle vaikka oli lähiomainen kyseessä, C. ei aikonutkaan mennä paikalle, koska hänen piti mennä huomenaamuna aikaisin töihin.

Tämän tyylistä "vastuu on nyt sinulla"-puhelua, en voi sietää. Ymmärrän, jos ilmoittaja on toisella paikkakunnalla, vanha ihminen, tai on olemassa jokin muu syy siihen, ettei hän voi mennä paikalle, vaikka haluaisi. Ja ilman muuta pitää soittaa hätäkeskukseen jos joku uhkaa itsemurhalla! Siitä ei ole kyse. Kyse on siitä, etteivät ihmiset enää pidä huolta toisistaan, laitetaan viranomaisten harteille kaikki.
Eli on eri asia, jos joku soittaa ja kertoo saaneensa puhelun omaiselta, joka kertonut tekevänsä itsemurhan esim. lääkkeiden kautta. Tottakai apu lähtee. Mutta jos joku on jo eilen kuullut tällaisesta tilanteesta, eikä ole viitsinyt mennä paikalle.... silloin minulla on kyllä kaikki oikeus ihmetellä tilannetta, ja kyllä, kyseenalaistan ilmoittajan toimintaa kysymällä miksi hän ei ole käynyt paikalla, tai miksi hän ei soittanut aikaisemmin. Joskus siihen on hyvä syy, usein ei.

Nämä ovat ne tapaukset, joiden kohdalla sanon "kiitti vaan", en toki tietenkään ääneen.

Anonyymi kirjoitti...

Työnohjaus ei ainoastaan suojele työntekijän hyvinvointia vaan myös niiden soittajien: tuollainen 'kiitti vaan' asenne ihan oikeasti kuuluu puhelimessa läpi.

Voit olla varma että tuo ääneen lausuttu kommenttisi ei heruta yhtään myötätuntoa.
Vaikka kuinka vtuttaisi.

Soittajien -ei kai tarvitse olla ammattilaisia- soittaakseen hätäkeskukseen?

Et yksinkertaisesti voi tietää eikä sinun kuulukaan saada tietää -miksi- soittajalla mahdollisesti 'ei ollut aikaa', -miksi- hän ei ollut käynyt paikalla, jos olisit konkreettisesti ollut sellaisissa tilanteissa voit ehkä mahdollisesti kuvitella mitä kuka tahansa kokee kun menee katsomaan onko 'kaikki ok'.

Tuen parhaillaan perheenäitiä, usean lapsen yksinhuoltajaa joka oli soittanut häkeen vuorokauden vaihduttua, kuultuaan läheisensä itsemurhasta. Ei, ei hänkään ollut mennyt itse paikalle. Kyllä, hänelläkin oli seuraavana aamuna (soitto puolen yön jälkeen) työvuoro, yksin päivystys. Ja kyllä, kuvitteli soiton häkeen olevan ihan moraalisestikin oikein ihan ilman yksityiskohtaisia selittelyjä miksi 'vasta' nyt.

Nähtävästi häkessä on joku vastaaja sitä mieltä että itsemurhan ilmoittajat voivat jättää ilmoitamatta jos eivät tee sitä heti uhan kuultuaan. Muutoin heidän leimataan läheistensä hylkääjiksi.

Ihan vain siksi että MYÖS päivystäjä tuntee helv moista turhautumista kun ei ehdi/osaa/pysty pelastaan jonkun henkeä.

Onko häkelle vaihtoehtoa?

päivystäjä kirjoitti...

"Et yksinkertaisesti voi tietää eikä sinun kuulukaan saada tietää -miksi- soittajalla mahdollisesti 'ei ollut aikaa', -miksi- hän ei ollut käynyt paikalla, jos olisit konkreettisesti ollut sellaisissa tilanteissa voit ehkä mahdollisesti kuvitella mitä kuka tahansa kokee kun menee katsomaan onko 'kaikki ok'."
-------------------

Itse asiassa voin kuvitella miltä tuntuu mennä katsomaan läheistä, joka on uhannut itsemurhalla, minä tiedän tasan tarkkaan miltä se tuntuu, jos sille linjalle mennään, mutta se ei saa vaikuttaa työhöni. Ehkä juuri siksi minua ottaakin päähän nämä soittelijat, jotka, kyllä, sieltäkin päästä kuulee kuka on oikeasti huolissaan ja ketä ei kiinnosta henkilön hyvinvointi pätkääkään, eivät kerta kaikkiaan viitsi, ei kiinnosta. Ja itse asiassa jopa senkin voin ymmärtää, ettei aina jaksa välittää, esim. jos näitä uhkauksia on ollut jo useampi, ja henkilöä ollaan autettu jo niin monta kertaa, ettei enää löydy keinoja. Ymmärrän hyvin. Tuolloin ilmoittajan on kuitenkin helppo kertoa, ettei hän enää kykene, hän on yrittänyt, ei riitä enää rahkeet. Ja homma on selvä.

Minulla on kaikki oikeus tietää miksei henkilö ole mennyt paikalle aikaisemmin, hätäkeskus ei ole taksikeskus, josta tilataan apua, vaan minun täytyy päivystäjänä arvioida tilannetta ja siihen arviointiin liittyy suuri kysymysmerkki, eli miksi omainen ei ole käynyt paikalla. Jos minä annan tällaisen keikan poliisipartiolle tarkistettavaksi, heidän ensimmäinen kysymys on: miksi ollaan soitettu vasta nyt, onko sinne edes tarvetta mennä jos ei edes omainen ole käynyt paikalla, voiko siis uhkaukseen luottaa ollenkaan?
Vastaus voi liittyä niin työturvallisuuteen kuin myös uhan todellisuuteen. Partio haluaa esim. myös tietää onko henkilöllä taustaa, jos on, millä tavalla on yrittänyt, onko masentuneisuutta, tarkalleen mitä viestissä luki jne. Näillä tiedoilla he pystyvät varautumaan siihen, mitä asunnosta löydetään, mitä kohdataan.

Perheäiti-esimerkkisi on taas juuri sitä kastia, jossa on täysin ymmärrettävää ettei ole mennyt paikalle, esim. lapset.

Sinulta menee pointti ohi, kyse ei ole siitä, etteikö saisi soittaa 112 vasta 34h sen jälkeen kun on saanut kuulla uhasta, tai etteikö tuolloin saisi apua. Minun mielipiteeni koski nimenomaan ilmoittajan väheksyvää asennetta lähiomaistaan kohtaan. Se minua kyrpi ja tulee kyrpimään jatkossakin kun tulee samantyyppinen ilmoitus. Minä en välitä sitä asiaa millään tavoin ilmoittajalle, en voisi olla hätäkeskuspäivystäjä mikäli antaisin puhelimessa äänensävyn paljastaa mitä mieltä olen tapauksesta. Ääneni on työkaluni. Minun kuuluu olla asiallinen ja hoitaa työni ja kun puhun asiakkaan kanssa, minua ei kiinnosta mikään muu, en minä edes ehdi huokailemaan ja miettimään tapausta omasta näkökannasta sen enempää, minä kerään tietoja viranomaisia varten, jotta voin hälyttää apua paikalle. Kun puhelu on päättynyt voin kyllä ilmaista mielipiteeni vieruskaverille parilla sanalla ja sitten antaa mennä. Uusi puhelu.

Ja en sano koskaan ilmoittajalle ääneen tyyliin: Kiitti vaan. Kuten kirjoitin aikaisemmin.

Kirjoitettua tekstiä on helppo lukea väärin, nähdä rivien välistä asioita, mitkä eivät ole todellisia, ja luulen, että tässä on kyse siitä. Omalta osaltani voin vain sanoa, että minä hoidan työni kunnialla, en sekoita siihen omia mielipiteitä. Ääneni voi kuulostaa tylyltä joskus, kyllästyneeltä tms. mutta se johtuu ehkä esim. siitä, että olen ottamassa vastaan päivän 80:tä puhelua, käyn läpi samoja asioita uudelleen ja uudelleen. Joskus käy niin, että ääni ei ole myötätuntoa täynnä, vaikka päivystäjä ymmärtää ilmoittajaa ja hänen asiaansa.
Se ei tarkoita, että päivystäjä vähättelee tilannetta, ei pidä sitä tärkeänä. Se tarkoittaa sitä, että päivystäjän pitäisi käydä tauolla.

Itsemurhalla uhkailijoita on erilaisia, mutta hätäkeskuksella on vain yksi keino auttaa heitä, vaikka moni varmaan hyötyisi toisenlaisesta avusta kuin esim. yö putkassa. Uhat ovat erilaisia, omaiset ovat erilaisia, tekotavat, tekijät, uhkailijat. Kuitenkin näistä pystyy luomaan ryhmiä, tyylejä. Tämä välinpitämättömyys on yksi tyyli, yksi ryhmä. Joka ei välitä. Jotkut sanovat sen suoraan: "kuule mulle on ihan sama meneekö sinne kukaan vai ei, mut mä oon ainakin ilmoittanut"-tapaan. Kun kehdataan kysyä kysymyksiä. Näiden soittajien, tähän ryhmään kuuluvien soittajien, mielestä hätäkeskukselle pitää riittää tieto uhasta sekä osoite.
Niinhän se ei mene.

Anonyymi kirjoitti...

Vastausta edelleen:

Et ehkä tiennyt päivystäjä että kirjoitat juuri 'ääneen' niitä kaikkien hoitotyöläisten ajatuksia omaisista.

Ei siitä välinpitämättömyydestä syyttämisestä ole kyse tunneista, eilisestä tai tämän päivän tapahtuman ilmoittamisesta. Tuo on -täsmälleen- se fiilis jonka omaiset kohtaa joka tapauksessa. Ennen ja jälkeen. Koko elämänsä ajan.

MIKSI ETTE xxx? Niin. Miksi emme. Murhasyytös jälleen kerran. Niin se vain menee.

Epäonnistunut yritys murtaa tätä tabua, jälleen kerran. 'Kuka on vastuussa'.



Tsemppiä voimia ja iloa joka tapauksessa työhön, tämä yritti olla asennekritiikkiä, ei ihmisen kritiikkiä, kuka oletkin :)

Anonyymi kirjoitti...

Sea: "Suurimmaksi osaksi olen saanut ihan ok palvelua".

Ajattelitko tulleesi limusiinilla 5 tähden hotelliin vai?

Tää on tätä nykyaikaa. Kun ei ole muuta huolehdittavaa, aletaan olemaan ah niin masentuneita. Pikkunen sota tai nälänhätä toppuuttelisi varmaan asiat tärkeysjärjestykseen. Tai vakava sairaus. Kyllä sitä sitten haluttaisiin taas niin kovasti elää.

Lisäksi maailma olisi vaan parempi paikka ilman viinaa.

hoitsu kirjoitti...

Löysin blogisi sattumalta tehdessäni itsemurhiin liittyvää koulutehtävää (tämän kirjoituksen otsikko ilmestyi googlen hakutuloksiin :D ) ja täytyy sanoa, että mahtava blogi!! Itse olen niin monet kerrat miettinyt millaista hätäkeskuspäivystäjän arki on, ja blogisi myötä sain hiukan makua siitä :) Jään oottelemaan lisää kirjoituksia. Kiitos!

Anonyymi kirjoitti...

Perkele! Aihe on tosi vaikea, koska olen itse soittanut hätäkeskukseen pahassa itsetuhoisuudessa ja nyt tunnen perkele syyllisyyttä siitäkin. En ole ollut joka välissä itseäni tappamassa ja olen ottanut kaiken perkeleen avun vastaan mitä on vaan saatavilla ollut. Olen valmis syömään vaikka lampaan paskaa, jos se auttaa. Minulla on historiaa siinä mielessä, että olen "päässyt" Medihelin kyytiin ja olen kaksi kertaa soittanut hädässä ambulanssin. Sanokaa nyt hyvät ihmiset, että niin voi tehdä jatkossakin ilman paheksuntaa ja väheksyntää!! Ja toisaalta ymmärrän vitutuksen, jos samat ihmiset soittavat parin pamin jälkeen...mutta se ei ole oikeastaan mun ongelma.

P.S. Kiitos asiallisesta avusta, jonka minä olen kuitenkin saanut. Huolettaa vain tämä "asenne" itsemurhayrityksiin...

päivystäjä kirjoitti...

Viimeisimmälle Anonyymille:
Älä missään nimessä tunne syyllisyyttä siitä, että olet joutunut soittamaan hätäkeskukseen itsemurhatilanteessa! Tekstini oli hieman epäselvä, ja aihe myös arka, ja olenkin päättänyt, etten ota kovasti kantaa tähän itsemurha-aiheeseen uusissa postauksissa. Liikaa tunteita, ja liian helppo ymmärtää väärin.
Totuus on kuitenkin, että itsemurhaehdokkaat työllistävät, ja paljon, ja välillä se harmittaa ihan pirusti. Myönnän sen. MUTTA. Kyseinen tunne ei kumpua niistä soittajista, jotka esim. kertovat ottaneensa sitä ja sitä lääkettä tms, ja ilmoittavat osoitteensa ja haluavansa apua. Ei, vitutus koskee näitä ainaisia uhkailijoita, jotka eivät edelleenkään (30 soiton jälkeen, samasta tilanteesta), ole tehneet itselleen mitään. Puhutaan siis näistä, jotka hakevat huomiota. Näistä, jotka käyttävät itsemurha-sanaa kirityksen välineenä. Näitä nimittäin on, ja runsaasti.

Tämä ryhmä on aika selkeä, eikä siihen kuulu selkeästi avun tarpeessa olevat henkilöt, jotka haluavat sitä nimenomaan itsetuhoisuuden takia. Siihen ei myöskään kuulu henkilöt, jotka soittavat omaisistaan, jotka uhkaavat itsemurhalla (ellei omainen satu asumaan lähistöllä, ja silti henkilö kieltäytyy menemästä paikalle kun uhkaus ei ole akuutti...mutta se on taas oma kapittelinsa...)

Toivottavasti selvensin hieman.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos selvennyksestäsi.Kyllähän minä jo oikeastaan tiesinkin mitä tarkoitit/tarkoitat, mutta kun aihe on todella vaikea ja tunteita herättävä, niin reagoin siihen kuin punaiseen vaatteeseen. Voimakas Syyllisyys kun on jo leivottu sisään vakavaan masennukseen...

Olen kuitenkin saanut hyvää hoitoa ja elämä alkaa voittamaan. Olen myös kiitollinen siitä, että minut on hoitoon viety kopterilla tai lanssilla.

Anonyymi kirjoitti...

Sitten ihmetellään miksen minä ikinä ole näinä kuuden vuoden aikana mennyt tikattavaksi viiltelyn jälkeen, tai soittanut yliannostuksen otettuani ambulanssia... Juuri siksi kun pelkään että suhtaudutaan näin.

päivystäjä kirjoitti...

Viimeisin anonyymi:

tätä asiaa ollaan käyty läpi täällä kommenttipalstalla useampaan otteeseen, eli tekstini on ymmärretty väärin ja olen oikonut asioita, selventänyt mitä tarkoitin.
Esim. pari kommenttia ylempänä on vastaukseni toiselle anonyymille, joka sopii hyvin tähän sinun kommenttiisi myös.

Eli sinun ei pidä pelätä/viivytellä/miettiä hätäkeskukseen soittoa silloin kun tarvitset apua itsetuhoisuuteen/masentuneisuuteen ym. vastaavaan tilanteeseen!!!

Kritiikki ja ärsytys, mitä ilmaisin tekstissäni koski uhkaajia, jotka ovat ns. ammattiuhkaajia, eli tuttuja myöskin päivystäjille, ja jotka aina uhkaavat, saadakseen huomiota, kiristäkseen niin viranomaisia kuin omaisia. Tähän ryhmään eivät kuulu ne henkilöt, jotka oikeasti tarvitsevat apua, jotka haluavat apua. Tämä sinun on tärkeää tietää.

Anonyymi kirjoitti...

Arvostan ammattiasi, ja tiedän siitä jokseenkin (äitini toimi usean vuoden ja kerto paljon asioista), mutta täytyy myös sanoa sinulleja lukiolle, ettette todellakaan ymmärrä itsemurhista mitään. Ja tuollaisten kommenttien antaminen itsemurhan yhteydessä kuin: pelkkää uhkailua ja antaa asian vain olla, voi olla kohtalokkaat seuraukset, tuollasta paskaa suomes koulussakin opetetaan.. Haluan vain tuoda teille näkökulmaa, puhutte kuten yleisesti itsemurhista, mutta kuten useissa asioissa yleistys ei pidäkään vettä

Kiitos ja tsemppiä töihin

Anonyymi kirjoitti...

Heippa!
Pakko sanoa, että jäin koukkuun näihin teksteihisi. Tähän minun on nyt vain pakko kommentoida, kun on kokemusta läheisen itsemurhasta.

Todellakin - miksi oma pää pitää ampua oman kodin seinälle? Äitini nakutti isäni aivomassaa taltalla pois alakerran seinästä, kun poliisit lupasi ensin että joku tulee jäljet siivoamaan, mutta kukaan ei koskaan tullut. Isä ei kertonut aikeistaan kenellekkään saati soittanut hätäkeskukseen. Ja vahinko se ei ollut, kaikki oli viritetty valmiiksi niin että hutia ei voinut tulla.

Olen sitä mieltä, että ne ketkä itsemurhaa haluavat, eivät siitä huutele, ja ne ketkä ovat epävarmoja, kertovat aikeistaan edes jollekin.
Minulla on kaksi ystävää, jotka ovat meinanneet tehdä itsemurhan, ilmoittaneet siitä ja pelastuneet. Huomionhakua, avunhuuto.

Meneekö ihan romaaniksi?

mainittakoon, että siskoni hautoi itsemurhaa kauan sitten. Olin silloin yläasteikäinen nuori, ja olin ihan rikki kun rakas siskoni puhui joka päivä siitä miten haluaa kuolla. Niitä aikoja hänellä diagnosoitiin skitsofrenia. Pikkuveljeni sai fyysisiä oireita isosiskoni suunnitelmien kuuntelemisesta. Harhoja, painajaisia, ahdistusta, masennus. Nämä ei ole mitään leikin asioita. Veli sairastaa vieläkin masennusta.

Kun lääkäriin menet, antavat vain nappia kouraan ja sanovat että meneppä kotiin lepäilemään.

Romaanihan tästä tuli.. Kerronpa vielä lopuksi, että itse en tule mistään narkkariperheestä vaikka tekstistä voisi niin päätellä. 6-henkisestä perheestämme kolmella oli mielenterveydellisiä ongelmia. Nykyään vain kahdella, yksi poisti ongelmansa haulikolla. Masennusta ja skitsofreniaa. Näistä asioista hyssytellään liikaa. Skitsofrenia on sairaus siinä missä diabeteskin.

Mikä ihmisiä vaivaa? Miksi ihmiset voivat niin pahoin henkisesti tänä päivänä? Miksi mielenterveyspotilaita ei hoideta vaan pumpataan täyteen lääkkeitä?

Anonyymi kirjoitti...

Hohhoijakkaa, miksi ihmiset eivät vaan tappaisi itseään omissa oloissaan, niin ettei tärkeämpien ihmisten kahvin ja viinerien nauttiminen häiriintyisi.

Anonyymi kirjoitti...

Hoh hoijakkaa, miksi ei ihmiset opettele lukemaan ja edes yritä ymmärtää lukemaansa...

Anonyymi kirjoitti...

sanonpa suoraan, että vituttaa teikäläisen asenne ihan saatanasti. ammattikunnan arvo laskee pörssimeklarinkin alapuolelle.

Anonyymi kirjoitti...

typerää elvistelytä koko blogi. jos tietäisin kuka olet, vetäisin turpaan!

Venla kirjoitti...

Enpä osaa muuta sanoa, kuin, vau, mitä tekstiä!

Amanda kirjoitti...

sit pitää miettiä niitäki et ne on aikomus tehä itsarin mut viime tinkaan ne katuu päätöstä ja soittaa hätäkeskukseen koska ne haluu apua oloon :)

Mä oon ainakin yksi niistä,ja oon niin onnellinen tänään et soitin hätäkeskukseen kun sain tarvittavan avun (jouduin ambulanssilla sairaalaa ja sit jatkohoito mielisairaalassa) ja oon elossa sen takia! :)

Anonyymi kirjoitti...

Käsittämätöntä, että näin moni oikeesti luulee että jotkut ihan vaan huomionkipeydestä tekevät elämästään helvettiä, yrittävät tappaa itsensä eivätkä kuitenkaan tiedä haluaako oikeasti kuolla. Ne on sairaita ihmisiä jumalauta, jotka ei enää välitä, ehkä eivät ole ikinä saaneet rakkautta/huomiota ja tämä on se viimeinen epätoivonen yritys saada joku huomaamaan oma olemassaolo ja kärsimys. Ne ihmiset ei osaa olla onnellisia ja elää "normaalisti". Jos ne saisi pullonhengeltä kolme toivomusta niin uskallan veikata että enemmistö toivoisi olevansa edes vähän aikaa onnellisia. Ja teitä turhauttaa nämä ihmiset... Ymmärrän, mutta koittakaa tekin ymmärtää, että teidän turhautuminen ei ole mitään verrattuna näiden potilaiden kärsimykseen. Täytyy sanoa että ihmiset osaa olla pelottavan kylmiä.

Anonyymi kirjoitti...

Kiitoksia!!! Tämän jutun ja kommenttien lukeminen poisti sisälläni neljä päivää velloneen pahan olon ja pakonomaisten itsetuhoisten ajatusten noidankehän. Neljä päivää olen netissä surffaillut itsemurhaa käsittelevillä sivuilla, sekä suomen- että englanninkielisillä. Suurimmassa osassa niistä kehoitetaan soittamaan hätänumeroon / hakemaan apua välittömästi, jos on itsetuhoisia ajatuksia / itsemurhayrityksiä.

Vielä eilen sovittelin köyttä kaulaani ja olin viittä vaille valmis jättämään tämän maailman. Itkien kuitenkin otin pois köyden kaulaltani kun tajusin, että en halunnutkaan oikeasti kuolla. Vaarallista leikkiä kuitenkin...

Ennen tätä kirjoitusta en ole koskaan aiemmin kertonut kenellekään itsetuhoisuudestani. Olisin varmaan huomenna soittanut hätäkeskukseen / mennyt hakemaan ammattiapua, jos tämä paha olo ja itsemurha-ajatukset olisivat jatkuneet. Jostain käsittämättömästä syystä ne hävisivät luettuani tämän blogikirjoituksen kommentteineen. Nyt koen suunnatonta sisäistä rauhaa, kiitos siitä.

Anonyymi kirjoitti...

Hei kiitos.
Tässä yhden hirttäytyneen ihmisen läheinen. Olipa kiva oikeasti kuinka todella ihmishenkeä arvostatte.Ihan blogiin asti pitää vuodattaa oloaan. Toivon, että kirjoittaja hakee itselleen apua. Asiallinen teksti ei ole ja vielä vähemmän jos todella sattuu päätymään jonkun itsemurhaa ajattelevan silmiin. Saattaa kirjoituksesi takia jäädä se viimeinen puhelu tekemättä.
Minun ystäväni ei valitettavasti selvinnyt soitettu apu ehti perille liian myöhään.
Ensi kertaa kun tekee mieli kirjoitella blogia voisit tehdä sen vaikka ihan työyhteisön sisällä ja rajattuna. Avoin blogi häpäisee koko ammattikuntanne. Kirjoittajalla on täysin väärä asenne koko työhön. Toivon että esimiehesi puuttuu asiaan.

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä meidän epätoivoisten on saada tietää, miten meihin ammattilaisten taholta suhtaudutaan. Voimme sitten tiedon avulla toimia vähimmän haitan periaatteella.

Tämän luettuani tiedän, että missään nimessä ei pidä ikinä, koskaan, kääntyä 112 puoleen. Se vaan tympisi päivystäjää. Samoin tiedän nyt sen, että aiheutamme vihan tunnetta myös hoitajissa, poliiseissa ja kaikissa muissa ammattilaissa kuin psykologeissa, jotka ovat ainoita ketkä kykenevät näkemään meissä mitään hyvää ja arvokasta.

Joten jos ei psykologille pääse, sitten ei kannata soitella muuallekaan.

Mikä sitten ahdistaa niin paljon että haluaa kuolla, ei ole sinänsä kuolemanhalu vaan halu päästä sietämättömästä tuskasta. Kun ainoa apu itsetuhoiselle on putka, psykologia pääsee tapaamaan joka toinen kuukausi ja lääkäri ei halua määrätä ahdistukseen lääkkeitä, on aikalailla kaikki portit kiinni. Se putka ei omaa itsetuhoisuutta ole vähentänyt eikä ongelmia parantanut.

Ongelma on siinä, että kun on yrittänyt kaikkensa, mutta epäonnistunut kaikessa, niin menee aika epätoivoiseksi. Ei riitä, ei kelpaa, ei onnistu.

Ymmärrän hyvin ihmisiä ketkä päätyvät lopulliseen ratkaisuun.

Tästä artikkelista sain kyllä ideoita sen suhteen, miten asia kannattaa hoitaa jos siihen lopulta päätyy. Kiitokset niistä!